Egoteko ja sen seuraukset

Miksi pitää olla aina kaikki niin vaikeaa? Kun menet lääkäriin, et ymmärrä puoliakaan niistä vaivoista kun niillä on niin kummalliset nimet ja jos yrität muka harrastaa vaikka taidetta, niin taas tulee kaikenmaailman naivisimia eteen. Ei ymmärrä. Minä vein auton huoltoon ja siinä oli PALJON kaikenmaailman kummallisia vikoja, omituisilla nimillä. Katalysaattorin ymmärsin, mutta polttoöljyn saannin tunnistin kuulosti kummalliselta vaikka tämä on jo suomennettu versio. Jossain pakoputkessa se kai asustaa. Vaihdetangon pää piti vaihtaa, ai kumpi pää, ala- vai yläpää? Ja takaa piti vaihtaa koiranluu. Luulin niitä olevan vain meidän Pauli-Anterolla (siis koiralla) ja toisilla samanlaisilla, vai voiko olla että Paulin luu on mennyt sinne minne ei pitänyt? Ei kai...
Ja kaikki tämän kummallisen korjaaminen maksoi ihan kauheasti. Ón kyllä ihan riistoa, että katsastus maksaa yli 80 euroa, hyvähän se on hinnoitella vaikka kuinka kalliiksi kun on pakko katsastaa. Sama juttu kuin tampooneissa, vaipoissa tai vaikka kahvissa, tupakassa ja bensassa, pakko ostaa maksoi mitä maksoi. Ja nyt heti se auennut suu kiinni, ei jaksa ollenkaan mitään länkytyksiä jostain kuukautiskupeista ja muusta yhtä pöljästä. Aina ei jaksa mussuttaa kaikkea jaloa. Ei nyt ainakaan kun ottaa päähän. Olen sitten ollut ekologinen ympäristöihminen ja polkenut pyörällä joka olikin alkuun ihan mukavaa. Linnut lauloi ja aurinko paistoi, luonto tuoksui hyvälle ja olo oli kepeän keväinen. Kunnes nousi verenpaine.Aloin työmatkalla oikaista tuttuun tapaan erään puiston lävitse kun tajusin, ettei sinne ole mitään asiaa. Siinä missä vielä viime kesänä oli puu ja puistotie niin nyt oli kaivinkone ja kuorma-auto! Tähän kauniiseen puistoon tehdään kerrostaloja aivan kuin niitä ei olisi jo ihan tarpeeksi. Ja eikun pahenee;  tänään kun tulin töistä niin tiellä makasi mies ihan pää rikki.  Oli raukka kolaroinut auton kanssa ja huonostihan siinä kävi, varsinkin kun päässä ei ollut kypärää. Samalla sekunnilla aloin villisti parkuen kaivata omaa kypärää, joka pölyttyy vaatehuoneessa joulukoristeiden takana. Ja teini pyöräilyt loppu justiinsa jos ei osta kypärää, on se niin varma. Voi Jumalan pyssyt ja puukuulat! Olisin välttynyt varmasti kaikelta tältä järkytykseltä jos olisin autoillut. Eihän silloin mitään syrjäisiä puistoja huomaa eikä pyörätiellä retkottavia miehiä. Oi voi, onneksi saan huomenna autoni takaisin.  Sitäpaitsi kun kävin jumpassa pyöräillen, törmäsin aika moneen narkkariin tuossa keskustassa jotka ikävästi mölisi. Niitäkään ei autosta huomaa ollenkaan (eikä varsinkaan kuule) jos eivät ihan eteen kävele, minkä ne kyllä saattaa aivan hyvin tehdä. Vaikka korjauksen hinta juimiikin sisuksia, niin päätin ajatella seuraavalla tavalla; sillä hinnalla ostetaan mielenrauhaa. Ja mielenrauhaa on kuulkaa aika paha hinnoitella. Peace and love!!!

Karmeita tarinoita

Mörökölli sinut viekööt!!!!

