Donna

Kyllä nyt taas otti niin otsalohkoon ettei mitään rajaa!
Menin töitten jälkeen taas sinne ruokakauppaan hortoilemaan jo valmiiksi tympääntyneenä. Valitsin juuri otsa kurtussa sitä kauneinta kukkakaalta kun joku täräytti minun ostoskärryt hevonkuuseen. Olin nimittäin jättänyt kärryt vähän kauemmaksi itsestäni ja ne nyt sitten olivat vissiin tämän mahtavan frouvan tiellä. Hän nimittäin kopsutteli takki auki maailmanomistajan elkein hiukset ylväästi hulmuten asenteella "pois alta alamaiset!".
No perkele! Olinkin sitten jo valmiiksi sopivalla tuulella joten nakkasin kukkakaalen kaltoin kohdeltuun kärryyn ja lähdin kaasuttamaan matamin perään. Ajattelin potkaista ne sen kärryt kumolleen ja jatkaa nokka pystyssä matkaa, mutta ei siihen tietysti tullut tilaisuutta, muutoin olisin joutunut keilaamaan sen muijankin nurin ja se sentään oli aika iso. Lähelle kyllä pääsin, siellähän se seisoin jauhohyllyllä naama nirpallaan. Kiilasin siihen ihan viereen ja kun hän ylväästi katsoi, että mikäs piika-rukka se siinä häiritsee niin tuijotin takaisin kun tunturipöllö. Siinä sitten vertailtiin jauhopusseja, minä tein kaikkeni ollakseni vielä röyhkeämpi kuin hän, enkä väistänyt tippaakaan. Rouva jatkoi matkaa ja minä menin maitohyllylle. Tiemme erkanivat hetkeksi kunnes oltiin taas yhtäaikaa kylmätiskillä, nyt Hänen Ylhäisyytensä alkoi vilkuilla minua jo hivenen huolestuneena, sillee kun arpoisi mielessään terveyteni tilaa. Siinä sitä onkin miettimistä.
En nyt ole aivan varma, mutta mahtoiko häneltä nyt jäädä jokunen ostos toimittamatta koska kylmätiskin jälkeen näin hänen kipittävän kassalle melko sutjakkaa vauhtia. Klip-klop sanoi kengänkannat.
Halutti ihan hulluna juosta perässä irvistellen, mutta sitten minullakin olisi jäänyt puolet eväistä ostamatta ja olisi pitänyt tehdä vielä toinen kauppareissu. Vähän harmittaa kyllä näin jälkikäteen mietittynä, olisi se varmaan ollut sen arvoista. Ei pidä tulla ruokakauppaan mahtailemaan kello viiden jälkeen kun se on pullollaan työstänsä väsyneitä ihmisiä, ne jos mitkä on sitten arvaamattomia.

Shokki hoitoa

Ihmisen mieli on siinä mielessä(kin) kummallinen, että se  tarvittaessa suojelee meitä itseltämme. Se saattaa armeliaasti unohtaa asiat joista tulee paha mieli tai ahdistava olo, mitäpä sitä suotta kärvistelemään.
Varmaan aika moni meistä on kuullut näitä tarinoita ihmisistä jotka on menneet shokkiin ja toimineet aivan toisella tavalla kuin normaalisti. Muuan mies oli ollut metsäreissulla, jossa oli sitten kaatua kopsahtanut jollain kalliolla niin hurjaa tahtia, että jalkaan oli tullut avomurtuma. Hän oli ihan itse ja omin jaloin kävellyt autolleen josta oli saanut vasta hälytettyä apua ja sitten vasta kun apu oli tullut paikalle, hän oli alkanut vapista hurjasti ja menettänyt tajunsa.
Joskus taas kun säikähtää oikein kovasti, saattaa sanoa tai tehdä ihan mitä vaan normaalista poikkeavaa kuten muuan nainen joka oli jäänyt suojatiellä auton yliajamaksi.
Hän oli puolivälissä ylittämässä tietä kun paikalle kaahasi autoilija joka ei joko huomannut yli taapertavaa naista tai sitten sattui arviointivirhe. Joka tapauksessa auton puskuri tuuppasi naisen katuun, mutta koska vauhti onneksi oli aika hiljainen, nainen selvisi ranteen murtumisella ja muutamalla lommolla. Samassa kun kauhistunut kuski nousi autosta, alkoi nainen huutaa hänelle raivoissaan tiellä istuen " Vittu!! Et sinä saa ajaa minun päälle!! Minä istun perkele suojatiellä!!". Totta joka sana.
Joskus sitten taas pelko saa nauramaan aivan holtittomasti vaikkei kyllä ole yhtään aihetta nauruun.
Lehdestäköhän mahdoin lukea naisesta joka oli törmännyt puistossa itsensäpaljastajaan ja koska hänellä oli pelottanut aivan kamalasti, niin se oli sitten purkautunut hillittömään hohotukseen. Paljastajalla oli mennyt pasmat täysin sekaisin ja hän oli vähin äänin luikkinut karkuun jättäen naisen nauramaan vedet silmissä vatsaansa pidellen.
Hetken kuluttua nauru oli kylläkin kääntynyt itkuksi, mutta toivoa vaan sopii, että nakin vilauttaja sai ikuiset traumat ja pysyy kotonaan koko loppuelämänsä.
Itse olen puolestani yhdellä sanalla ärsyttänyt muuatta narkkaria niin lujasti, että olin saada kuonoon.
Kun en muutakaan keksinyt hätäpäissäni, niin aloin itkusilmässä sönköttää ja muka jotenkin perustella sanan olemassaoloa ja taivaan kiitos se tepsi. Ei siitä kyllä ollut itku oikeastikkaan kaukana. Onneksi tähän ukkoon tehosi vielä naisen kyyneleet, oli vielä jokunen aivosolu tuhoamatta.

