Antakee voimaa!!!

Rouva X, oletan...

Kyllä kuulkaa voi ihmisen työtodistukset olla piukassa, niitä ei saa, ei sitten millään!
Tästä pitempiaikaisesta pestistä piti pomon alunalkaen kirjoittaa todistus minulle käteen, muttei sitten ehtinytkään joten hän aikoi lähettää sen samalla viikolla postissa. Ei ole tullut.
Lähetin hänelle tänään viestin, jossa kyselin todistustani ja heitin ilmoille epäilyksen josko posti olisi tuhertanut todistuksen hukkaan, ne ryökäleet. Vastausta ei ole tullut.
Toivottavasti hän nyt siellä vinhaa vauhtia naputtelee todistusta kasaan. Mutta tämä tukivittoma-pestin todistus onkin sitten hauskempi juttu. Soitin sinnekin ja kysyin siltä ihmiseltä, joka on hyväksynyt tuntini ennen palkanlaskijalle lähettämisä, että tuliko viestini perille ja onko todistus kirjoitettu. Hän meni vallan noloksi ja soperteli ettei hän kyllä voi kirjoittaa sellaista todistusta ja hänpä nyt antaakin puhelimen rouvalle joka voi. Virkailija parka ääniväristen vielä selitti, kuinka kauhea kohu siitä olikaan tullut kun oli moista lappusta pyytänyt, mutta hänpä nyt antaa tämän rouva X:lle.  Puhelu jatkui näin:
- Rouva X, kuului kalsea ääni luurista
Esittelin itseni ja asiani.
- Niin, no me emme oikein tiedä oletko sinä edes ollut kaupungin palveluksessa ensinkään, kun et ole tullut tulkkipalvelun kautta. Kuka sinut tähän työhön otti?
Selitin, että rouva X oli silloin lomalla ja tämän ja tuon niminen ihminen on minut listoille palkannut.Pyyntö työhön tuli ihan asiakkaalta itseltään. Ihmettelin, että no kenenköhän palveluksessa minä olen ollut kun työni tehtyä on kaupunki maksanut minulle palkan. Outoa.
- Jaa, no niin......rouva X:mutisi, mutta sai sitten uutta puhtia ja kiljaisi luuriin:
- Mihin sinä tätä todistusta tarvitset?!
Selitin rauhallisesti ja hyvin selkokielellä, että työtodistusta tarvitaan silloin kun haetaan työpaikkaa tai muutoin halutaan todistaa, mitä on aiemmin tehnyt ja millaisissa toimissa työskennellyt. Sillä ikäänkuin osoitetaan oma pätevyys tiettyihin tehtäviin. Tämä on aikalailla yleinen käytäntö.
Rouva X oli hetken hiljaa ja tiuskaisten kysyi sitten millä ajalla olin toiminut tehtävässä, hän kun ei voi kirjoittaa todistukseen muuta kuin päivämäärät ja tehtävän kuvauksen. Kerroin olevani tähän täysin tyytyväinen, muuta en toki tarvitsekkaan. Ilmeisesti olisin voinut juksata jäärouvaa ja valehdella sille mitkä päivämäärät tahansa kun en kerran ole edes kaupungin työntekijä. Antakee voimaa!!!
Epäilen vahvasti, että tässä nyt on joku kävellyt jäärouvan valtikan yli ja mennyt tekemään päätöksiä kysymättä häneltä. Siinä ei paljoa paina tuollaiset pikkuseikat, että frouva sattuu olemaan lomalla. Silloin ei tehdä päätöksiä, eikö se nyt ole selvää!!!!!
Ja tällaiset, hyvällä itsetunnolla varustetut ihmiset siellä vammaispalvelussa meitä palvelee. Täytyy vain toivoa, ettei joudu koskaan asiakkaaksi.

Polvi paranee

Tärkein on tässä

Minä sitten ihailen vanhempia jotka väsymättä jaksavat ohjata ja opastaa jälkikasvuaan kohti aikuisuuden karikoita. Ne siirtää noin vain kaiken tietotaitonsa lapsilleen ihan siinä arjen pyörityksessä ja niin  taas polvi paranee. Meillä oltaisiin edelleen siellä nilkka tasolla jos asia olisi minusta kiinni.
Minä olen niin onnettoman huono opettamaan ja neuvomaan, ettei siitä oikein tule mitään. Ruuanlaittoa yritin kyllä opettaa lapselleni, mutta siitähän tuli kauhea tappelu ja tulee edelleen.
Minä nyt en vain kestä katsoa sitä sotkemista ja sähläämistä ja Larvanto taas menetti hermonsa kun minulla ei ole ollenkaan kunnon mittoja vaan kaikkia tuli ropsaus, tujaus tai loraus.
Siispä delegoin homman hänen isälleen, joka on kyllä ihan kelpo kokki. Hän sitten on opettanut kaiken sen mitä poika tänä päivänä hommasta tietää. Ja mikä parasta, ne sotki siellä isukin keittiössä eikä minun.
Silittämisen jalon taidon olen takonut pojan päähän. Tai sitten en. Ei sitä voi takomiseksi sanoa kun se itse oli hommasta kiinnostunut, joten opettaminen sujui tosi helposti.
Siivoamisessa ollaan koko porukka ihan surkeita, mutta Larvanto on vissiin imassut muutaman siivousgeenin äidiltäni, koska se on paljon tarkempi siivoaja kuin minä. Siis silloin harvoin kun jaksaa asiasta innostua.
Pyykätä se osaa kyllä, sekin oli aika helppoa opettaa kun siinä ei pölise jauhot eikä mikään syty tuleen. Itse olen aikoinani joutunut opettelemaan pyykinpesun ihan ruohonjuuritasolta alkaen ja siinä hommassa saattoi sytähtää ihan mikä vain..... meillä  ei ollut kotona kun pulsaattorikone ja pesulauta. Joka toinen lauantai-ilta saunan jälkeen piti laittaa pyykit yöksi likoamaan ja sitten aamulla piti singota lämmittämään vettä saunan padassa ja ällöttävintä kaikista oli villasukkien käsinpesu. Kaikista inhottavinta kuitenkin  oli ripustella talvella niitä lakanoita vintille kuivumaan (lue jäätymään) josta ne sitten seuraavana sauna-iltana kannettiin saunan jälkilämpöön kuivumaan.Mahtavaa oli toikkaroida vintinrappusissa syli täynnä niitä levyiksi kangistuneita lakanoita. Ihme ettei kukaan kuollut. Jotta jo vain pääsee Larvanto helpolla kalsaripyykistä ja minä myös.
On kuitenkin olemassa yksi taito jonka olen lapselleni opettanut ja josta olen erityisen ylpeä; LÄTYN PAISTO!
Larvanto on huippu-hyvä lätyn paistaja, jopa parempi kuin äitinsä joka on hommassa aikas lailla maailman parhaimpia, valioluokkaa suorastaan.
Ja tuolla taidollahan pärjää jo elämässä pitkälle, sillä voi hurmata kenet vaan. Kuka muka voi vastustaa ihanaa räiskäletornia jonka kylkiä hivelee kauniin punaisena kimmeltävä mansikkahillo.....ei kukaan, se toimii aina.
Vai eikö muka?

