Neulalla päähän

Telkkarissa kuulkaa muuan entinen Olvi-tyttö se haki joltain unigurulta apua kun ei oikein pysty nukkumaan, että jos ei ole kuuma niin sitten on kylmä ja hetken kuluttua taas toisin päin.
Ja uniguru pisti lukaalin ilmastoinnit uusiksi, käski ostaa jos jonkinlaista teknistä peittoa ja tyynyä, patjakin piti visiin vaihtaa. Hyvä ettei ukkokin mennyt vaihtoon.

Minä olisin voinut kertoa Jennille ihan ilmatteeksi, että ne on kuule ystäväni vaihdevuodet jotka siellä hyppyyttää, niihin ei tekniset peitot paljon auta.
Mutta neulat auttaa. Voi myös jyrsiä parapähkinöitä, nekin auttaa. Olen testannut.
Olen nyt kahdesti käynyt akupuntiossa, jo ensimmäisen kerran jälkeen nukuin kuin tukki ja siihen auttaa nimenomaan ne neljä neulaa päälaella. Siellä on neljä pyhää pistettä eli ihmisen mielenrauha. Metsurin mielestä minä voisin kulkea ihan sellaset kestoneulat päässä ihan aina.
Mutten suostu.

Toki molempien kertojen jälkeen olen ollut myös kohtalaisen kipeä. Ensimmäisen kerran jälkeen munuaiset huusi Hoosiannaa koko illan, oli kylmä ja mahaan koski.
Tuhersin soffalla peiton alla ja vakuutin metsurille, että mitä kipeämpi sen parempi. Kuulemma.
Toisella kerralla en ollut yhtään viisaampi, menin suoraan käsittelystä katsomaan teatteriesityksen ja vääntelehdin tuolilla tuskissani. Tämä kieltämättä haukkasi ison osan nautinnosta jota muutoin olisin mitä ilmeisemmin tuntenut.

Setä joka neuloja tykittää hieroskelee pois lähtiessäni käsiään yhteen silmät innosta palaen ja pohtii, että kuinkahan kipeäksi sinä nyt tulet. Jännää.
No tulin sitten toisen kerran jälkeen ihan niin kipeäksi, että löysin itseni illalla kahdeksalta terveyskeskuksesta tipasta. Tämä tapahtui siis seuraavana iltana, ensin oli se tuska-teatteri.
Setä kun viimeksi tykitti neuloja johonkin vatsapisteisiin (jotka on varpaiden juuressa) ja ne heitti minun elimistön ihan poskelleen. Turposin kuin pallo.
Yht´äkkiä reippaan iltalenki jälkeen aloin turvota....turvota.....turvota!!!!!
Pian minulla oli mielettömän suuri, kivikova pallovatsa. Istuallaan ei saanut henkeä ollenkaan.
Metsuri sitten kyyditsi minua lääkärille ja rallatteli, että näin sitä mennään synnyttämään, en vain tiedä mitä.
Olisin lyönyt jos olisin pystynyt kääntymään sivusuuntaan.
Lääkäri sitten laittoi minulle jotain vatsahappoja tasottavaa litkua suoneen ja ihme tapahtui, pallo puhkesi hiljaa tuhnutellen.
Toki saldona kaikelle tälle oli muutama läpipuhkaistu suoni (minulla kun on ne joka labratädin painajaissuonet) ja sydänfilmiläpysköitä löytyi vielä seuraavana päivänäkin sieltä sun täältä.

Odotan jo jännityksellä ensi keskiviikkoa, silloin menen jälleen neulatyynyksi. Saapä nähdä kuinka koville se nyt ottaa tämä jälkihoito. Jännää.
Ainakin se setä pakahtuu onneensa kun kerron tästä sairaalakeikasta. Tämän onnellisemmaksi se ei varmasti enää tule kun  siinä tapauksessa, että minut kiidätetään ambulanssilla teholle. Tai ehkä Aslakin helikopteri tekisi vielä paremmat tutinat.

Joten menkää siskot akupuntioon, se kannattaa.

Terveisin Nukkumatti

Hyvä pössis!