Muutto muumilaaksoon

Kyllä niin etoo koko syksy, ilma on ruma kun Vesa Keskisen bermudat. Onko pakko sataa tihuttaa ihan koko ajan? Tänäänkin oli niin kylmä ja ällöttävän kostea ilma, että olin töissä jäässä kuin syntisen sielu. Siitä suivaantuneena menin sitten heti töiden jälkeen kauppaan ja ostin vettähylkivät, tukevat ja LÄMPIMÄT kengät, niin suuret, että jalkaan voi surutta kiskoa ainakin kahdet villasukat. Kaivoin myös esille toppahousut ja kintaat sekä sen kaikista paksuimman villapuseron, untuvatakkia en sentäs vielä viitsinyt ottaa esille.
Tämä on kuvottavin vuodenaika mitä olla saattaa, joulu jotenkin vähän tuo iloa ja valoa elämään, mutta sitten se tammikuu on taas toooooosi perseestä. 
Muutamat ihmiset hehkuttaa tuolla lehtien palstoilla, kuinka ne on aivan kuulkaa syysihmisiä. On niin kiva poltella kynttilöitä ja käpertyä sohvalle peiton alle hyvän kirjan kanssa ja vähän napostella suklaata. Ja paskat.
Kenellä tässä nyt on aikaa ja mahdollisuutta jäädä minnekkään peiton syrjään venymään kun pitää joka jumalan aamu lähteä polkemaan tuonne sateeseen. Ja mikä kirja se niin kauan kestää, että lumet tulee?
Sitäpaitsi jos koko kaamoksen ajan mäystät suklaata sohvalla lojuen, niin kyllä alkaa ahteri levitä ja taas saa joku hullu keksiä uuden mielipuolisen ruokavalion jota noudattamalla olet viikossa laiha.
Kohta sitten taas aletaan jauhaa niistä joululahjoista, syyskuussa alkaa se utelu jotta oletko jo ostanut joululahjoja ja sitten kysellään että paljonko aiot kuluttaa lahjoihin tänä vuonna. Mitä se kenellekkään kuuluu?
Kaikki joilta kysytään valehtelee kumminkin kun eivät kehtaa sanoa oikeaa summaa vaan on pakko luikauttaa vähän yläkanttiin ettei kukaan luule pihiksi tai jopa köyhäksi. Hyi olkoon.
Ja siihen "Oletko jo hommannut joululahjoja?" pitää sitten vastata, että aina menee ihan viimetippaan ostelu. Muutoinhan sitä kuulostaa ihan säälittävältä luuserilta jolla ei ole muuta elämää kuin ostella lahjoja juhannuksesta alkaen siinä toivossa, että saa itsekin pari pakettia.
Joulun jälkeen alkaa sitten taas tämä lällätys "Kuinka epämieluisasta lahjasta eroon" ja sitten on taas kaikenmaailman kuluttajaneuvojat kertomassa, että kyllä se kuitti pitää olla tallessa. No kuka helvetti sitä nyt antaa kuitin lahjan mukana?!!!
Puhumattakaan näistä ruoka-ohjeista, ensin neuvotaan kuinka valmistat hyvät herkut jouluksi ja vähän sivu siitäkin ja sitten tammikuussa lehdet on pullollaan neuvoja siitä kuinka pääset eroon niistä läskeistä joita olet naamaasi ahtanut. Kyllä on niin hanurista koko syystalvi!!! Jos voisin valita, niin nukkuisin syyskuun lopusta helmikuun alkuun, olisin sitten varmaan paljon mukavampi ihminen. Jos se nyt on enää mitenkään mahdollista.

Syökää kanaa!