Mihin voi enää ihminen luottaa????!!!!! Ei sitten mihinkään. Tänään pääsin vihdoin ja viimein nenä,-korva - ja kurkkulääkärille kärsääni näyttämään kun ei meinaa tukkosuus millään loppua näin kuuden viikonkaan jälkeen. Ja ensimmäisenä se setä sanoi, että heitä hittoon se sarvikuono-kannu, se vain pahentaa tilannetta kun siellä ne pöpöt kiertää nokassa. Sitä saa kuulemma käyttää vain ja ainoastaan siinä vaiheessa kun räkä on paksua ja meinaa tukehtua. Muuten ei. Ja tätä ne kaikki (työterveyshuolto ensimmäisenä) minulle suositteli!!! Menkää koulutukseen!!! Eikä minun poskionteloissa mitään mätää enää ollut, turvotus johtuu vain näistä kaikenmaailman pölyistä ja saasteista joille olen nyt vanhoilla päivilläni herennyt ilmeisen allergiseksi. Sitten toinen, jolla saa heittää trullia pyllyyn on se tikku jolla yleensä sörkitään ihmisen poskipäitä kun epäillään poskiontelontulehdusta. Se on kuulkaa lähes lelu. Se saattaa näyttää vihreää vaikkei mitään oliskaan, jotta silleen. Minä nyt natustelen noita antihistamiineja kunnes pöly laskeutuu. Muuttoakin vakavasti harkitsen, koska meidän kylpyhuoneessa on hajusta päätellen hometta, eikä vuokra-isäntä ainkaan vielä ole asialle korvaansa lotkauttanut. Muuttaminen, se on vain NIIN TYÖLÄSTÄ. Se ilo tästäkin vaivasta on ollut, että olen saanut kuulla toinen toistaan karmaisevimpia tarinoita poskionteloiden punkteeraamisesta kun ihmiset ovat kuulleet, että EHKÄ joudun moiseen käsittelyyn. On kuulkaa veri vaan lentänyt pitkin seiniä ja piikkiä työnnetty takaraivoon asti satoja kertoja eikä mikään auta. Jollain oli koko naama ollut musta kuin turkkilainen yö ja toisella taas oli lähtenyt hajuaisti sinne minne makuaisti meni jo. Ihminen kun häikäistyy omista kertojan taidoistaan ja vajoaa pelottelemisen kliimaksiin, niin siinä samassa tohinassa jo minun poloisen simapullotkin räjähteli  pitkin kellarin seiniä. Minä kun nääs yritin muuttaa jutun suuntaa ja aloin tarinoida tulevasta vapusta ja pullotetusta simasta, jottei minulla pokka petä kesken kauhutarinoiden, mutta enpä onnistunut. Kun nyt kerran oli vauhtiin päästy, niin tylsähän tyylistä on heti luopua.  Näille ihmisille ei sitten kenenkään odottavan äidin ei kannata tunnustaa, että "juu-u,synnytys lähenee ja onnellista perhetapahtumaa tässä odotellaan". Ei ole kauaa onnellinen. Synnytys-tarinoita ei voita mikään, niillä voi revitellä mielin määrin. Parempi vain sanoa, että tuli syötyä koko suvun pullat ja nyt vähän turvottaa.....

Sukkasunnuntai

Extriimiä pääsiäisen kunniaksi....

Voi mahtavuus mitkä pääsiäisiäisen paistajaiset!!!!
Aurinko lämmitti koko pääsiäisen ja aamusella oli loistavat hankikelit. Kipittelin joka aamu koiran kanssa pitkin ja poikin metsiä, olo oli villi ja alkukantainen. Välissä istuskelin kannon nokassa ja kuuntelin, mitä se luonto meille kuiskii. Meillä tuolla maalla, metsän keskellä lunta vielä on jonkinverran ja kun kaikkialla muualla kansa tallustelee suurinpiirtein sandaaleissa, niin sitä saattaa ihmiselle tulla sellanen tunne että se lumi siinä pihalla ei sula tarpeeksi nopeasti. Sitä sulamista haluaa avittaa.Taas tulee villi olo. Ensi heitellään hangelle tuhkaa, mutta voi olla ettei kärsimättömän mielestä vieläkään tapahdu mitään tarpeeksi nopeasti. Sitten pitää polkasita Valmetti käyntiin ja kaasuttaa hullun kiilto silmissä kohti paksuinta hankea.Ensin savu piipusta pöllyten yksi sukellus yli palteen ja eikun uudestaan! Traktorilla ei ollut ihan niin villi ja voittamaton olo kuin kuskilla ja sinne hyytyi peltipolle kinokseen. Taas tuli oppia ja ojennusta, ei auta mennä Luojan työtä sörkkimään. Lumi sulaa kun on sulamisen aika ja traktori irtoaa kun on irtoamisen aika. Ja sillä siisti. Siinä ei auttanut muu kuin istua rauhassa aurinkoon paistamaan makkaraa ja kuivattelemaan sukanpohjia jotka kahlatessa ikävästi kostui. Nyt on hyvä asettua mämmit suupielessä odottelemaan vappua ja simaa. Seuraa jokavuotinen jännitysnäytelmä tuleeko perhe känniin itse valmistamastani simasta. Hiivan määrä kun ei  koskaan ole vakio, aina tuntuu että onkohan sitä nyt tarpeeksi ja sitten pitää vähän varmuuden vuoksi lisätä. Ja joskus sima unohtuu hintsusti liian pitkäksi aikaa tuhisemaan keittiön pöydälle kun sen pitäisi olla jo sievästi pullotettuna kellarin viileydessä. Mutta munkit, ne onnistuu aina. Se on tiimityötä, jokainen tekee sen mitä parhaiten osaa; metsuri vaivaa taikinaa, minä paistan ja teini syö.