Elämäni kaari on on laskusuunnassa, alan olla niitä ehtoopuolen ihmisiä ja sen kyllä huomaa.  Tämä vanheneminen vie sitäpaitsi ihan helvetisti aikaa kun alvariinsa pitää olla rassaamassa itseään jostain kohtaa ja siihen päälle vielä ne kaikki ammattilaiset, jotka rassaa sieltä mistä itse ei voi.
Pitää juosta tutkituttamassa tissinsä ettei syöpä ole pesinyt rintataskuihin, pitää juosta gynellä kuulemassa, että muumilaaksossakin on sydäntalvella enemmän elämää kuin minun munasarjoissani, pitää juosta jumpalla joka ilta ettei liho muodottomaksi möykyksi (koska aineenvaihdunta on lähes nollassa), pitää muistaa ajaa parta ja värjätä juurikasvu ja jostain syystä kynnetkin on riehaantuneet kasvamaan humisten.  Ei oo helppoo olla nainen..........totesimme työkaverin kanssa yhteen ääneen kun istuimme siinä rinnakkain vatsat taivasta kohti pönöttäen ja sormet niin turvoksissa, että niistä olisi ollut Atrian nakkimestarikin kateellinen.

Mutta silti on......HIRVEEN HYVÄ PÖSSIS!!!!
Ja se on taas todistettu tänä aamuna. Kyllä voikin ihminen olla zen. Voi varjelkoon.
Minulla oli nimittäin aamuvuoro jolloin kännykän herätys herättää puoli kuusi. Paitsi ettei herättänyt.
Heräsin siihen kun metsuri meni pissalle ja ihmettelin, että mites minä nyt olen näin tolkuissani, ihan kun olis jo aamu. Vilkasin kännykän näyttöä ja se oli 5.10 ja sitten seinäkelloa joka oli 6.10.
Kumpi on Heidi Hautala?
Metsuri ratkaisi pulmani kysymällä etteikö minulla ollutkaan aamuvuoro, kellohan on jo kuusi?
ON SAATANA!!!!! Ja sitten läks; hirveellä tohinalla puurokattila porisemaan, toisella kädellä evästä kippoon ja takajalka hamusi vaatteita yhteen kasaan. Siinä ei paljon ehtinyt kirota Lumian-retkua joka oli ihan itsekseen päättänyt siirtyä jo talviaikaan.
Metsuri, tuo elämäni sankari, meni putsaamaan autoni lumen alta ja minä lapioin puuroa suolenmutkaan tyytyäisenä huomiosta, että tämähän menee ihan putkeen, en myöhästy laisinkaan.
Leijailin massukan -siis autoni- luokse tyytyväisenä siitä, että olin edellisenä iltana jaksanut peitellä sen huolella eikä nyt tarvitse raaputella ikkunoita. Sitten vaan roikka irti keulasta ja menoksi.
Paitsi ettei se irronnut. Oli jäätynyt kiinni. Taas.
Onneksi minulla on suuremmat kourat kun lumimiehellä ja niillä kun hetken puristelin, niin johan lämpesi ja plop! Niin irtosi johto.

Tyytyväisenä itseeni istahdin ratin taakse ja väänsin avaimesta. Jur-rur-rur-rur-rurrr....sanoi massukka eli eipä paljon mitään. Ilmankos takaovi olikin tuntunut vähän löröltä kun heitin takapenkille sen roikanjohdon, olin ilmeisesti laittanut illalla oven huolimattomasti kiiinni ja nyt oli akku tyhjä.
Ei muuta kun pipo päähän ja taas mentiin. Hetken tuumin menekö pyörällä, mutta vastasatanut lumi ei houkutellut pyöräilemään.Siispä mars matkaan.
Toki kävin nakkaamassa autonavaimet sisälle ja antamassa tilannetiedotuksen ja nyt täytyy myöntää,  sillä hetkellä ottavan niin raskaasti päähän, että tulin paiskanneeksi ovella koko rivitalon hereille.
Siinä sitä marssittiin töihin enkä myöhästynyt kuin viisi minuuttia.
Kävelystä oli sekin hyöty, että v-tutus rapisi matkanvarrelle ja päivästä tuli ihan loistava.
Oikein yritin herätellä ärsytystä  pitkin päivää muistuttelemalla itselleni, että auto on ehkä RIKKI, mutta ei noussut kuplaa.
Olin niin zen. Olin silti vaikka ruokailussa yksi lapsista aivasti suoraan lautaseni keskelle räkäklimpin. Hymmm.....