Tulin töistä aikalailla uupuneena, köllähdin soffalle ja nukahdin. En onneksi nukkunut kuin puoli tuntia, mutta herätessä oli edelleen aika laiskanpulskea fiilis ja tympi ihan tosissaan lähteä kauppaan. Paleli ja ärsytti ja kaikki ihmiset näytti -ja varsinkin kuulosti- taukeilta.
Laahustin kärryhin nojaillen pitkin käytäviä ja ostelin nälissäni vähän mitä sattu, tulin kotiin ja hotkin Pauli-Anteron kanssa puoliksi valmiin broilerin. Se oli varmaan jotain hormoneilla kasvatettua lintua, koska syönnin jälkeen sain jonkun ihme kohtauksen. Tunsin olevani virtaa täynnä ja sitten lähti!
Tein uuniin lihapataa ja silakkarullia (tuoksut kämpässä on muikeat, kala vei kumminkin voiton), tiskasin, imuroin, siivosin vessan, vaihdoin petivaatteet, pesin pyykkiä ja käytin koiran iltalenkillä. Sitten tein vielä vähän työjuttuja huomiselle ja nyt aion palkita itseni tattarilätyillä ja hilloilla, nami maiskis! Nyt on ihan pakko alkaa jarruttamaan, ettei mene ihan överiksi, huomasin nimittäin äsken hamuavani moppia, josko luutuaisin vielä lattiat. No se ei ole enää tervettä.Ei totta vie.
Kyllä ihmisen psyyke on jännä juttu......vieläkin on ihan sähäkkä olo, mutta toivottavasti yöksi laantuu, että saa edes vähän nukuttua. Yleensä jos ilta on edennyt tätä tahtia, niin yöllä sitten pää tuottaa aivan hillittömän karmeita painajaisia. Siinä jää Stephen King toiseksi.
Jos alkaa väsy hiipiä lapaseen, niin SYÖKÄÄ KANAA!! Kana on hyvää..

Autolla ajetaan varo-varovasti

Luin tänään aamun lehdestä vaarista joka oli suorittanut linja-autokortin. Ikää oli 87 vaatimatonta vuotta.
Hän oli aiemmalta ammatiltaan jo saman alan miehiä, mutta aikaisemmin laki oli niin tyly, että ajolupa oli otettu pois kun hän oli täyttänyt 70 vuotta, mutta enää sellaista estettä ei ole. Hiphuraa.
Niinpä pappa oli päättänyt vielä kerran koettaa onneaan ja oli kuin olikin läpäissyt inssin ja lääkärin tarkastuksen ja vola`: näin ajelee vaari jos joku vaan antaa auton käyttöön.
Yhden keikan hän oli jo heittänyt, oli kuskannut bussilastillisen eläkeläisiä jonnekkin ja pois, ihme kyllä tiellä oli pysytty. Tosin kuski tuumasi, että se oli hyvä keikka kun riskit oli minimoitu. Sehän olisi ollut vain palvelus yhteiskunnalle jos koko jengi olisi heittänyt lusikan nurkkaan, olisi yhteiskunnalta säästynyt pitkä penni.
Voi hyvää päivää sentäs, etten paremmin sano! Miten ihmeessä noita kortteja oikein myönnetään?!
Jo luulisi ihan vaan tällaisen tavallisen maatiaisjärjen sanovan ettei 87 vuotiaan reaktiokyky ole ihan tapissaan vaikka kuinka olisi inssin suorittanut, mikä tietysti oli uskomaton saavutus ihmiseltä joka ei ollut koskenut tietokoneeseen ikinä ennen.
Minulta jää kyllä astumatta siihen bussiin, jossa kuski on lähempänä sataa vuotta kuin viittäkymmentä. Ennen vaikka kävelen. Ihan on tässä omassa perhepiirissä muuan dementikko joka iloisesti huristelee pakettiautollaan rapa roiskuen vaikkei aina välttämättä edes muista mihin on menossa. Oltiin aivan varmoja ettei lääkäri uusi ajolupaa, koska papereissa oli selkeät merkinnät muistisairaudesta, mutta mitä sitä hulluja; kortti tuli.
Äitini meni myös lääkärin tarkistettavaksi täytettyään 70 ja vastassa oli virolainen lääkäri ja valtaisa kielimuuri.
Kortti uusittiin ihan "keskustelun" pohjalta ja lääkäri ruksi äidilleni tarvittavat luvat, kysyen lopuksi "onko hyva nain? Tahtooko lisaa?" tarkoittaen, että mahtaako mamma haluta kuorma-autokortin.
Äitini oli kauhuissaan kieltäytynyt ja tuli kotiin tosi tuohtuneena. Hän kun oli varautunut vaikka mihin sormi-nokkaan-testeihin eikä sitten vaadittukaan yhtään mitään. On se epistä.