Kissan hännät

Tapasin tässä päivänä muutamana kaupassa jumppa-tutun, olemme tavanneet vain ja ainoastaan jumpassa enkä tiedä edes hänen etunimeään kuten ei hänkään minun. Ohjaajaa odotellessa tai sitten tunnin jälkeen pukuhuoneessa olemme jutelleet aina muutaman sanasen ja hän on kyllä todella mukava ihminen. Nyt siis törmäsimme ruokakaupassa, hän tuli iloisesti tervehtimään ja kyselemään kuulumisia kun en ole ikuisuus-flunssani vuoksi aikoihin salilla käynyt. Siinä sitten juttelimme hetken niitä näitä kunnes totesi, että "voi että olen ihan kaivannut sinua, kun ei olla aikoihin nähty" ja minä menin ihan hämilleni! En tiennyt miten päin olisin ja sivuutin kohteliaisuuden punastellen jatkaen juttua jostain lillukanvarresta. Kyllä sitä on tyhmä!!!! Miksen voinut sanoa vaikka että "ai kun kiva kuulla" tai jotain muuta yhtä luonnollista ja ystävällistä, enkä käyttäytyä kuin joku neanderdalilainen karvajalka. Sehän on totta, ettei sitä nyt joka päivä (eikä edes joka vuosi) ihmiset käy kehumassa tai kilttejä juttelemassa, siinäkö se nyt sitten syy on ettei osaa olla vaikka oikein hyvä mielihän tuollaisesta tulee. Se on vähän eri juttu, jos töissä joku tuumaa, että jopas veditkin hyvin tuon jutun. Siihen osaa suhtautua jotenkin eri lailla, kun sehän on työjuttu eikä niin henkilökohtaista. Ja sössösönsöö, kun ei ole tapoja,niin turha siinä on selittää. Mutta annas olla kun tulee sitä vähemmän mukavaa kritiikkiä, kyllä silloin osaa ja kykenee. Suu ei pysy kiinni millään  - väri on kyllä naamassa sama molemmissa tapauksissa - ja ääntä lähtee enemmän kuin kotitarpeiksi. Kyllähän sitä siinäkin joskus niin käy, että kotona verenpaineen laskeuduttua sitä hoksaa noin tsiljoona nasevampaa sanottavaa, että perkele sentäs, miksen sanonut niin ja näin! No ehkä oli ihan hyväkin, ettei hoksannut.......Mitä tämä nyt minusta kertoo; ei ole apina kauas puusta pudonnut, mutta aika lujaa on alas tultu. Olisko kannattanut kiivetä oksa kerrallaan eikä hypätä silmät kiinni ja pylly edellä.