Hukassa taas

Kalmankuja....

Kävin sitten taas eksymässä. Katsos kun meillä on täällä sellainen metsähallituksen uusi toimitalo, oikein hieno pytinki ja siellä oli pari viikkoa sitten avoimet ovet. Metsuri oli estynyt joten menin sitten ihan itsekseni sinne kurkkimaan ja olihan siellä vaikka minkälaisia härpäkkeitä. En vaan yksikseni viitsinyt mennä kisailemaan ja ammuskelemaan (vaikka mieli teki) joten kiertelin ja kaartelin kartoittamassa mitä talo tarjoaa.
Siellä oli sitten sellainen "Eksy turvallisesti"-lokero, pimeä kammio. Kammion molemmilla sivuilla oli uloskäynti ja se tila missä hortoiltiin oli aika pieni. Sisällä oli pimeää ja katosta roikkui sellaisia valkoisia verhoja jotka leikkivät olevansa koivuja.Kävin ensin varovasti kurkkaamassa ovelta ja tulin äkkiä pois, mutta sitten kun seurasin miten lapset kirmailivat kiljuen metsikön läpi niin ajattelin ettei se voi kummonen olla.
Menin sitten rohkeasti ihan sisälle asti, sinne syvälle....ja eksyin. Apua,paniikki nosti päätään ja hortoilin tilassa askeleen eteen ja askeleen sivulle ja olin ihan hukassa. Tuskan hiki otsalla löysin vihdoin ovi-aukon ja tulin ulos juuri siitä ovesta mistä sisään meninkin, en sieltä toiselta laidalta mistä kakarat kirmaili. Voi häpeä.
Lähdin kotiin nöyränä tyttönä ja houkuttelin metsurin sinne seuraavana viikonloppuna, ei ollut edes vaikeaa...mieti nyt....ihminen on ammatiltaan metsuri.
Kiskoin armaani oitis sinne eksymis-paikkaan ja tuupin sisälle pitäen itse tiukasti takinhelmasta kiinni, kuitenkin muka sillee salaa ettei kukaan huomaa. Oitis siellä sisällä minulla tuli ihan känninen olo, päässä surisi ja silmät heitti voltti eikä minulla ollut hajuakaan miten päin siellä pyörittiin.
Ja tämä mies, tämä minun metsuri, se vaan kehtasi nauraa höröttää ja väitti ettei siellä ole kuin yksi pikkuruinen seinän pätkä, se ei muka ole edes mikään labyrintti. No onhan se!! Huimaa ja pyörryttää!!
Enkä mene sinne enää ikinä. Sinne eksymään. Muka turvallista....mistä kohti?

Puuha-Pete

Siis aivan kamalasti tuli touhuttua männä viikolla, ensimmäinen muka-lomaviikko meni sellasta vauhtia ettei oikein perässä pysynyt.
Opetin vielä kuluneen viikon niitä tukiviittomia ja niiden puitteissa kävin myös paikoissa joissa en ole ennen käynyt ja tapasin ihmisiä joita en ole aiemmin tavannut. Kävin myös uudessa työpaikassa näyttäytymässä ja vähän katselemassa miljöötä, eli tämähän tarkoittaa sitä, että jouduin monta kertaa antamaan itsestäni sen kuuluisan ensivaikutelman. Sitähän et sitten voi antaa kuin kerran, että on sillä lailla vähän tärkeämpi juttu.
Se on sitten hankalaa kun et yhtään tunne vastapuolta vaikka sillähän ei pitäisi olla mitään väliä. On sillä.
Ihan kamalaa jos vaikka tulevat yhteistyötahot saavat minusta jotenkin epäsiistin tai hutiloivan vaikutuksen, mutta ei ole kyllä kiva jos saavat turhan asiallistakaan kuvaa, koska sellainenhan en ole.
Olenkin päätynyt pitäytymään mahdollisimman neutraalilla linjalla näillä ensimmäisillä treffeillä, siitä on sitten helpompi valua omaan muottiinsa. Jää vastapuolellekkin aikaa sopeutua, ettei vallan silmille räjähdä.
Minulla on oikein varattuna sellaiset perus-kuteet, asialliset farkut (ei siis epäsiistit, paljastavat, eikä liian nuorekkaa, muttei myöskään mitään kuminauhavyötärömallia), yksivärinen t-paita (jotain kivaa, asiallista päärynääkin voi olla kuviona, muttei mitään törkyprinttejä)  ja siihen päälle tumma, yksivärinen villatakki (ilman nyppyjä, mutta hauskana yksityiskohtana iso nappi ja kiva kaulus). Näillä mennään.
Asuun kuuluvat kengät on mustat, asialliset nahkakengät. Tosin yhteen tapaamiseen meinasin läpytellä vanhoissa, punaisissa tennareissa, mutta huomasin mokan ulko-ovella.
On kuulkaa itsellekin paljon helpompi mennä ns. takuuvarmassa asussa näytille niin voi itsekin keskittyä vastapuoleen ja siihen mitä ympärillä tapahtuu kun ei tarvitse koko ajan miettiä, että paistaako työmiehen hymy jos kyykistyn ja roikkuuko vatsamakkara paidan alta.
Koskaan kun ei voi tietää mitä sitä joutuu tekemään, usko pois. Minulla nämä ensitapaamiset harvoin ovat olleet pelkkää polvi toisen päällä - istuskelua.