Pötyä pöytään

Tuttavallani on ongelma. Hänellä nimittäin on ystävä joka tykkää kokata kavereille ja usein.
Tämän tästä pukkaa kutsua illanistujaisiin joissa on kuulemma lähes aina hulvattoman hauskaa, mutta se ruoka..
Seuraihmisenä kuulemma aivan mainio tämä emäntä, mutta kokkaustaidot ovat nollassa eikä tässä tapauksessa edes valtaisa himo ruoanlaittoon takaa edes keskinkertaista tulosta. Luulisi, että kun noinkin usein kokkaa (ja varmaan myös muulloinkin arjessa) niin totta siinä nyt alkaa vängälläkin taidot kehittyä, mutta ei kuulemma.
Kehitystä ei ole viimeisen vuoden aikana tapahtunut yhtään, mikä on kyllä jo jonkinsorttinen ihme.
Tuttavani nyt miettii kuumeisesti, että olisko nyt rehellisyyden paikka kun ei edes hienovarainen vihjailu laimenna kokin intoa. Sitäkin on yritetty, ettei syödä lautasta tyhjäksi, mutta emäntä ei ole moisesta milläskään vaan alkaa suureen ääneen mesota "mitä sitä on taas menty syömään ennen tänne tuloa, kyllä pitäis tietää" ja sitten isketään seuraaavaksi jälkkäri pöytään johon tuskin hammas pystyy, lusikasta nyt puhumattakaan.
Ihmettelin, eikö illan emäntä itse pidä ruokia hivenen epäonnistuneina, mutta kuulemma ei. Hän syö hyvällä ruokahalulla kaiken.
Olivat yrittäneet myös tällaista vuoroin-vieraissa-systeemiä, mutta se systeemi oli hylätty koska toiset asuu vähän siellä sun täällä ja välimatkat oli useimmille hankalat järjestää. Tämä keittiöiden kauhu asuu sen sijaan aika lähellä jokaikistä joten tapaamiset oli taas päätetty järjestää hänen luonaan.
Ehdotin, että he jatkossa toimisivat nyyttäri periaatteella, jokainen tuo jotain ja illan emäntä voi huolehtia vaikka teeveden keitosta. Tuttavani aavisteli jyrkkää vastarintaa, mutta kehoitin markkinoimaan idean siten ettei siitä voi loukkaantua. Onhan se nyt niin väärin, että yhden ihmisen pitää kestitä koko jengi kun ruoka on niin kallistakin, paljon reilumpaa kun jokainen tuo jotain ja tätä rataa.........
Jäämme jännityksellä odottamaan, kuin tässä nyt oikein käy.
Itselleni on kerran nuoruudessani tarjottu pilaantunutta joulutorttua erään vanhuksen toimesta ja kohteliaana tyttönä söin  naama vihreänä tortun ja ryystin varmaan litran kahvia päälle. Maitoa en uskaltanut kahviin kaataa, ties kuinka vanhaa sekin mahtoi olla.
Toista kertaa en siinä huushollissa kahvitellut, jatkossa olin aina juuri juonut kahvit kotona. Ei kestä vatsa ja siinä en kyllä liioitellut yhtään.

Rosmot

Luin paikallislehdestä, että tänne meidänkin pikku kaupunkiin on ellottavat rikolliset pesineet ja nyt on sitten kopioitu ihmisten pankkikortti tunnuksia oikein urakalla.
Minäkin olen niin höynä, etten koskaan piilottele tunnuslukua muilta kuin takana seisovilta. Olen aina ajatellut, että kauppakeskuksissa ja muualla sisätiloissa olevat automaatit ovat turvallisia kun eihän niihin kukaan voi mennä noin vain ropeltamaan, kai sen nyt joku huomaa. Väärin. Ei huomaa.
Nyt niitä kopiointilaitteita oli nimenomaan just Prismassa ja City-marketissa ja parissa muussakin paikassa.
Mihin tässä voi ihminen enää luottaa?!! Eikö kukaan ihmettele, miksi siellä joku äijä häärii ihan muissa hommissa kuin rahan nostossa? Ei kai ne nyt niin simppeleitä ole asentaa?
No tähän nyt on sitten tultu kun ei ihmisä kiinnosta muut kuin omat asiat, on se niin hanurista. Sen siitä saa.
Melkein toivon, että olisivat kopsanneet meitsin tunnukset ja sitten kynnet syyhyen siellä rahaa yrittävät nostaa. Nälkää kuolevat, niillä tuloilla ei kyllä leveillä. Rikolliset tuskin tyytyy HK:n blööhön ja tarjous-kahviin.
Tulin muuten siitä lenkistä aivan helvetin kipeäksi, vaikken edes maistanut sitä kuin pikkuriikkisen palasen.
Se oli ahmatille oikein, parempi pysytellä kaidalla tiellä. Larvanto on viikonloppulomilla ja tälläkertaa äidin ilona, ei tyttiksen luona Helsingissä. Ensimmäinen vapaa vuorokausi sillä on mennyt vatsataudin pyörteissä ja yöllä se haahuili kuumehoureissa ympäri kämppää. Näin siis siirsin taudin yli sukupolvien kuilun, itämisaika on näemmmä reilu viikko.
Tosin minä olin huomattavasti urheampi, Larvanto alkoi oitis ulvoa petissä etteikö tähän ole olemassa mitään lääkettä?! Aijai...miehet ja niiden kivun sieto...yhtä kuin olematon.....