Ihminen on sitä mitä hän syö

Sitä usein sanotaan, että seura tekee kaltaisekseen ja se, jos mikä on NIIN TOTTA!! Otetaan nyt taas vähän laajempi perspekttivi tähän(kin) hommaan; työpaikat. Muutamaa alaa läheltä seuranneena voin vain todeta sen pitävän surullisen paljon kutinsa. Kuten nyt esimerkiksi päiväkodit, siellä pitkään työskennelleet alkavat itsekin käyttäytyä kuin leikki-ikäiset (puhumattakaan vaavi-osaston väestä), ne mössähtää toisilleen ja pitävät mykkäkoulua mulkoillen toisiansa huoneen poikki, ne vaativat tiukasti samat säännöt kaikille ja protestoivat isoon ääneen jos Eija sai ylimääräisen piirakkapalan viikkopalaverissa,SE ON NIIN VÄÄRIN! Ja ai hurja kuinka vaikeaa se toisen kehuminen onkaan...."juu, onhan tuo lammas aika kiva,mutta aika vähän sillä on villaa"...Mutta retkellä ja pikkujouluissa ne riehaantuu ja tulee sokerihumalaan, laulattaa ja naurattaa kunnes joku käskee olla hiljaa.  Entäs sitten ravintolat; siellä on aika monta vauhti-veikkoa duunissa, kyllä tiedetään mitä myydään ja tuttu on tunnelma tiskin kummallakin puolen.Osaavat kyllä eläytyä asiakkaan asemaan tarpeen vaatiessa ja sehän se kyllä vaatii. Mutta kenellä muulla on yhtä pitkä pinna lauantaiyönä kello kolme kun epätoivoiset etsii sitä olkapäätä ja oksentaa kengille? No, ehkä sairaanhoitajalla joka kotonakin tykkää raplata rupisia polvia ja kurkistella nielurisoja, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ja montako siivoojaa tiedät jonka kotona on sotkuista ja haisee viikon viemätön roskapussi eteisen nurkassa? Minä en tunne yhtään. Tunnen kyllä muutaman hälytysajoneuvonkuljettajan joka tykkää vapaallakin olla sorateiden virtuoosi ja olen kuullut kummallisia tarinoita poliiseista, jotka ei ymmärrä, että työaika loppui jo. Sellaista se on elämä, meitä muokataan niin monella tapaa.
Ei ole silti hyvä olla yksinkään, erakkona pyöriä. Muuten voi rakastua lehmään, kuten kävi yhdelle valokuvaajalle joka kyllästyi ihmisiin ja meteliin ja muutti kauas keskelle Texasin erämaata. Nyt se asustelee siellä ypöyksin,seuranaan texasinpitkäsarvilehmä Benita. Tosin Benita on edelleen oman tiensä kulkija,villinä kun laiduntaa, käy sitten moikkailemassa Johnia kun siltä tuntuu tai janottaa ja kiitokseksi kakkaa vähän lannotetta erakon vihanneksille. Jotain elämää sitä ihminen kuitenkin ympärilleen kaipaa, vaikka sitten kuinka tympii. Nyt John ihan selvästi on jo alkanut inhimillistää Benitaa, se muka luulee että rakenteililla oleva vaja tulee hänelle. Ja tämän erakko päätteli siitä, kun Benita kävi kurkkimassa rakennuksen ovella. Ai jai, tässäkin tapauksessa pitemmän päälle seura tekee kaltaisekseen.......mutta kenet?

Peukalo keskellä otsaa

Nyt on myös tänne pohjolan perukoille rantautunut toiminta jossa palvelu vaihdetaan palveluun, rahalla ei ole tässä hommassa mitään tekemistä. Homma toimii niin, että jos vaikka joku osaa raplata tietokoneita (minä se en ainakaan ole) ja joku toinen leipoo hurjan hyvää pullaa, niin nämä kaksi vaihtaa palveluja keskenään. Erkki asentaa Sirkalle tietokoneen tai jonku ohjelman siihen ja Sirkka leipoo Erkille pullaa, jota Erkki ei osaa millään itse tehdä ja kas vain, molemmat on tyytyväisiä. Siis aivan loistava idea! Eteläisessä Suomessa tätä on tietääkseni harrastettu jo ties kuinka kauan ja nyt siis meilläkin. Olin aivan into piukalla kun tämän uutisen paikallislehdestä luin ja aioin justiinsa ilmottautua listoille. On vain muuan ongelma; jotta pääset listoille, sinun tulee ilmoittaa kolme taitoa, jotka omaat ja joita siis voit tarjota käytettäviksi. KOLME!!! Ei mulla oo. Mietin pääni puhki, mutten keksinyt kuin yhden. Osaan opettaa tukiviittomia, that´s it. Ei muuta. Kyllähän minä osaan leipoa, mutten niin hyvin jotta sitä voisi oikein mainostaa palveluna ja osaan myös kutoa sukat, mutta en kyllä uskalla kenellekkään toiselle kutoa jos vaikka siitä kärjestä tulee taas vähän löperö. Osaan heiluttaa nenänpäätä,mutta kuka sitä nyt tarvii.....ja osaan tiskata ilman konetta, mutta kaikki osaa. Siivoamaan minua ei kannata tilata ja kokkaan vaihtelevalla menestyksellä. Valitin työkavereille mitätöntä oloani ja he sitten tuumailivat pipot kalleellaan, että onhan pakko olla joku taito, missä olen hyvä. Yhteistyössä on voimaa,sen sain huomata ja tässä tukiviittomien lisäksi muutma kelpo taito; olen oikein hyvä teinin herättäjä, koskaan en  ole epäonnistunut. Sen lisäksi olen oikein hyvä taluttamaan koiria, minulla on siitä seitsämän vuoden kokemus. Itkemisessä olen ihan hulvattoman hyvä, osaan itkeä ilman syytä. En kylläkään ole tehnyt sitä vuosiin, syy-seuraus-itkuja on ollut ihan riittämiin. Ja sitäpaitsi olen ihan tajuttoman hyvä lukemaan kirjoja ääneen, ainakin satuja. Kun teini oli pieni, eläydyin niin tulisesti Pekka Töpöhäntään ja varsinkin ilkeän Monnin rooliin, että naapurit melkein soitti sossuun. Onneksi ehdin vetää puhelimen johdot poikki, kännykät kokivat tulemisensa vähän myöhemmin. Joten tässähän näitä, kyllä vaan ilmottaudun heti huomenna listoille ja samalla kyttäilen mitä kivaa sieltä voisi itselleen vongata. Ehkä joku hieroja olis kiva.....