Töitten jälkeen olin kotona ennen metsuria ja kilautin hänelle, että soitanko korjaajalle vai häh?
Hän lohkesi kysymään "Miksi?". No miksiköhän???!!!!! Koska olen hulluna autokorjaajiin ja tunnen kupeissani villiä poltetta, mutta olen kuiten kuuliainen ja kysyn siipalta luvan!
Miehet!!!!! Zeniläisyys sai särön.

Kas vain, ukko kuuli ärtymyksen kärventävän linjoja ja lupasi toimia autoni hyväksi heti kun tulee kotiin eikä siinä mikään nero sitten tarvinnutkaan olla kun asiaa lähemmin tutki. Massukan katolla on suuren suuri sulanut pläntti juuri siinä kohtaa missä on kattovalo, eli akku on tyhjä ja nyt sitä sitten ladataan metsruin hankkimalla laturilla. Hymm........

Mutta kaikki tämä mielenrauha jota tunnen kokevani ylenmärin johtunee varmaan siitä eilisestä akupuntiosessiosta josta kerron teille ihan pian. Halusitte tai ette.

Oma loova!

Voi miten ihanaa, joku muukin rakastaa Inkeriä; sille oli tuotu metsään sankollinen poron ruokaa!
Siis joku toimi eikä vain aikonut kuten minä. Upeaa-mahtavaa-upeaa!!!!!!!
Ja sitten lisää muikeita uutisia; metsuri oli järjestänyt YLLÄTYKSEN! Hän oli tyhjentänyt kirjoituspöydästään minulle yhden laatikon, sen alimman.
Tämähän toki selittyy ihan järkisyillä, sillä meni hermo kun minun roinat pyöri pitkin pöytää muttei voinut valittaakaan kun ei niille oltu tehty sijaa majataloon.
Sinne se oli sitten nätisti asetellut kaikki minulle kuuluvan ja taas pöydänpinta oli puhdas ja kiiltävä kun Kekkosen kalju.
Ja alinlaatikko siksi, että itsehän se ei ala pyllistelemään vaan hän omistajan oikeudella pitää ne ylimmät laatikot jotka on kätevästi siinä käden ulottuvilla. Minä nöyränä pyllin.

Eipäs nyt kannata alkaa saivarrella vaan olla onnellinen; suhteemme on ilmeisen vakavalla pohjalla kun tätä yhdessä asumista on kumminkin kohta takana jo melkein vuosi (seurustelua pian 14 vuotta...) ja nyt vasta heltisi laatikko.
Oi minua, onnentyttöä!

Inkeri

Saanko esitellä;  Inkeri ihanainen

Minulla on uusi ystävä, kaunis ja ainutlaatuinen.
Ei mikään nopeasti lämpiävä tyttö, mutta koko ajan rohkeampi.
Sillä on kauniit silmät ja valkoinen pylly ja se on pieni ja siro. Se on Inkeri.

No ei täällä sentään kaksijalkaisilla vielä ole valkoinen pylly vaikka aikalailla arktisilla alueilla asutaankin, mutta Inkerillä onkin neljä jalkaa koska Inkeri-ihanainen on kauris.
Alkusyksystä Inkerillä oli kaveri ihan omaa lajiaan, mutta ei enään. En edes halua kuvitella mitä kumppanille tapahtui.
Nyt pelkään ihan hullun lailla ettei Inkerille tapahtu mitään pahaa. Suunnittelin jopa sen ruokkimista, mutta tylsä metsuri puhui järkeä. No ei kai se niin viisasta enää näin keväällä olekaan kun Inkerille jo luonto alkaa tarjoilla aterioita, mutta ensi talvena kyllä varmasti ostan poronrehua ja kerjään kaupoista omenoita Inkerille.

Alkuun Inkeri oli niin ujo tyttö ettei uskaltanut kovinkaan lähelle takapihaa, mutta nyt se hiippailee jo melko lähelle, pystyy ihan ikkunasta seuraamaan ilman kiikareita.
Se jopa pisti kelkan jäljelle pötköttelemään, kurotti kauniin kaulansa kohti aurinkoa ja sulki silmät.
Oi miten ihanaaaaaa!!!
Aamuisin kun käyn sen oman metsälenkkini (kun normaalit ihmiset vielä uinuu unta) niin Inkerin pienet sorkan jäljet somistaa polkua. Tiedän jo sen vakio lepopaikan ja melko tarkkaan kuinka se metsässä liikuskelee.