Pimeää väkeä

Taas on koittanut se aika vuodesta, että minä ja Pauli-Antero herätetään yleistä hilpeyttä pimeän aikaan.
Meitä ei nimittäin voi olla huomaamatta vaikka olisi kuinka mustaa ja synkkää. Meillä molemmilla on paljon heijastimia, Patella on jopa heijastinliivit ja kaiken kruunaa vilkkuvalot jotka koiralla on kaulan ympärillä ja minulla se on hihassa. Näin me sitten mennä vilkutellaan ja kansa nauraa, mutta ainhan maailmaan iloa mahtuu.
Autot hiljentää jo tosi kaukaa ja melkein joka ikinen pysähtyy suojatien eteen, samahan se on pysähtyä kun on jo nopeus nollassa. Usein mietin, että mitähän ne mahtaa ajatella kun näkevät pimeässä kaksi vilkkuvaa valoa, toinen tiukasti tien reunassa ja toinen heiluu pitkin pusikoita. No pääasia, että toimii.
Itsellä tekee joka ikinen syksy mieli käydä vetämässä turpaan ihmisiä, jotka laahustaa pitkin katuja ilman heijastimia koska niitä EI NÄE!!! Ei vaikka kuinka olisi katuvalot, musta tienpinta vie kaiken valon ja siinä niitä sitten töröttää ykskaks yllättäen kun ajelet autolla. Melkein tekisi mieli ajaa yli. Oppisivat.
Vielä vaarallisempi juttu on pyöräilijät ilman valoja ja heijastimia, ne kun tulee vielä niin lujaa eteen.
Olen käynyt tätä heijastin-taistelua jo iät ja ajat, aikoinaan oli täysi työ saada Larvanto käyttämään heijastimia.
Sujauttelin niitä salaa sen koulureppuun ja liimasin vaatteisiin, niitä se ei saanut irti vaikka mikä oli.
Muuan syksy olin ajaa yhden pyöräilijän mananmaille kun en taaskaan ehtinyt huomata ukkoa ennen kuin  oli melkein liian myöhästä. Menin heti kauppaan ja ostin hyvää liimaa omaavaa heijastin-nauhaa ja istuin illan pyörävarastossa liimailemassa Larvannon pinnoihin pienen pieniä heijastimia,se kun oli vannottanut ettei sen pyörää saa pilata millään mammojen heijastimilla. Pidin oman pyörän siinä vieressä ja aina kun epäluuloinen poika teki hyökkäyksen pyörävarastoon, liimailin näyttävästi omaan pyörään sinne tänne heijastimia.
Se kyyläsi omaa pyöräänsä ja minä jännäsin, mutta ei se mitään huomannut. Tästä voitte päätellä kuinka minimaalisia ne palaset oli. Sitten piti vielä taskulampulla testata, että ne myös näkyy. Tajuton homma!
Ja vaikka kaikki tässä huushollissa joko vakituisesti tai tilapäisesti oleilevat henkilöt ovat jo aikuisia, niin silti kyttään ihan simona ettei kukaan mene pimeällä ulos ilman heijastimia. Minulla on heijastin-neuroosi.
Jos voitan koskaan lotosta, ostan pyörän lamppuja, vilkkuvaloja, heijastimia ja otsalamppuja ja kyttään illat pitkät pimeitä ihmisä lahjoitellen niille näkyvyyttä. Sen teen.

Syöppö

Tänään on sellainen päivä, ettei mikään ruoka maailmassa ole tarpeeksi. Haluttaa kaikkea ja paljon.
Tulin töistä ja ahmin kanapataa, sitten herkuttelin näkkärillä, seuraavaksi meni omena ja sokeritonta suklaata pari palaa. Sitten oli vähän ähky ja piti vähän ottaa unta palloon.
Heräsin ja paistoin lättyjä (niitä tattari-perunajauho-plättyjä) ja päälle roiskin itse tekemää mansikkahilloa, alas kitusista huuhtelin ne kylmällä maidolla. Taivaallinen fiilis!
Sen jälkeen meni vielä pari riisikakkua enkä ollenkaan usko, että maiskuttelu tähän loppui. Eikä lopukkaan, laitoin juuri pähkinät uuniin paahtumaan, eihän telkkaria voi katsoa ilman mässyä.
Sitäpaitsi huomasin juuri, että HK:n blöö on gluteeniton! Arvatkaa vain, onko aikeissa vetää vähän kiemuraa massuun. Joskus vain tulee näitä päiviä, että on koko ajan ihan törkeä nälkä, sillä tässä ei suinkaan ole kysymys mistään hyvä himosta vaan ihan rehellisestä nälästä.
Nyt on varmaan päässyt käymään niin, että temppelini einesvarastot huutavat tyhjyyttään ja laarit vaatii täytettä niin kauan kunnes olen saanut apetta suolenmutkaan.
Siispä taas kohti keittiötä, siellä pähkinät jo kivasti uunissa poksahtelee.......