Postimies Pate ja muutama muu hullu

Minulla on sinkku-leikki menossa, asun ihan yksin tällähetkellä ihan niin kuin joskus ennen muinoin. Paitsi haisuli-Pauli on kyllä kaverina, mutta koiria ei lasketa. Teini lähti Pariisiin pyörimään ja tulee vasta maanantaina, joten elelen kuin pellossa. Eilen keksin tähän leikkiin uuden säännön, "Yhden kupin ennätys" on sen nimi ja se menee niin, että katson kauanko pärjään mahdollisimman vähällä tiskillä eli yhdellä kupilla. Valitsin kupiksi Muumi-mukin, sen jossa Mörkö hippailee laidasta laitaan.Siitä on hyvä juoda ja syömäänkin pystyy ainakin muroja, mysliä ja jugurttia.Pottuja ja kastiketta en sentään siitä ala haarukoimaan kun pottumössön teko ei mukissa oikein onnistu, enkä osaa syödä perunoita palasina. Sitten vaan välissä huuhtasen mukista edelliset moskat veks`ja ei kun uutta tilalle. Toimii. Joten nyt pitää kokeilla jotain muuta. Taidan panostaa ensi sunnuntain ja maanantai välisenä yönä postinjakajan väijymiseen, pitää alkaa jo kehitellä sitä, hyvin suunniteltu ja niin eespäin. Ai miksikö sitä väijyn? Koska se tekee minut tahallaan hulluksi. Se räpälää ja hinkuttaa lehteä luukusta niin kauan, että olen jo kahdesti meinannut soittaa poliisit kun luulin kokahöyryisen murtovarkaan siellä lukkoa roplaavan. Molemmilla kerroilla tönin Pauli-Anteroa, että se menisi murisemaan ovelle, mutta mitä vielä, se huitoi tassulla minua kauemmaksi eikä edes avannut silmiä. Ensi sunnuntaina menen kolmen aikoihin istumaan eteisen matolle ja odotan, jakaja tulee yleensä siinä kolmen ja puoli neljän välillä. Suunnitelma on vielä vaiheessa, mutta alustavasti olen suunnitellut tarttuvani hipihiljaa - mutta tiukasti- lehden kulmaan kiinni ja teen vastaliikkeen kun se alkaa sitä hinkuttamaan. Samalla voisin töräyttää kaikin voimin sellaiseen vappupilliin joka oikenee kippurasta suoraksi, sihtaan ulos postiluukusta.Siihen vielä jos päräyttäisi mielipuolisen naurun päälle - ei tarvi edes kummosesti pinnistellä- niin johan luulisi toimivan.Ovea en uskalla nääs avata kun olen kerran ypöyksin kotona, jakajahan voi olla vaikka joku hullu. Olen aivan varma, että se tekee sitä kihnutusta tahallaan, koska yhdellekkään toiselle jakajalle lehden saaminen luukusta sisäpuolelle ei tuota moisia ongelmia. No, sitä saa mitä tilaa. Päivän mottona voisi olla vaikka "Miksi olla vaikea, kun pienellä vaivalla voi olla täysin mahdoton".

Sarvikuonojen maa

Vesipään viimeinen toivo......