Jos tästä asunnosta joskus muutetaan, niin lassoan Inkerin kyytiin. Metsuri on kyllä sitä mieltä, että viimeistään silloin Inkku kuolee kauhusta. Ai että,
vain mies voi olla niin pessimisti!

Aurinko armas

Kevät se on ihanaa, juu. Ja aurinko se on ihana, juupa-juu.


Ensin käsin....

Mutta ei voi mitään kun meni silti hermo koko auringon kans. Muistanetko lienen kun hehkutin silloin taannoin kuinka meille ei sitten kyllä varmasti koskaan laiteta verhoja kun on niin ihanaa kun ei ole kukaan kurkkimassa ikkunan takan ja plaapaplaa. No kyllä nyt vaan laitettiin. Säleverhot.
Meni niin hermo kun aina oli kuuma ja istuit miten päin vain, niin kyllähän paistoi aurinko suoraan pupilliin. Sen kesti vielä kun möllykkä laskeutui vaaran taakse joskus viiden aikoihin, mutta kun vielä ilta kahdeksaltakin väistelin säteitä, niin siinä meni sietoraja.

Tultiin siihen tulokseen metsurin kanssa, että asennetaan sellaset puiset säleverhot jotka ei tule sinne ikkunan väliin ja näin ollen saamme ne ottaa mukaan jos joskus tästä pois muutetaan.


....sitten myös jaloin....

No joo, nehän on ne pölyn kerääjät, mutta onhan minulla metsuri jolle ostin ihan ikioman pölyhuiskan. Sitä entistä kun en löytänyt mistään ja sitten selvisi, että tämä suuri metsästäjä oli tarvinnut sitä ketunpyynnissä! Minun pölyhuiskaa!
Taannoin se teki mopinvarresta jumppakepin kun se oli kuuulemma käteen niin hyvä.
Olenkin piilottanut kaiken vähänkin arvokkaan ja tärkeän, kun ei koskaan tiedä mitä uusiokäyttöä se  tavaroille keksii.



.....ja sitten otettiin tekniikka avuksi

Hurautimme siis Rovaniemelle ostoksille (emme suosineet paikallista...syy; kallis on) ja melko pian löytyi mieleiset. Metsurihan ei tämmösistä sävyjutuista mitään ymmärrä, mutta onneksi tajusi olla suuremmin vinkumatta kun luettelin mitä kaikkea uutta pikku sisutusjutskaa nämä uudet säleverhot nyt pakottaa hankkimaan. Niin kun nyt muutamat tyynyt ja sillee, ei paha.
On varmaan mies onnellinen että asutaan täällä mini-Alaskassa jossa ei nyt pahemmin ole noita kauppoja tyrkyllä.

Seuraavana päivänä alkoi sitten se paikoilleen asennus. Apua.
Olen tottunut elämän varrella siihen ettei mies voi asentaa ilman noitumista ja karjumista yhtään mitään ja olin siis tähän varautunut psyykkaamalla itseni zeniläiseen tyyneyteen. Metsuri vei voiton, se ei kiroillut kertaakaan VAIKKA sen kaikista suurimman säleverhon toinen pää ei alkuun suostunut ollenkaan laskeutumaan, VAIKKA ilmastointiräppänä oli tiellä ja se piti ottaa kokonaan pois eikä sittenkään VAIKKA yksi säleverho piti lyhentää molemmilta puolilta ja sahalla verhon pintaan tuli sinne tänne pieniä säleitä. Hän haki jonkun minirälläkän ja niin sitten kipinät suihkuten rälläköi loput verhosta. Minä kun olen tämmönen täti niin keräsin tarkasti pussiin ne ylijäämä palaset ja vein töihin askartelumateriaaliksi. Koskaan ei voi tietää mihin ne käy. Olen vissiin vähän säälittävä...täti oikein.

Nyt opin senkin, että tämä mies se on sitä hiljaisempi mitä enemmän nyppii. Kirjaan sen käyttöohjeisiin. Minä olin hiljaa ihan vaan varmuudenvuoksi etten vaan tule tökänneeksi sitä karjumissektoria päälle. Koskaan ei voi olla liian varovainen.
Olin heti aamusta varautunut myös vohvelitaikinan muodossa tähän rankaan koitokseen ja ymmärrän oikein hyvin ettei yhdeltä metsurilta voi liikoja vaaatia. Siispä ajoitin vohvelit ja kaffen siihen saumaan kun verhoprojekti oli tehty ja edessä oli olohuoneen uudelleen järjestely.
Se se vasta syö miestä, tiedetään.