Kurjan kohtalon uhri

Näiden tapaamisten lisäksi olen mm. tappanut Larvannon bonsaipuun, joka ihmeen kauan sinnittelikin hengissä, mutta luovutti sitten kun tajusi ettei Larvanto tule sitä pelastamaan. Minä kyllä hoidin sitä aivan ohjeiden mukaan, mutta se oli heikko yksilö. Ananas-kukka taistelee vielä urheasti.
Sitten olen käynyt Pauli-Anteron kanssa pitkiä lenkkejä ja törmännyt pariin mukavaan asiaan.
Eräs aamu olimme lenkillä ja meidän edessä meni nuori tyttö, olisko ollut jotain 13 vee.
Vaateet oli ihan viimosen päälle,kuten tapana on, mutta sitten yks´kaks tämä tyttö alkoi hypellä. Siis se hyppeli niin kuin pikku tytöillä on tapana loikkia kun ne on iloisia ja onnellisia eikä kukaan ole vielä ehtinyt kertoa niille, että se on typerää ja lapsellista. Voi miten se oli kivan näköistä, ihan teki mieli itsekin loikkia pari askelta.
Ihmettelin tätä näkyä hiljaa itsekseni kunnes tyttö kääntyi ylittääkseen kadun ja näin hänen kasvonsa; hän ei ollut suomalaista syntyperää. Heti kyynisenä ajattelin, että no siinä syy. Kyllähän tuollainen kaunis latino tyttö kehtaa hypellä ja olla avoin kun sitä ei ole meidän jurottava ympäristö vielä pilannut ja geenitkin on paljon menevämmät kuin meillä.
Taas sain niellä katkeran kalkin, kuten aina käy. Menin sitten toisena aamuna rantaan haistelemaan syksyntuoksuja kun meitä vastaan tulee aikuinen nainen joka hyppeli myös ja heilutteli vielä käsiään!
Ja hän oli kyllä supisuomalainen. Mahtavaa kun ihmiset hyppelehtii ja koikkelehtii!
Koska muka olet viimeksi nähnyt iloisesti loikkivan teinin saatikka aikuisen tai olet itse vähän irrotellut? Ja nyt ei kotiympyröitä lasketa.
Kotonahan minäkin esitän metsurille jos jonkinäköistä soidin-tanssia, joskus ne tepsii, yleensä ei.

Pikku-Kakkonen

Varokaa heikkoja päitä...."

Minä vetoa teihin suomen kansa; lopettakaa se Salkkareiden töllötys!
Minulla on niin ikävä kunnollista, kotimaista draamaa, sellaista jota viitsii katsoa ja jonka katsominen vaatii enemmän kuin yhden aivosolun. Kaiholla muistelen vaikkapa sellaista sarjaa kuin "Puhtaat, valkeata lakanat" tai "Ruusun aika",  Kotikatu oli joskus vuosia sitten vielä jopa hyvä, mutta enää sitä ei kyllä viitsi katsoa.
Aivan sama katsooko Salkkareita vai Kotikatua, samaan kastiin menee myös se kakkosen sarja "Uusi elämä" vai mikä nyt lie olikin. Paskaa.
Metsolat oli hyvä ja kesti pari uusintaakin, mutta onhan se nyt ihan hanurista kotoisin että näillä lupamaksuilla pitää katsoa jotain ikivanhoja uusintoja jos haluaa kunnon ohjelmia.
No sitten odotin ihan vesi kielellä tätä "Klikkaa mua", eipä kannattanut, sinne vaan hönö-koppaan vaan sekin sarja. Olen vahvasti sitä mieltä, että JOS ihmiset lopettaisi näiden typerien ohjelmien katsomisen, niin pakkohan tilalle olisi värkätä vähän tasokkaampaa ohjelmaa, mutta niin kauan kun ihmiset tykkää näistä (herra ties miksi?!!)  niin miksi tehdä muuta? Eikä näyttelijöiden tasokaan päätä huimaa, mutta miksipä niihin nyt niin kamalasti kannattaisi panostaa kun kansa tyytyy näihinkin eikä ne käsikirjoitukset nyt niin kummosia taitoja näyttelijöiltä vaadikkaan.
Menkää käsikirjoittajat vaikka Tanskaan tai Ruotsikin riittää, siellä osataan tehdä kunnon draamaa. Niitä viitsii sentäs katsoakin. Vai onko muka parempaa poliisi-sarjaa kuin Anna Phil? Häh?
Pikku-Kakkonen on ainoa kotimainen tuotos jonka laatu ei vuosien saatossa ole horjunut, mihin sitä ihminen muuhun voi enää luottaa kuin Pikku-Kakkoseen.......postilokero 347 00101 Tampere 10............Pikku-Kakkosen pooooostiiiiiiiii........

Se toimii sittenkin...kai..

Voi onni ja autuus, minun tallentava digiboksi toimii jälleen!!!! Ah, tätä ilon ja onnen  päivää!!!!
Se mokomahan hajosi tuossa kesän kynnyksellä ja päätin etten enää ikinä tuhlaa hirveitä rahasummia laitteeseen joka hajoaa parissa vuodessa. Murjotin ja hain Larvannon huoneesta pikkuisen räppänä-boksin joka ei tallentele ja olen nyt käyttänyt sitä. Kesällä ei haitannut tippaakaan vaikkei voinutkaan tallentaa, mitä ihmettä olisin tallentanut kun kaikki ohjelmat olin nähnyt jo ainakin kahdesti?
Mutta nyt kun tuli syksy ja alkaa koko ajan uusia, ihania ohjelmia ja ennenkaikkea kohta alkaa TÄYDELLISET NAISET, niin tulin ihan tuskanen olo kun huomasin että päällekkäinhän ohjelmat väen vängällä menee.
Otin sitten tänään boksin kainaloon ja saapastelin paikalliseen pikkukorjaamoon kysymään mitä asialle voisi tehdä ja maksaako se maltaita. Korjaamossa minut vastaanotti juuri sellainen mies, johon luotan ihan kympillä. Asiallinen, hymytön ja rauhallinen, ruutupaitainen ja hiukset leikattu perinteiseen malliin (eikä niissä ole mitään sotta-geeliä) sellainen on Kunnon Kauppias eikä Kunnon Kauppias  tyhjiä lätise. Siit mie tykkään.
Hän otti laitteen ja lupasi korjata sen parissa tunnissa ja mikä ihan parasta; se maksoi vain 70 euroa.
Ja tämä kaikki on ollut minulla tarjolla koko kesän! Ihan tuossa käsivarren mitan päässä.
Boksista oli mennyt rikki sellaisia pikku pallukoita, sen tiedän koska Kunnon Kauppias antoi rikkinäiset osat minulle mukaan pikku pussissa.
Nyt kaasutan kuudelta kasarmille ja sieppaan Larvannon massukan penkille jotta hän asentaa laitteen minulle paikoilleen. Kylläpä on taas mukavaa!