Minulla on sarvikuono olohuoneessa. Sarvi ainakin. Koska flunssa ei anna periksi niin minä annan, olen valmis runttaamaan suolavettä vaikka takapuoleen jos se jotain auttaa. Jo silloin kun poskiontelontulehdus alkoi (ja söin siihen ensimmäisen lääkekuurin) lääkäri suositteli minulle tuota sarvea, jolla siis huuhdellaan nenää suolavedellä. Valehtelin, että minulla on jo sellainen koska en jaksanut kuunnella pitkiä sepostuksia jonkun ihmeellisen muovihärpäkkeen mahdista, on näitä nyt nähty. Olin viime viikon töissä räkimässä ja yskimässä, loppuviikosta kuvittelin jo olevani paranemaan päin, kun sitten lauantai-iltana alkoi käyrä laskea ja sunnuntaina olinkin taas kanttuvei. Maanantaina sitten taas tohtorille, edelleen aatelisissa poskionteloissani oli tulehdus ja turvotus sekä siihen päälle tuli sitten keuhkoputkentulehdus. Lisää lääkettä. Ehdottivat punkteerausta, mutta olen nynny enkä suostunut. Tosin lääke vääntelee vatsaa siihen malliin, että nyt olen jo valmis rusautukseen jos sillä on homma hoidettu. Kyllä kai sen kivun kestää, sen on kuitenkin aika pian ohi jos vaikka vertaa esimerkiksi synnytykseen joka minulla kesti 15 tuntia. Tuloksena silloin oli tosin muutakin kuin räkää. Mutta takaisin siihen sarveen, pistin teinin asialle ja se kipaisi ostamassa minulle moisen tötterön. Luin huolella käyttöohjeet ja aloin kaataa suolavetta sieraimesta sisäään. Tuntuihan se kyllä vähän vistolta alkuun, ihan samalta kun uidessa menee vettä nokkaan, mutta siihen tottui aika pian. Jos päätä  vähänkään nosti liian ylös räkä ja suolavesi hurahti nieluun ja se oli kohtalaisen yököttävää.Ja nyt kerron vielä miltä se näyttää; aivan samalta kuin lapsen puhallettiin pääsiäisenä kananmunia tyhjiksi maalamista varten. Unohdetaan se keltuainen, silloin kun valkuainen valuu munasta ulos niin näky on sama nokkahuuhtelussa. Tunne huuhtelun jälkeen on se paras osa, oi miten raikas olo! Haistoikin ihan uudella tavalla. Tästä innostuneena olen nyt tämän päivän aikan lorotellut jo kahdesti nokkani putaaksi ja aion tehdä sen vielä ainakin kerran ennen nukkumaan menoa. Säästäisiköhän sarvi  minut ruston repimiseltä? Sitä sopii joukolla toivoa.

Kräsh, pum, pang!!!