Massu täynnä ei jaksa murjottaa, mutta sohvaa jaksaa heilautella sinne sun tänne ja konttailla (kiroten!) laittamassa uutta antenninjohtoa joka meinasi loppua kesken.
Muuta sen ei tarvinnut sitten tehdäkkään koska ei se osaa. Minä hoitelin taulut sun muut kukkakorit uuteen uskoon ja hurautin mummolan vintiltä uus-vanhan jalkalampun joka sopi kun nenä päähän tähän meidän uuteen tyyliin. Innon Marko jää kyllä toiseksi.
Kyllä on kulkaa hienoa! Olohuoneeseen tuli ainakin puolet lisää tilaa eikä vieraittten tarvitse enää miettiä kuinka päin tässä huushollissa oikein olisi viisainta istua. Jostain syystä kun ihmiset ei halua istua niin että pääsen yllättämään ne selän takaa. Kumma homma.

Meira

Meira, Meira, Meira.......

Täällä oli bileet. Ja se on jo jotain kun tässä kylässä jotain tapahtuu.
Paikallisessa hotellissa (juuri siinä, missä itse nuoruuteni vietin) tuuletettiin pölyt pois ja järjestettiin jokaiselle jotakin. Yläkerrassa oli nuorisolle 90-luvun bileet ja alakerrassa oli sitten meille vanhuksille nitrodisko eli 70- ja 80-luvun pippalot.
Ja arvaa vaan kummassa kerroksessa oli parempi meno?  Meillä oli niiiiiiin hauskaa, että osa nuorisostakin valui tukkimaan paikat ja tunnelma oli kyllä huipussaan.
Se on kyllä sillälailla, että jokainen pysykööt karsinassaan eikä tule toisen tontille kuokkimaan kun muutenkin on ahdasta. Hyi olkoot.
Eipä silti, saattoi sieltä yläkerran teknolattialtakin löytyä jokunen harmaahapsi keikuttelemasta.
Niin oli ronski meno, että muuan seurueeseemme kuulunut rouva lonksautti polvensa pois paikoiltaan ja hänen yönsä sitten huipentui polille.
Itse säilyin ehjänä vaikka olin ihan vesilinjalla, konkreettisesti. Kas kun ravintolat ei osaa/halua varautua meitä vammasia varten.

Sen verran yöriekkumiset kuitenkin heittää varjoja vielä seuraavan päivän toimintaa, että ei oikein ajatus pelaa.
Valmistelin tuossa lihapataa ja oli tultu maustamisvaiheeseen, eli siihen kun pitää löytää mausterasiasta vaikkapa laakerinlehtipussukka.
Toljotin rasiaa joka vilisi vihreitä Meiran pussukoita ja hoin pusseja selaten; "Meira, Meira, Meira.....Meira....no eikö täällä nyt ole ollenkaan laakerinlehtiä, tätä Meiraa vain?!"
Siinä vaiheessa kun metsuri lohkesi taas silmäilemään minua sillä tietyllä epätoivoon viittaavalla katseelle "olenko ihan itse tuon puupään valinnut ja ottanut vielä saman katon alle asumaan", huomasin jonkun jutun taas menevän ihan vähän pieleen.
Huoli pois, heti toisen Meiran alla luki laakerinlehti. Kriisi ohi.

Päätinkin sitten piristää päivää ja lähden katsomaan uutta Rölli-elokuvaa. Jihaa!
Eihän sinne yksin kehtaa mennä, mutta onneksi lähipiiristä löytyy muutama tenava joita voi aina uhkailla kaveriksi. Ja niitä pieninmpiä voi vaan napata jalasta kiinni ja ottaa matkaan.
Odotan nautinnollista elokuva-iltapäivää ja jos kakarat heittelee poppareilla, niin täältä pesee. Mulla on omat mukana ja vähän pikkukiviä kans.

Uneton Seat...ei kun Sodankylässä

Eikä reikiä kengissä laisinkaan....