Kuka kumma

Sain tänään ihan omituisen puhelun. Soittaja oli nainen, jonka nimestä en saanut selvää ja hän soitti firmasta josta en ole koskaan kuullutkaan. Asiana hänellä oli naisten sairastamien syöpätautien vakuutus, josta minulle on kuulemma tullut postia pari viikkoa sitten. No ei ole tullut. Tämän tiedon hän rivakasti sivuutti sanoen "Ai jaa, onpa kumma kun kaikille muille on tullut". Kenelle kaikille muille? Väittääkö tämä donna, että se on jo ehtinyt kahdessa viikossa soitella kaikki muutkin suomen naiset läpi sillä kai tämä koskee kaikkia naisia vai oleko jonkin seulan mukaan erityisen syöpäaltis?
Linja oli huono ja puhelu pätki ja suhisi, josta syystä en alkanut soittajalta tivaamaan tarkempia tietoja, kunhan eroon pääsen.Totesin ihan ääneen ettei kuulu kovin hyvin jolloin frouva toisessa päässä hermostui ja väitti, että hän kuulee ihan hyvin ja jatkoi juttua, mutta kun se ei oikein riitä että toinen vaan kuulee.  No ehkä tuo on niitä klassisia tekosyitä päästä soittajasta eroon, mutta nyt ei kyllä kuulunut. Oikeasti.                                      Alkoi ihan tosissaa  ottaa otsalohkoon ja lopetin puhelun tylysti, tosin ehdin sanoa ettei vakuutus kiinnosta tippaakaan. Miksi maksan veroja jos sairauden varalta pitää ottaa vakuutus joka ei tiukan paikan tullen korvaakaan mitään. En ota yhtään vakuutusta.
Soittaja oli ilmeisesti joku polonen joka vain tienasi itselleen murua rinnan alle tekemällä  epäkiitollista puhelinmyyjän työtä, mutta tuolla tyylillä hän ei kyllä saa edes näkkileipäpakettia tienatuksi.
Sitäpaitsi hän änkytti ja sähelsi, siihen tyyliin kuin tekee ihminen joka on maailman huonoin valehtelija, mutta yrittää silti urheasti puhua itsensä selville vesille. Tuli ihan ex-mies mieleen.
Joskus taas sattuu linjalle niin mukava ja sulavasanainen tyrkyttäjä, että olen heti valmis -jos nyt en ihan ostamaan- niin ainakin kuuntelemaan mitä se siellä porisee.Joskus sorru jotain tilaamaankin ihan vaan sen takia kun toinen  oli niin mukava ja yritys oli kova.
Puhelinmyyjien koulutukseen (kai niillä on sellanen?!) voisi lisätä osion; kuinka kohtaan epäluuloisen, luonnevikaisen ja pessimistisen asiakkaan jolla on likanen tukka ja liian vähän rahaa. Ja saan vielä kaupat. Siinä riittää tavoitetta aika monelle.

Moppitöppöset

Moppitöppösillä siivous sujuu.....

Kun tässä nyt on ollut tätä muutoksen kaipuuta jo pitemmän aikaa haisteltavissa, niin päätin sitten vaihtaa työpaikkaa. Työsopimus päättyy syyskuun viimeinen päivä ja päätin olla jatkamatta sitä vaikka jatkoa tarjolla olikin. Olen nyt taapertanut samaan taloon kolme vuotta ja siinä on minusta yhden talon osaksi ihan yllinkyllin, se on nyt nähty ja koettu. Ja jotta jossain tuntuisi niin räväytin sitten ihan perusteellisesti ja ilmoitin asianosaisille, että lopetan myös tukiviittomien opetuksen syyskuun viimeiseen päivään. Sillä lailla.
Aika moni kysyi, että mitä nyt sitten meinaan tehdä ja eihän minulla ollut haisuakaan. Kaksi viikkoa pidän ansaittuja lomapäiviä ja sen jälkeen kaikki oli ihan auki.
Mutta ei ole enää. Pari viikkoa sitten sain soiton, jossa minulle tarjottiin työtä samalta alalta, mutta työnkuva on aivan eri, paljon haastavampi. Pyysi viikon miettimisaikaa ja tuumin ja pähkäilin....ja suostuin.
Työ olisi alkanut heti, mutta haluan aivan ehdottomasti pitää lomaa nämä kaksi viikkoa ja sitten kirmata akut ladattuna kohti uusia seikkailuja. Ai miten jännää......
Nyt sitten köllin lomalla, perjantai oli viimeinen työpäivä ja leivoin työkavereille kakkua kera kahvin.
Kolmessa vuodessa ne on oppineet tuntemaan minut näemmä aika hyvin, sain lahjaksi mm. moppi-töppöset koska kenellekkään ei ole epäselvää kuinka suuresti siivoamista inhoan. Saan siitä suorastaan näppylöitä.
Nyt minulla on töppöset joissa on moppiviuhkat sivuilla ja pohjat on säämiskäliinasta. Siitä vaan sitten töppöset jalkaan ja siivous tapahtuu aivan itsestään siinä tepastellessa ylt´ympäriinsä. Jos ihan hullaannnun, voin vähän ojennella koipia sivusuntaankin ja liukua pitkin listoja, tässä kohtaa tarvitaan ehkä Popedan apua ja niin minä ja kaksi Paulia pistämme hulinaksi.

Pauli-Antero vahtii minun kirjaa, ettei mörkö nappaa

Sen jällkeen voinkin sitten köllähtää kyljelleni lukemaan kaikkia niitä ihania kirjoja, jotka kiltisti odottelevat loman alkua kirjahyllyssä. Kyllä taas on niin mukavaa!!! 

Superia

Lukaisinpa tuossa joutessani sohvalla retkottaessani Maija Nymanin haastattelun Me Naisista, hän on tämän Peter Nymanin vaimo. Super-ihminen.
Hän on kuulkaa varatuomari, toimitusjohtaja, äiti ja pian Hjalliksen neuvonantaja uudessa Diilissä.
Tämä toiminnan nainen ei lorvi soffalla mässyttämässä irtsareita vaan herää aamuisin ennen sian pierasua lenkille ettei lapset joudu kärsimään äidin poissaolosta, jonka lisäksi hän harrastaa myös kahvakuulan heiluttelua ja ohjattua liikuntaa. Tykkää kuulkaa ihan hulluna taiteesta ja oopperasta ja itsekin laulaa luikuttelee opettajan opastuksella. Eikä se ajele Ladalla vaan Alfa Romeolla ja sisustaa kotinsa ihan vaan desing-kalusteilla, mutta mikään tuhlari hän ei kyllä ole.
Eikä raskaana ollessakaan ollut hän mikään possu, vaan massu oli pieni ja soma vaikka hän niiiiiiiiiiin kadehti toisten rouvien isoja fantti-massuja ja varmaan raskaus-arpiakin.
Lasten ollessa pieniä hän ei kyykkinyt hoitovapaalla hiekkalaation reunalla puhallellen purkkapalloja vaan suoritti kiinteistövälittäjien LKV-tutkinnon ja kävi kokoomuksen vaikuttajakoulun. Ja minä tyhmä kun luulin, että hoitovapaalla hoidetaan lapsia.
Mutta kun on kerran ollut lapsena poikatyttö jossa on ripaus prinsessaa, niin tietysti sitten piti vielä soittaa luritella pianoa ja tunkea itsensä mukaan joka esitykseen.
Eipäs nyt käydä kateellisena solvaamaan, kyllä hänessä on ihan hurjasti rentoa muijaakin. Kynsilakat on ihan lohkeilleet kun hän on reippaasti käynyt perheen kanssa sienessä ja poiminut marjoja pensaista.
Mistä näitä super-ihmisiä oikein sikiää?!! Ja millä ne on kasvatettu, tuskin potulla ja läskisoosilla, mitä ne on syöneet?!
Ehkä kaikkien pienten lasten vanhempien tai sellaisia edes suunnittelevien kannattaa muuttaa vaikka Kanadaan, siellä osataan muokata vauvoista jo kehdosta lähtien super-ihmisiä.
Itseasiassa jo raskausaikana äidillä pitää olla vatsan päällä sellainen laite josta kuuluu äidin sydämmen syke. Näin lapsista tulee kuulemma fiksumpia. Tyhmä luuli, että se syke kuuluu tarpeeksi hyvin ilman laitteitakin, mutta väärässä olin taas.
Sitten lapset pitää laittaa super-lasten päiväkotiin, josta he valmistuvat viisi vuotiaina jatkaakseen matkaa uuteen huippulaitokseen johon vanhemmat ovat heidät ilmoittaneet jo ennen syntymää.
Ja harrastuksia, niitä pitää olla ja paljon. Äidit sitten kuskaa poloisia päivät pitkät takaluukku täynnä välipalaa ja vaihtovaatetta, lapsi saa mennä illalla nukkumaan kotiin, ei tarvitse sentään vielä autossa nukkua.
Kyllä ihminen on hullu!!!  Ja viisas on se, joka keksi tehdä hullujen höynäämisestä bisneksen. Ainoa joka tässä häviää on se lapsi-raukka, jota ei kukaan voi pelastaa tai sitten hänestäkin kasvaa Maija Nyman. Super-ihminen.