Muuan työkeikka peruuntui ja koska minulle jäi aikaa lähdin poikani kanssa kirpparille tuohon keskustaan. Laiskoja kun ollaan, niin hurautimme sinne autolla, joka myös Massukan nimellä tunnetaan. Kotimatkalla päätin oikaista yhden ison parkkialueen läpi välttääkseni turhia valoja ja yht`äkkiä huomasin sivusilmällä että musta bemarin perä liukui kohti Massukan kylkeä. Polkaisin hullunlailla kaasua ja ehdin melkein alta pois, mutta en ihan. Kuului tussahdus ja takapenkillä istuneen koiran lerppakorvat suoristuivat hetkeksi kun bemari pökkäsi Massukan takapuskuriin, aikalailla siihen bensatankin alapuolelle. Minähän käsittelen autoani pumpulihansikkain (samaa ei tosin voi sanoa teinistä) ja nanosekunniksi silmissäni musteni, mutta se meni onneksi heti ohi. Nousin autosta ja bemarikuski omastaan. Sydämmeni suli ja äiti minussa nosti paksua päätään, kuski oli lähes samanikäinen kuin oma teini ja hän hymyili kauniisti. Tarkistimme vahingot, massukan kauniin harmaassa pinnassa oli aika pitkä musta viiru jota yritin sormiin syljeskelemällä pestä pois. Toivoin niin kovasti että se olisi vain likaa. Ei se ollut. Ihan vaan siitä syystä, että teini on kolhinut jo kahdesti massukalla jonkun muun autoa, tiesin kuinka nyt pitää toimia.  Otin pojan tiedot ja neuvoin kuinka se vahinkoilmoitus tehdään. En pyytänyt ajokorttia tai mitään muutakaan todistusainestoa hänen henkilötiedoistaan koska ne tulivat niin sujuvasti, mutta sen verran epäluuloinen olin, että tarkistin lähtiessäni rekisterinumeron paikkansapitävyyden, joka oli oikein sekin. Kotona vasta huomasin, ettei poika ottanut minun tietojani, joten lähetin hänelle viestin, jossa pyysin ottamaan yhteyttä kun hän on täyttänyt ilmoituksen. Poika vastasi; "Selvä homma". Tutkin kotona jälkeä ja alan kyllä pikkuhiljaa kallistumaan sille kannalle, ettei moista naarmua kannata maalauttaa, mitä se yksi kolo komeassa kun toisella puolella autoa on jo teinin tekemä lommo. Tuskin se nyt tuosta alkaa ruostumaan ensimmäiseksi. Sotasuunnitelma on seuraavanlainen; jos poika rehellisesti tulee vahinkoilmoituksen kanssa luokseni, pelastan hänen päivänsä (ja bonuksensa) ja revin sen lapun. Mutta jos mukula yrittää luikerrella vastuusta unohduksen suohon, tästä tulee POLIISIASIA. Ja sukkeroin siltä silmät kieroon. Silloin se katuu, että koskaan on edes syntynyt.  Itsekin kolautin viime talven Prisman parkkipaikalla yhden auton kylkeen niin reippaalla vauhdilla, että siitä puhkesi rengas. Vetokoukku oli pökännyt kumin puhki eikä minun autoon näin ollen tullut mitään jälkeä. Kaikkien paikalla olijoiden - eikä vähiten minun- suureksi hämmästykseksi auto mennä kolisteli karkuun täyttä vauhtia.
Muuan mies seisoi hölmistyneenä toisen osapuolen pölykapseli hyppysissään ja toinen ehdotti, että lähtisin perään. No en todellakaan lähtenyt, luulen että heillä (autossa oli kaksi miestä) oli kohtalaisen hyvä syy kaasuttaa karkuun. Vaihtoehto numero yksi voisi olla vaikka alkoholi ja hyvänä kakkosena voisi tulla joku muu rikoslakiin viittavaa syy.

Kuka saa ja kenelle annetaan

Ennakkoäänestys on jo käynnissä ja minulla on vielä ihan hakusessa, kenelle ääneni annan. Kerrankin minulla on jotain mitä joku palavasti haluaa, tosin niin on muutamalla muullakin. Miten sitä nyt sitten pitäisi se ehdokas valita, sellaisella ajatuksellako pitää toimia, että antaa puolueelle äänensä koska eihän siellä se yksi tappinen paljoakaan yksin saa aikaan, ryhmäkuri jyllää. Vai keskitynkö sittenkin juuri siihen ihmiseen joka on ehdolla ja jos niin teen, niin mitä siitä pitäsi osata tulkita. Onko pelkkä puhe poikaa vai pitäisikö vähän tutkailla koko hapitusta. Räpsyykö silmät, karkaileeko katse, kyhnyttääkö nenää kun aatteistaan kertoo. Kertooko omin sanoin vai onko sanat laitettu suuhun, miten se kasvattaa lapsiaan, kohteleeko perhettään hyvin, kestääkö painetta vai pääseekö itku. Enemmän tekoja ja vähemmän puhetta, niinkö? No saako se nyt sitten koskaan suutaan auki, mykkä kansanedustaja, sehän tästä puuttuikin. Oh-hoh, joku tapailee viittomia, ymmärtääkö siis erilaisuutta ja jos, niin kuinka kauan. Kyllä se on niin hankalaa, tämmösiä suuria päätöksiö laitetaan ihmisen eteen! Toki minulla on jo iso kasa ehdokkaita, joita en takulla äänestä. Syyksi riittää ainakin laikikirja kainalossa, teennäistä minusta. Röyhkeyttä en äänestä enkä puupäitä, jotka ei osaa kuunnella vaan huutaa toisen puheen päälle. Jos on liian sliipattu ja röhnöttää etukenossa, hyi liian tyrkky ja päällekäypä. Naukuva ääni ottaa päähän tai liian korostetusti puhuttu murre, kyllä tässä ollaan kansanmiehiä/naisia, pyh. Enkä äänestä jos ei osaa kantaansa perustella niin että minäkin ymmärrän, hokee samaa vastausta joka kysymykseen, no ei saa minun ääntä. Taidan nousta tyvestä puuhun, valitsen ensin puolueen ja sitten sieltä jonku tyypin. Jonku kivan josta tulee hyvät tutinat. Näin teen.