sokeritonta

Herra mun jee, kyllä nyt on ilo pinnassa! Ihan vahingossa kuulkaa surffasin itseni sokerittomien herkkujen sivulle, sokeriton.fi, siellä ne namut köllöttää.
Sieltä voi tilata jopa sokeritonta sokeria, jota en kylläkään aio kokeilla, mutta nyt on joulu pelastettu koska sieltä saa myös sokerittomia konvehteja!! Ou jee!!
Vielä en ole mellastanut ostamisen merkeissä, nyt ollaan vielä herkistely-vaiheessa; selailen iltakaudet sivustoa eestaas ja ihailen mitä kaikkea sieltä voikaan ostaa.
Kun oikein kauan tuijottaa niitä kauniita mansikkakarkkejakin, niin ihan kuulkaa kiellä maistan suloisen, masikkaisen maun. Mumps!
Aika hintavia ne herkut kyllä on, mutta terveellisyys nyt vaan on kallista. Elämä on.
Sitäpaitsi eihän minulla madon syömällä eukolla ole enää mitään paheita kun viinaakaan ei just nyt pysty juomaan, niin kai sitä ihminen voi sitten hemmotella itseänsä edes jollain tapaa.
Toisaalta pelottaa ihan helvetisti, että sitten ne herkut osoittautuukin ihan karmean makuisiksi ja sehän ottaa sitten psyykkeen päälle. Keneltä tässä nyt sitten vois kysyä, että ootko maistanut ja oliko hyvvee?
Ja kuka ne sitten syö jos ovatkin ihan karmeaa paskaa? Pauli-Anteroko, joka joutui syömään minun mauttomat soija-lastutkin, iskeekö Anja Eerikäinen pilvenreunalta salamalla ohimoon jos sen teen. Onpa vaikeeta.
Oliko tämä nyt sitten loppujen lopuksi laisinkaan iloinen asia.......

Maatiainen

En ole sivistynyt ihminen, en ollenkaan ja taas siitä saatiin todiste.
Luin tai kuulin jostain, että Riikka Pulkkisen uusi kirja Totta, on tosi hyvä ja se jos mikä kannattaa lukea.
Minähän syöksyin heti nettiin varaamaan sen ja tänään sitten kirjastosta ilmotettiin, että kirja on noudettavissa.
Olen nyt sitten illan yrittänyt syventyä tuohon kaunokirjallisuuden helmeen, mutta ei kuulkaa aukea meikäläiselle sen hienous, runollisuudesta puhumattakaan. Minusta se on kuolettavan tylsä.
Toista oli Anna-Leena Härkösen  "Onnen tunti" kanssa, sen ahmasin vuorokaudessa, kuten aina kyseisen kirjailjan tuotokset. Minä nyt vaan pidän tuollaisesta vähän karskimmasta kerronnasta ja Härkösen huumori naurattaa aina. Pidän myös dekkareista ja näin ylipäätänsäkin kirjoista jotka ei ole turhan korkea lentoisia.
Minä moukka. Muistan vuosia vuosia sitten kun telkkarista tuli Jari Tervon "Poliisin poika" ja minä kieriskelin naurusta niin etten meinannut soffalla pysyä, kun taas ystäväni totesi seuraavana päivänä tavatessamme ettei ollut kuuna kullanvalkeana nähnyt tyhmempää ohjelmaa.......jotta sillee.
Kirjojen suhteen olenkin noudattanut melko tiiviisti hyväksi haivaitsemaani linjaa; kierran kaukaa kriitikoiden ylistämät kirjat ja kaikenmaailman Finlandia-palkitut eepokset, en kuitenkaan ymmärrä niistä mitään.
Pysyn tiukasti täällä ruohonjuuritasolla ja luen sitä höpönlöpöksi luokiteltua kirjallisuutta, paitsi varsinaiset vitsikirjat jätän suosiolla väliin, ne kun ei yleensä naurata. Tosin joskus teen poikkeuksen ja joskus vitsikirjatkin sen tekevät, olen ainakin kerran onnistunut löytämään kirjan jota nauroin pissa lahkeessa. En edes pystynyt lukemaan parhaita paloja ääneen, vaikka metsuri pyysi, olisin tukehtunut omaan räkääni.
Räväytänpä tässä yhden vitsin, joka sai minut nauramaan jotta tajuatte varmasti millaiset herneen puoliskot minun pääkopassa hoitaa aivojen virkaa.