Luukku

Muuan setämies on  kärsinyt ylimääräisestä energiasta (ja rahasta) ja hänpä sitten päätti kokeilla voiko tuollaisesta tavallisesta roskalaatikosta tehdä asunnon. No kyllä voi, siellä oli kaikki tarpeellinen vessasta lähtien.
Ei tietysti voi olla mikään ronkeli luonne kun siinä pöntön vieressä pottuja keittelee, mutta ei ronkelit roskiksessa asukaan. Eikä meillä. Meille voisi aivan hyvin tulla Inno vähän fixaamaan paikkoja, en panis vastaan.
Tämä talo on rakennettu vuonna -73 ja keittiön kaapit, makuhuoneen kaapit ja kylpuhuone ovat alkuperäisessä kunnossa, asuntoni on siis ihan retro.
Ei se minua ole pahemmin haitannut, keittiössä kaapit pysyvät vielä seinällä ja on vain pieni pikantti lisä, että ne kivasti helisee kuin joulunkellot kun kylpyhuoneessa alkaa pyykkikone linkoamaan. Siinä voi laittaa vaikka tanssiksi.
Liesituuletin on meille ihan vieras kapistus, meillä on sellainen pömpeli lieden yllä josta käryt sukeltaa naapurin nuuskittavaksi ja ainahan voi avata pervekkeen oven jos ei tuuletusta ole tarpeeksi.
Kylpyhuone on sävyltään paskanruskea, mutta sehän sopii teemaan kun istuskelee siinä pöntöllä polvet koukussa ettei tule potkineeksi pyykkikonetta. Mutta mullapa on jotain mitä monilla ei enää ole; vaatehuone!
Ja minä rakastan minun vaatehuonetta, sinne mahtuu vaikka mitä.
Jos asunto on vähän ajastaan jäljessä, niin on kyllä meidän tavaratkin vähän niin ja näin. Telkkarin kanssa pitää osata jipot, että se aukeaa. Ensin pitää painaa virtanappulasta kerran niin että se suhahataa ja sitten painetaan toisen kerran ja sitten kolmannella kerralla alkaa näkymään. Helppoa.
Jalkalampusta on tässä taannoin räjähtänyt se lampun suoja sieltä ylhäältä, heräsin yksi aamu lasinsirujen keskeltä kuin paraskin fakiiri kun lasi oli yöllä poksahtanut rikki ja kun lamppu toimii samalla minun yövalona (siinä on sellainen sivulle sojottava pikkulamppu varressa)  niin se on tietysti ihan sänkyni vieressä.  Hullulla on hullun tuuri eikä minussa ollut naarmuakaan.  Nyt on kumminkin niin, että kesäisin lamppuun kurkkivat kärpäset ja muut siivekkäät tirskahtaen kärähtää kun ne lentää suoraan siihen kuumaan hehkuun.
En jaksa aina urkkia niitä sieltä pois, joten nyt lamppu on vähän kuin tilataidetta kun ne kärpäsenraadot heijastuu seinille.
Uuninluukku on ihan horo, joten se syö sähköä aivan kamalasti. Pitäs varmaan paistella vähemmän.
Ruokapöytä on 25 vuotta vanha ja siellä on alapuolella Larvannon sormiväri-taidetta joten sitä ei voi hävittää. Tuolit on sentään tukevat, ostin ne kirpparilta ja ne painaa 20 kiloa per jakkara. Entiset hajosi alta.
Minä viihdyn täällä, mutta varmaan viihtyisin siellä roskapöntössäkin. Ei ihminen kummia tarvitse asuakseen onnellisena omassa pikku pesässä ja pikku pesissä on se hyvä puoli, ettei niissä ole kovin paljoa siivottavaa. Siellä roskiksessa kaikista vähiten. Paitsi sijainti pitäisi kyllä miettiä tarkkaan ettei joku aamu tule roska-auto ja kippaa minua sinne jätteiden sekaan. Olisi aika ikävä joutua kaatopaikalle rottien jyrsittäväksi, niin vanha en sentään vielä ole.

Pumppaaaaaaa!!!!!

Tästä se taas lähtee...

Kävin tänään piiiiiiitkästä aikaa pumpissa ja kylläpä se olikin rankkaa. Ihan pelotti kun ohjaaja oli aika tiukka täti ja vähän karjui sellaisella pannaanpa paska haisemaan- ilmeellä.
Onneksi otin heti alkuun ne kaikista pikkuruisimmat painot eikä kyllä käynyt kertaakaan mielessä lisätä painoja, pelkkä tankokin olisi riittänyt. Huomenna voi olla käveleminen tuskaa......
Taas tänään mietin siinä ähkiessäni, että odottaako ne jumppa-ohjaajat ihan oikeasti että kansa vastaa kun ne huutelee siellä edessä tähän tyyliin; "ollaanko valmiita?" ja " onko kivaa, onko kevyttä?!" ja sitä rataa.
Ensinnäkin se musiikki pauhaa sen verran lujalla volyymilla, että eihän ne edes kuule jos joku jotain vastaa. Me suomalaiset ollaan piipittäjä-kansaa, ei me karjuta että kyllä on kivaa ja valmiita ollaan ja vielä jaksaa, jee!!!!!
Vai pitäiskö sittenkin joskus yllättää ohjaaja ja alkaa karjumaan ja hihhuloimaan riehakkaasti läpsien käsiä yhteen.
Sitten voi huudella toisille "Tsemiääääääää!!!! Nousee, nouseeeeeee!!! Wow jeeee!!!".
Ja venytellessä voisi vaikka voihkia nautinnollisesti ja pitkään. Tunnin lopussa voisi käydä läppäämässä ohjaajan kanssa ylä-femman ja tokaista BB-tyyliin, että tunti oli ihan vitun jees.
Miten mahtais käydä, olisinko vielä tervetullut tunneille?