Turvottaa

Nyt on fiilikset ihan katossa! Kolme viikkoa on suurinpiirtein joka päivä särkenyt päätä, välissä siedettävästi ja toisena päivänä (kuten nyt esimerkiksi eilen) on ollut suorastaan painajaismainen jomotus ja tänään on ensimmäinen kivuton päivä. JEEEE-EE!!!! Se on ollut joku tappajavirus flunssan muodossa joka on sisuksiani jyllännyt, loppuhuipennukseksi se kaivautui poskionteloihin joihin se jäi asumaan polkien painetta kalloon. Napostelin antibioottikuurin, mutta ei se ainakaan vielä tehonnut joten hain tänään lisää troppeja, nyt suihkin kortisoonia sumuna sieraimiin ja lisäksi sain vielä jotain tabletteja jotka laskee turvotusta, mutta saattavat aiheuttaa jonkimoista tutinaa ja tykytystä. Ei haittaa. Olen valmis vähän sätkimään siitä hyvästä kun päätä ei jomota ja silmiä voi liikutella kivuttomasti. Sitäpaitsi tällähetkellä en tärise lainkaan, ainoastaan leuka tuntuu olevan jonku muun ja alahuuli heilahtelee itsekseen, mutta niin kauan kun on liikettä on myös elämää! Kalliiksi tämä tauti on kyllä minun lompakolle tullut, kun lasketaan minun ja teinin (sama tauti, eri lääkkeet) lääkäri- ja lääkekulut yhteen, on rahaa kulunut jo melkein 200 euroa. Sisuksiani korventaa myös aina kun muistan kuntosalikortin, joka makaa repuntaskussa turhanpanttina. Siinä meni yhden kuukauden kortin hinta ihan harakoille. Aina kun olen ollut tajuissani, olen tarkastanut peilistä kuinka paljon perä on levätessä levinnyt. Aika paljon. Odotan kuin Olli omenaa sitä päivää, kun olen taas ihan priimakunnossa ja pääsen nauttimaan keväästä täysin rinnoin. Mahtavaa kun lumet sulaa ihan silmissä ja vettä on ulkona nilkkoihin asti, ei ole kevään voittanutta!

Saako Saara nauraa?

Olin eilen setäni hautajaisissa - surullinen tilaisuus, tottakai. Itkettiin, mutta myös naurettiin mikä ei joidenkin hautajaisvieraiden mielestä ei ollut ollenkaan tilaisuuteen sopivaa. Varsinkin serkkuni, joka on perusluonteeltaan hyvinkin iloinen ja reipas likka, nauraa heläytteli tämän tästä. Tämähän ei tietystikkään tarkoittanut sitä etteikö hän olisi surrut/kaivannut vainajaa yhtään sen vähempää kuin kuka tahansa muukaan. Itsekin kyllä nauroin serkkuni mukana, esimerkiksi silloin kun hän hautuumaalla alkoi ottaa sukupotrettia haudan äärellä ja ottikin vahingossa kertakäyttöisellä kamerallaan kuvan omista kasvoistaan. No kuka sitä aina hoksaa miten päin sen kameran pitäisi olla. Uskoisin, ettei vainajakaan siellä pilvenreunalla meitä kovinkaan paljoa paheksunut, hänellä oli itselläänkin nauru herkässä ja etiketit hukassa. Kun minusta aikanaan tulee tuhkaa taivaanrantaan, niin toivon totisesti ettei minun hautajaisissa pelkästään itketä ja olla vakavia, kyllä surun keskellä saa ja pitääkin nauraa, jos siltä tuntuu.  Olen myös oheistanut läheiseni, että siellä on kerrottava hauskoja tapahtumia ja juttuja elämäni varrelta, eikä hymistellä minun olleen jonkin pyhimys joka ei koskaan tehnyt mitään väärää. Tietysti kunnioitan jokaisen tapaa surra ja olen myös sitä mieltä, että vainajan toivomukset ja etenkin persoona tulee ottaa huomioon. Senpä vuoksi minua vähän harmittaa, ettei setäni hautajaisissa kukaan kertonut hauskoja juttuja sedästäni, koska niitä olisi riittänyt kyllä yllin kyllin. Muistella voi niin monella tapaa, kaikella kunnioituksella kumminkin.