Palvelutalossa vanhukset olivat kokoontuneet päiväkaffelle yhteisiin tiloihin ja kahvittelun jälkeen muuan mummo sai idean siinä vetreitä papparaisia silmäillessään.
- Se joka arvaa mitä minulla on nyrkissä, saa vetasta varvin
- Norsu, arvasi muuan pappa
- No oli niin lähellä, että menkööt! mummo tuumasi

Temppu ja kuinka se tehdään

Zimbabwessa oli kolme donnaa pistänyt haisemaan, he olivat poimineet tienvarsilta mies-liftareita kyytiin (yhden kerrallaan) ja kuskanneet ne poloiset syrjäiseen paikkaan, jossa miehet raiskattiin.
Kuskaamista helpotti miesten huumaaminen, miten se tapahtui, sitä tarina ei kerro. Ehkä naiset tarjosivat jotain namusia joissa oli huumaavaa ainetta, tuskin se muuten olisi onnistunut.
Naisilla on painava syynsä toimia näinkin brutaalilla tavalla, he nimittäin tarvitsivat miesten simennestettä rituaalisiin meinoihinsa eivätkä sitä ilmeisesti muuten saaneet. Ei ainakaan niin paljoa kuin tarve vaati.
Kaikki tämä tuli esille ihan vahingossa kun he olivat matkustajina autossa jonka poliisit pysäyttivät ihan muista syistä, kuski mokoma taisi hurauttaa jonku jalankulkijan yli.
Naisia ei tietysti siinä vaiheessa epäilty tai syytetty mistään, mutta poliisin mielenkiinto heräsi siinä vaiheessa kun naiset pyysivät saada mukaansa auton tavaratilasta käytetyt kondomit. Niitä oli 31. Käry kävi.
Sitä se minä vaan mietin, että miten se on mahdollista? Siis se miehen  raiskaaminen...ja kondomilla vielä.
Kun miestä ei seksileikit kiinnosta ja tässä tapauksessa on varmasti ollut vielä ihan kauhuissaankin raukka, niin miten ihmeessä tilanne on edennyt niin jämeräksi, että huputus on onnistunut? Kysyn vaan.
Vai onko huumaava aine sen sorttista, ettei vastaan pyristely auta ennenkuin on jo myöhäistä?
Niin sen varmaan täytyy olla......ei kai se muuten onnistu.....
Ja millaisiin menoihin sitä siemennestettä sitten tarvittiin ja noin paljon!? Ehkä en halua edes tietää.
Päivän opetus voisi olla, ettei ole enää mieskään turvassa missään. Ennen vanhaan sitä sentään miehen oli helpompi reissailla yksinänsä ylt´ympäriinsä ja lliftailla pientareella kuin turvattoman naisen, mutta niin tuli tasa-arvo tuohonkin hommaan. Lonely rider-ajat ovat olleet ja menneet, siinä hommassa saattaa mennä poikuus.

Öksettäää.....

"Mikä sinua vaivaa?"

Tulipahan sairastettua jälleen kerran vatsa-tauti, olikin oikein kaikkien oksennus-tautien kunkku.
Menin täysin terveenä ja hyvinvointisena nukkumaan tiistai-iltana ja heräsin yöllä kello kolme siihen vistoon tunteeseen, että vatsassa kiertää ja sitten siinä ei enää kauaa tarvinnutkaan miettiä mitä tapahtuu.
Vessanpöntön syleilyä kesti sitten koko eileisen päivän. Minä olen aika karski heepo noiden eritteiden suhteen, huolimatta siitä onko ne peräisin itsestä vai kaverista, mutta nyt en ollut. Oli ihan pakko yrjötä silmät kiinni ja haparoida käsituntumalla vetonupista, jotta ei vaan tarvitse vilaustakaan nähdä.
Tauti vei kyllä tyystin voimat, nukuin koko päivän (mitä nyt välissä konttasin vessaan) ja vasta iltasella uskalsin kokeilla jotain muutakin kun jääpalojen imeskelyä.
Tykkään vatsataudissa kylmästä ja nyt kun en voi kuvitellakaan mitään mehujäätä, niin tein sitten pakastemansikoista sorbettia. Tässä respeti; laitetaan jäisiä mansikoita kuppiin ja sörssätään sauvasekoittimella mössöksi. Nam.
Olin aivan varma että yö menee valvoessa kun olin päivän nukkunut, mutta mitä vielä, nukuin koko yön kuin tukki ja aamuakin melko pitkälle. Puuro on pysynyt sisällä eikä enää kuvota, joten voiton puolella ollaan.
Vatsa on tosin hellä kuin synnytyksen jälkeen, mutta sitä se sappineisteiden yökkiminen tekee.
Lähetänkin nyt yläilmoihin terveisiä, että jos maailmassa on sitten minkäälaista oikeutta olemassa, niin kyllä tämä täti on oksennellut jo tälle vuodelle ihan tarpeeksi. Kiitos riittää, palataan asiaan vuoden päästä.
Pauli-Antero nukkuu reporankana korissaan, sen kaikki energia on mennyt minun vahtimiseen. Se on sillä tavalla hassu musti, että jos käyttäydyn sen mielestä kummallisesti (kuten lojun sängyssä koko päivän tai istun sohvalla kuin zombi) niin sille raukalle tulee hirmuinen huoli ja se katsoo asiakseen käydä läpsimässä ja tönimässä minua tasaisin väli-ajoin. Vissiin varmistaa, että eukossa henki pihisee.
Ja kun karjun pää pöntössä, se istuu huolestuneen näköisenä vessan ovella vahdissa etten vaan muljahda viemäriin. Ei ole helppoa olla Pauli-Antero.
Onneksi Larvannon isukki ulkoiluttaa koiran kun ole itse siinä kunnossa etten voi, muuten olisin kyllä eilenkin ollut huutavassa hukassa. Mitenköhän muut yksin-asujat koiran ulkoilut järjestää, kun ovat kipeitä?
No niillä on varmaan sellaiset koirat joilla on ihan normaalit aivot ja hermot, meidän Patella ei ole.
Pystyy sujuvasti sormin laskemaan ne ihmiset, kenen kanssa se ulos suostuu lähtemään tai olemaan ylipäätänsä missään tekemisissä. Jotain rajaa sentäs...