Heikot hermot

Minä olen hermoheikkojen kanta-äiti, kaikkien hermoilijoiden kruunaamaton kuningatar.
Tänään se taas nähtiin; Larvanto lähti tyttiksen luo Helsinkiin viikonloppulomille ja kaikki meni alkuun ihan hyvin. Nooooo, Larvannolla oli viikon metsäleiri takana ja univelkaa vaikka muille jakaa, mutta kyllähän sen nyt ymmärtää, että tahtoohan se nuorimies mennä katsomaan ensimmäistä omaa kotia heti kun pääsee. Ja kun on se tyttiskin siellä. Yhtään en jankuttanut mistään, tarkistin vain hipihiljaa juna-aikatalun, tein kassillisen eväitä ja hommasin junaan lukemista, kurvasin kassulle melkein tunnin etuajassa (etten vain myöhästy) ja olin sittenkin aika positiivinen, vaikka olin unohtanut särkylääkkeet eväskassista. Aina pitää olla korvatulpat ja buranaa, meni minne vain.
Sitten tuli Larvanto ja pohti ääneen (virhe! Olisi kannattanut ajatella hiljaa itsekseen) että ehtisköhän käydä ostamassa hampurilaisen kun ei ollut ehtinyt syödä lounasta. Ei lounasta!!!!! Ja kymmenen tunnin matka edessä!
Ei ehdi, ei, mutta nopeasti sain verenpaineen tasaantumaan muistelemalla sitä ylenpalttista eväspakettia. Huh,huh! Melkein hermoilin.
No sitten mentiin asemalle ja siihen tuli toinenkin solttu-poika ja Larvanto sitten siinä rennosti kysäsi, että onhan  se tuo se Hesinkiin menevä juna? Se meni Kuopioon ja sitten selviskin että matkalla onkin kolme vaihtoa, on bussia ja vaikka mitä, hyvä ettei resiinallakin suihkittu ennen kuin ollaan Helsingissä.
Larvanto näki kun minulla alkoi hiusjuuret nousta ja sieraimet laajeta ja se tyrkkäsi minut äkkiä kohti autoa. Menin vaikkei haluttanut kun oli niin jotenkin epäselvä  tilanne, teki mieli mennä sinne lipunmyyjän luukulle poikien perässä, että miten tämä asia nyt oikein on. En sitten uskaltanut.
 Kaasutin kotiin tuhatta ja sataa, menin nettiin VR:n sivuille ja siellähän se seisoi; matkalla on ratatöitä ja ensin mennään junalla ja sitten bussilla ja sitten taas junalla ja yhteyttä sinne ja tänne ja tuonne ei ole ollenkaan.....
Herrajumalasentäs!!!!  Mitä jos se lapsi ei ehdi johonkin bussiin tai ei löydä sinne tai yhteyttä ei olekaan järjestetty? Mitä jos se on yöllä vasta Helsingissä ja huligaanit sen pieksää ja ryöstää?!!
 Voi APUA!!!! Soitin sitten vähän ajan päästä Larvannolle joka väitti kaiken olevan kunnossa (on se ennekin valehdellut etten hermoile) ja yhteyksien pelaavan. En usko ennekuin se on turvallisesti perillä. Mitä jos nukahtaa ja menee jonnekin hukkaan?! Voi APUAAAAAA.
Pidän massukan käynnissä ja nokan kohti etelää että voin kaasuttaa apuun jos tarvitaan. Voi olla että tarvitaan.
Eikä tässä nyt yhtään tippaa lohduta (tai ehkä murusen verran) että se on yksin seikkaillut Barcelonassa ja ties missä. Mitä se  nyt tähän kuuluu?
Tiedoksi vaan, että kun on hermoilija, niin ainekset ei lopu ikinä. Hermoilen aina jotain; sahaako metsuri jalkaan, muistaako dementia-isä tien kotiin, eksyykö äiti marjametsään vai tuleeko karhu vastaan, mitä jos tulee tsunami, onko Paulilla joku ihme patti mahassa vai onko vain takku turkissa, viihtyykö Tyttis ihan oikeasti siellä koulussa, tuleeko lama, sataako taivaalta romua niskaan, mitä jos joku sairastuu?!!! Ja tätä riittää....loputtomiin. Ei kuulkaa ole yhtään kiva.

Kännissä kuin hirvi

Voi pientä kulkijaa, aamu alkaa sarastaa.......

Kyllähän se niin on, että rapatessa roiskuu ja joskus voi ilta venähtää sillälailla pitkäksi ettei sitä aina tiedä mistä herää, mutta naapurin omenapuusta en tiedä kenenkään kännissä heränneen.
Ruotsalaiset sitten teki senkin, tosin kyseessä oli ruotsalainen hirvi. Sinne se raukka tuupertui kun se naposteli liikaa omenia ja tuli niistä niin känniin ettei enää muistanut kuinka puusta tullaan alas. Saattoihan toki olla niinkin, että se kyllä tiesi kuinka jalkoja pitäisi liikuttaa, mutta jalat ei totelleet käskyjä. Niinhän siinä yleensä käy, jaloilla on promillien noustessa ihan oma tahto ja hirvellä kun niissä säärissä on vähän tuota pituuttakin. Yritä siinä nyt siten fiksusti koikkelehtia. Sitten kävi niin kuin aika monesti käy; ei auta kun huutaa isosti apua.
Onneksi naapurin Johansson kuuli avunhuudot ja soitti pelastuslaitoksen hätiin.Päästyään pinteestä hirvi sitten kiitokseksi koikkelehti Johanssonin puutarhaan sammumaan vähän lisää ja kai se pääkin siitä loppujen lopuksi selvisi vaikka iso onkin. Auta armias, millainen krapula hirvi-raasulla on! Toivottavasti Johansson antaa sille buranaa. Ei sitten kannata mennä Johanssonin huiskimaan juhlijaa tiehensä vaikka kuinka ottaisi kupoliin krapulainen vieras, muuten käy niin kuin sille naiselle joka ei antanut hirven katsella rauhassa juoksukilpailua vaan meni söhimään toista. Turpiinhan siitä tuli.
Voin vain kuvitella kuinka  pahasti suivaantuu krapulainen hirvi kun selvästäkin päästä lähti aika nasevat iskut.
Joskus se menee kyllä toisinkin päin kuten Alaskassa jossa mustakarhu nappasi lenkkeilijän koiran suuhunsa.
Koiran omistaja-neito ( iältään 22v.) tinttasi karhua nyrkillä kuonoon josta mesikämmen vallan hämmästyi ja juoksi kiireesti kotiin äidin selän taa. Koira selvisi vammoitta, mitä nyt vähän on sokissa, kuten olettaa saattaa.