Tätä sattuu toisinaan; uni loppuu kun keväällä potut kellarista eikä siihen auta ei niin mikään. Nyt on taas takana monta äärimmäisen huonoa yötä ja viime yönä sitten uni loppui kello kaksi ja siinä sitä sitten keikuttiin yksin yössä.
Kahmin peiton ja tyynyn kainaloon ja siirryin tuhisevan metsurin vierestä vierashuoneen sängylle lukemaan kirjaa, se toimii yleensä aina. Ei tarvitse montaa sivua lukea kun jo luomi luppasee  ja  kuorsaan kuola valuen aamuun asti, mutta nyt luin sujuvasti neilisataasivuisen romaanin kannesta kanteen eikä tuntunut missään. Jossain sivulla 263 tuli nälkä, oli pakko käydä syömässä. Ja sivulla 322 sama juttu.

Kappas vain, kello olikin jo kuusi ja hain lehden laatikosta. Pällistelin pihalla pyjamahousuissani ihastelemassa taivaan tähtiä ja funtsin, lähtisinkö lenkille. Noo, enpä taida, tulee uni kun ryömin takaisin peiton alle lämpimään lukemaan lehteä. Ei tullut uni.

Ei edes urheilusivujen kohdalla ollut pienintäkään haukotusta havaittavissa. No jo nyt on tylsää. Mitäs sitten tekis.......käynpä kolistellen vessassa, josko vaikka metsurikin havahtuis kaveriksi kökkimään......ei se herää......katsonpa sitten vähän yle-areenalta Kahden kerroksen väkeä.
Puolessa välissä intohimoista draamaa ei-niin-intohimoinen-metsuri herää.
Jee, kohta se keittää mulle puuroa!



Lumimieskö?....no minä vain.

Puuron jälkeen viikkasin pyykit kaappiin ja laitoin uuden koneellisen pyörimään, tiskasin, löysin uuden kirjan ja luin sitä 50 sivua. Ei nukuta.
Tyhjensin pyykkikoneen ja lähdin hiihtämään. Tulin kotiin ja lähdin lumikenkäilemään pitkin peltoa metsurin umpinaisilla lumikengillä (ne ei todellakaan ole erogomisen suunnittelun huipentuma) ja putosin joka askeleella puoli metriä hangen sisään. Halleluja, kun on upea päivä! Aurinko paistaa ja on niin kevät, jihaaaa!!!!
Olo alkoi olla jo aika maaninen.

Sitten lähdettiin kauppaan ja kun tultiin  kotiin, hoksasin, että nyt on ihan pakko kellottaa yksi aamulenkki. Olen nimittäin ottanut taas ohjelmistoon lenkit ennen aamupuuroa ja koska arkiaamujen aika on enemmän kuin rajallista, on pakko tietää etukäteen kuinka kauan missäkin matkassa menee.
Reittejä täytyy olla useita, koska kyllästyn kuoliaaksi jos hinkutan samaa reittiä joka aamu.
Siis sauvat käteen ja menoksi. Kipkop, kyllä on MAHTAVA PÄIVÄ!

Metsuri odotteli kahvin kanssa, hörppäsin kahvin kahdella kulauksella ja menin lukemaan. Varmaan nyt tulee uni. Ei tullut. Alanpa sitten kokkailla....no tekasempa vielä pizzan tässä samalla........ja eikun syömään ja sitten pizzapelti uuniin. Nyt ei saa nukahtaa, no ei kyllä tunnukkaan yhtään siltä.
Odottelin kirja kädessä  pizzan paistumista ja kun olin tästä ikeestä vapaa, menin köllölleen, kohta nukuttaa. Ei nukuta.
No tämä selvä, paskaakos tässä lorvii, alan tiskaamaan. Tanssin vähän hula-hulaa siinä matkalla keittiöön. Päässä kumisee...dingeli-dong....

Ai hurja, nyt vois silittää pyykkiä ja imuroida vähän sieltä sun täältä. Ja kuudelta alkaa rääkki-jumppa, sinne on pakko päästä.......

Heitän villin veikkauksen, että illalla yhdeksän maissa metsurin hermoja koetellaan jo ihan todella. Yleensä tässä käy niin, että mitä pitemmälle ilta etenee, sen hervottomammaksi olo -ja jutut- käy, kunnes sammun kuin saunatonttu ja vaivun taju kankaalla unen pimeimpään rotkoon.
Ei siis pidä suotta hermoilla jos jää yö tai pari nukkumatta, tulee vaan mahtava jihaa-olo ja jaksaa vaikka mitä ja sitten yleensä nukkuukin monta yötä putkeen kuin teinit konsanaan.
Tämä on niin maallista, sanoisi ystäväni Katto Kassinen.