Sokea piste

Kyllä vanheneminen on sitten kertakaikkiaan rasittavaa! Ensin lähtee näkö, sitten menee kuulo ja lopuksi ymmärrys heittää ja alat käyttäytymään kuin pallero-iässä. Ai niin, muisti lähtee kans, mutta se nyt voi olla kyllä ihan armeliastakin. Tälläkin hetkellä toivon, etten muistaisi ihan niin paljon, vähempikin riittää.
Minä olen vetänyt vähän mutkia suoriksi ja alkanut esimerkiksi harmaantua jo parikymppisenä, ettei tule kaikki rapistuminen ydessä läjässä. Se kuuluisa ikänäkö iski kimppuun muutama vuosi sitten, kaukana menneisyydessä on ne päivät kun näin lukea ilman laseja. Minulla on myös moniteholasit, mutten ole ehtinyt opetella vielä niiden käyttöä. Ikävästi päätä särki ja portaita oli vaikea astella ne päässä joten panin ne kaappiin odottamaan sokeampia aikoja. Kaupassa minulla ei tietystikkään ole ne lukulasit mukana, joten yritän tihrustaa tuoteselostetta käsivarrenmitan päästä jos metsuri ei satu olemaan mukana. Larvanto on aikoja sitten kieltäytynyt lukemasta koska näin hän yrittää pakottaa minut käyttämään niitä kalliita kaksiteholaseja. Ilkeä poika.
Eikä nyt kyse ole ollenkaan mistään turhamaisuudesta, etten muka halua näyttää vanhalta kalkkunalta lasit nenällä, ei laisinkaan. Lasit on vain  niin tajuttoman epämukavat. Vesisaateella ne on plänttiset, voi jäädä vaikka auton alle kun ei näe ja talvella ne huurtuu kun menee sisälle eikä taaskaan näe. Sitten ne on aina sormenjälkiä täynnä ja kuka niitä aina jaksaa hinkuttaa jollain rätillä. Ja se puhdistaminenkin on ihan oma juttunsa, on säämiskää ja suihketta. Et saa tupsauttaa suoraan tiskiainetta vaan pitää tehdä seos ja kuivata linssit pehmeällä paperilla tai säämiskällä. Saunaa et voi lämmittää lasit päässä kun pinnoitteet sulaa ja minun tuurilla sulaa koko lasit nokkaan kiinni jne. Kyllä on hankalaa. Sitten ne menee halposti rikki ja/tai hukkaan ja uudet maksaa maltaita.
Larvannolle osti armeija sellaiset armeijan juntti-lasit joita voi pitää palvelusaikana surutta, ei tarvitse pelätä että menee rikki tai katoaa. Ne on halvat ja rumat. Minulla ne naurattaa, mutta tyttis inhoaa niitä ihan todenteolla.
Nauroin ihan vääränä kun näin ne toisetkin rillipää-tykkimiehet aivan yhtä törkeissä kakkuloissa.
Nyt kun minullakin on näkö heikennyt, niin odottelen tässä mikä pettää seuraavaksi; kuulen vielä liiankin hyvin ja haistan ja maistan riittävästi. Ehkä seuraavaksi alkaa nivelet paukkua ja luukato nakertaa kroppaa romuksi. Vai tuleeko taantuminen ja alan törkeäksi totuudentorveksi joka kiilaa jonoissa ja puree nuorisoa poskesta.
Alan naukua, että "silloin kun minä olin nuori.......jäkä-jäkä-jäää...." ja unohdan armeliaasti kuinka sitä itse oli aivan yhtä typerä ja hölmö. Pakkasella piti palella kun  ei voinut laittaa tarpeeksi vaatetta ettei näyttänyt läskiltä ja hiuksia piti kihartaa niin että tukka oli yhtä hamppua, laiskakin oli kuin mikä. Se on muuten kohta taas permanentti muotia, saatpa nähdä. Ja kohta survotaan taas paita housuun ja housut on piukat, mutta paita väljä ja alla pitää olla T-paita. Sano minun sanoneen.

Lemmenlukko

Tämä on Prahassa, ei ne Kotkassa vielä tähän yllä

Olen tilannut Kymen Sanomat muistaakseni viikoksi tai kahdeksi vai oliko se kuukausi? En muista.
Ja siksi en muista, koska en maksa siitä euroakaan koska se on tutustumistarjous. Kuulun Tarkanmarkan sähköpostilistalle ja sieltä tämänkin tarjouksen bongasin, mukavahan se on tietää mitä Kotkan suunnalle kuuluu. Kymen Sanomat on ihan kelpo lehti, kyllä sitä jaksaa lukea. Tämän päivän lehdessä oli juttu rakkauden lukoista joita rakastuneet ripustavat sillankaiteisiin. Tämä on jostain päin maailmaa Kotkaankin rantautunut ilmiö jossa rakastavaiset laittavat sillankaiteisiin munalukon rakkauden symboliksi. Nämä ovat lemmenlukkoja joihin voi joko kaiverruttaa tai raapia itse vaikka nimikirjaimet tai päiväyksen tai molemmat. Porhoille on tarjolla sydämenmuotoisia lukkoja, mutta köyhä voi ostaa rautakaupasta tavallisen lukon. Avaimet sitten heitetään jorpakkoon, vaan pakko ei ole. Voi ne laittaa vaikka kaulaan killumaan ja sitten jos tulee ero, niin lukon voi käydä poistamassa.
Olisihan se aika karua kun vaikka työmatkalla hoksaat, että ukkos on käynyt lemppaamassa lukon jorpakkoon. Miksi sen teit?!!! Voi nyyh. Miten siitäkin toipuisi ikinä, melkein yhtä karua kuin vieraissa käynti. Ehkä.
Pitäiskö tässä nyt sitten ihan lähteä etsimään sopivaa siltaa tästä kotikaupungista ja levittää moinen rakkaudensanoma tänne meillekin. En kyllä tuhlaa vähiä roposiani mihinkään uuteen lukkoon, käyn hakemassa vaikka pottukellarista joutilaan lukon ja piirrän siihen tussilla metsurin ja itseni. Tikku-ukkoina.
Ja kun en anna metsurille avainta ollenkaan, niin eipä ole vaaraa, ettei sitä siellä joku päivä oliskaan. Se kun on joskus niin tosikko näissä tämmösissä jutuissa, ei ymmärrä millään.

Väijyssä

Tein joka sunnuntaisen kirpparikierroksen ja kyllä kannatti! Löysin upean, kauniin ja ihan vallan fantsun mokkatakin neljällä eurolla. Siis neljällä eurolla!!!!!
Oli kyllä niin hilkulla etten olisi sitä saanutkaan, kävelin nimittäin juuri sen tangon ohi, mutta koska siinä oli kaksi naista penkomassa niin kaarsin seuraavaan loosiin. Jäin kuitenkin kärkkymään kuulomatkan päähän koska toinen naisista esitteli toiselle mitä kaikkea sieltä löytyykään. Ja sitten ne löysi sen takin! Toinen kiljaisi riemusta ja kehui takkia vuolaasti samalla kiskoen sitä päälleen ja meitsi kirskutteli hamapaita metrin päässä. Yritin kyllä olla sen näköinen kuin en ollenkaan olisi kiinnostunut, se kuuluu taktiikkaan. Ne ei saaneet missään tapauksessa huomata, kuinka kuolasin takin perään. Muutoin ne olisi saattaneet ottaa sen ihan piruuttaan. Jumalalle kiitos, takki oli hivenen liiaan iso molemmille ja minä melkein pompin riemusta. Henkisesti. Uloisesti olin tyyni ja elämääni kyllästyneen näköinen.
Tein taktisen siirron takavasemmalle ja lymysin toisella käytävällä odotellen, että muijat siirtyy eteenpäin.
Metsuri tuli siihen kertomaan jostain pöytäradio löydöstä, mutta suhisin sen hiljaiseksi ja väijyin pää rättien välissä joko voisin tehdä syöksyn takin luo. Se on niin minuuttipeliä, ajoitus pitää osua nappiin sillä jos lähdet liikeelle liian aikaisin, naiset voivat tulla katumapäälle ja napata sen takin ihan vaan siitä ilosta ettei kukaan saa sitä, mutta jos olet liian hidas voi tulla joku muu ja taas on takki vaarassa. En ole turhaan harjoitellut tätä kymmeniä vuosia, kipitin juuri oikeaan aikaan tangolle ja siellähän se kullanmurunen odotti minua. Tempasin takin kainaloon ja sivuille pälyillen ryykäsin karkuun.
Metsuri seurasi tätä operaatiota huuli soikeana ja kysyi sitten -tyhmä- että enkö edes sovita sitä. No ei sitä voi vielä sovittaa!!!!! Pitää ensin kiertää kaikki loput loosit ja antaa hengityksen tasaantua ja nauttia voiton tunteesta edes hetki. Oksetti oikein ajatuskin siitä, ettei takki ole sopiva.
Loppujen lopuksi menin jonottamaan sovituskoppiin, mutten sitten malttanutkaan odottaa sinne asti vaan temmoin takin niskaani siinä jonossa ja se oli kuin mitoillani tehty!! Voi onnen ja ilon päivää!!!!
Ja kuinka kauniisti se sopikaan yhteen minun korkeakorkoisten mokkasaappaitteni kanssa, värisävy on tismalleen sama. Oi voi....ja hintaa koko asulle on tullut peräti kuusi euroa.
Juuri tässä piilee kirpputorien viehätys; koskaan ei voi tietää mitä löytyy vai löytyykö mitään. Ehditkö ensimmäisenä vai onko pakko tyytyä tappioon ja seurata katkerana kun se juuri sinun himoamasi tavara keikkuu kauas pois toisen käsivarrella. Se on kuulkaa varsinaista elämänkoulua! Siinä sitä oppii itsehillintää ja pettymyksen sieto kasvaa ja sitten taas joskus saat näitä onnen pieniä murusia. Menenpä tästä taas silittelemään sitä kultapalleroa...sen pintakin on niin pehmoinen...oi...pitäisikö oikein nimetä se? Ehdotuksia vastaanotetaan.

Sanoja peräkkäin

Alettiin tannoin porukalla miettiä suomalaisia sanontoja ja niiden sisältöä, jos niissä nyt sellaista ylipäätänsä on. Tultiin sitten siihen tulokseen, että valtaosassa ei ole kyllä mitään järkeä. Mietippä nyt näitäkin:
"Älä polta kynttilää molemmista päistä", no kuka nyt niin tekee ja vaikka tekisikin niin lopputulos on aivan sama vaikka sen tuikkaakin tuleen vain yläpäästä. Ihan samanmoinen steariini kasa jää jäljelle. Toinen samaan aiheeseen liittyvä on kielto pitää kynttilää vakan alla. No ei todella kannata, sammuuhan se ilman happea, kuten aika moni tuttuvakin.
"Ei kannettu vesi kaivossa pysy", kuka pöljä on koskaan milloinkaan kantanut vettä kaivoon?!!!! Ja mihin se nyt sieltä sitten katoaa? Mikä se semmonen kaivo on jossa ei vesi pysy, eihän se ole kaivo laisinkaan.
Ja sitten tämä; "Ei näe metsää puilta", no mitä siellä metsässä muuta on kuin puita?! Vai tietääkö joku metsän jossa ei ole puita? Miten niin ei näe metsää? Johan on hölmöä.
On vielä yksi, äitini käyttämä jota en ole koskaan käsittänyt; "Kotoahan se katsoo eikä kenenkään lasikaapista". HÄH!!! Ketä se nyt katsoo? Ja mitä se siellä lasikaapissa tekisi? Meneekö joku vapaaehtoisesti lasikaappiin? Mistä tässä nyt puhutaan????
On myös sellaisia jotka jotenkin käsitän, kuten esimerkiksi lapsi voi mennä pesuveden mukana. Ennen vanhaan saattoi varmaan vahingossa hivauttaa lapsen pesukoolissa olevan veden mukana saunan ikkunasta kentälle ja sitten sitä piti pimeässä hakemalla hakea ilman taskulamppua, nykyisten se sitten ehkä lurahtaisi viemäriin. Muttei mahdu. Onneksi.
Samoin joku voi olla sievä kuin sika pienenä, no ne possukat on tosi lutusia. Joku valuu kuin vesi hanhen selästä, sekin on ihan jees. Ei hanhen selän kuulukkaan imeä vettä sienen lailla. Paisuu koko hanhi.
"Veri on vettä sakeampaa", joo-o, on se vai harhauttaako se väri? Eikä kyllä kaikilla ole yhtä paksu veri....joku voi syödä Marevaania......
"Kauneus on katsojan silmässä", on on. Ja joskus käynti optikolla -tai peräti Virossa- auttaa kummasti.
Joku voi olla sokerina pohjalla vaikkei se sokeri kyllä aina siellä pohjalla pysy, varsinkin jos sekoittaa sen kuumaan rommiin.
Ja aika uusi sanonta on tämä "Saanko luvan vai tanssitaanko ensin?", vai onko se sanonta ensinkään? Olenko ymmärtänyt taas jotain väärin?