Ei nimi miestä pahenna.....

Silmiini osui iltapäivälehdestä juttu jossa oli listattu erikoisempia lasten nimiä jotka on menneet läpi seurakunnan seulan. Tulin siihen tulokseen ettei seula ole kovin tiheä vai mitä sanotte nimestä Lada, joka on kuulemma naisen nimi? Jossain vipeltää pikkuinen tyttö jota kutsutaan Ladaksi. Kun ihmiset kysyvät keitä perheestä oli mukana lomamatkalla, niin äiti siihen iloisesti vastaa, että "minä, isukki, Heikki ja Lada", eikä sitten pidä ollenkaan loukkaantua jos kysyjä olettaa heidän Ladalla huristelevan ja jatkokysymys kuuluu kuinka Lada kesti niinkin pitkän matkan. Siihenhän on tottakai helppo vastata, että hyvin jaksoi mitä nyt puolessa välissä alkoi vähän rähistä, mutta niinhän sitä on tapana. Ja joka muistaa ikivanhan Lada-mainoksen, saattaa kysäistä,  onko tätä Ladaa tehdessä yhditetty äitiin etelän lämmin tempperamentti....
Eikä tämä Ladan aikojen saatossa vakituiseen käyttöön lanseerattu lempinimi "Latuska" paljon itsetuntoa hivele.
Nimilistalla oli myös nämä; Muna (mene munalla töihin,sanottiin ennen), Nanso (pysyy ja paranee), Nöyrä (toivottavasti tosi äkäpussi), Puuma (entäs jos ei ole), Sony (kas kun ei Salora) ja KALJA!!!!
Kuka hullu on halunnut antaa lapselleen nimeksi Kalja?!!
Sitten oli näitä vanhempia jotka ei osaa ajatella nokkaansa pitemmälle vaan antavat höpönassu-nimiä kun vauvathan on niin söpöjä. Oli Hali, Kulta ja Rakas. No entäs jos tästä Kullasta kasvaa karvainen taparikolllinen, sitten sitä mennään vankilavierailulle katsomaan Kultaa.
Entäs jos sinulla on työkaveri nimeltään Rakas ja siinä sitten hoitelet työasioita puhelimessa ja kumppani keksii kysyä kuka soitti.......miten sitten suu pannaan?
Varmaan uskoo heti kertalaakista että kaverin nimi on Rakas...tai Kulta....tai Kulta-Rakas.
Ei varmasti ole kivaa niillä lapsillakaan kun ne joutuu jatkuvasti todistelemaan, että "juu-u, minä ole Tarzan Huttunen, siis Tarzan zetalla"  ja montako kertaa siltä kysytään, missä Jane on.
Yritä nyt siinä olla uskottava vaikka työpaikkahaastattelussa kun heti kättelyssä joudut esittelemään itsesi Heppu Koistiseksi tai Muna Virtaseksi, puhumattakaan siitä Ladasta....
Ja kaikki tämä tuska vain siksi, että vanhemmat halusi olla erikoisia. Yleensä kun näillä erikoisilla etunimillä on sitten vielä kaverina tuikitavallinen, suomalainen sukunimi niin eipä juuri pöljempää yhdistelmää löydy.
Taivaalle kiitos, että olen sitä ikäpolveä jonka vanhemmat ei nimillä kikkaillut. Rajuinta mitä siihen maailman aikaan saattoi tehdä, oli laittaa lapselle nimeksi Kaino, siitä kun ei heti ota selvää onko lapsi tyttö vai poika.
Ja kun Ullastakin väännettii pulla ja Erkistä merkki-Erkki, niin mitä julmaa keksiikään nämä verbaalisesti niin kovin lahjakkaat versot näistä kummajais-nimistä.
Tosin voihan se olla niinkin, että nimi on jo niin koominen ihan itestään ettei siihen enää lisukkeita tarvita.
Tasapuolisuuden nimissä on pakko sanoa, että kyllä listalta löytyi myös kovasti suositut Pi, My ja Ia.
Alahan niistä väännellä pilkka-nimiä....voi mennä suu suppuun.

Mikä pännii?

Kävin äsken kaupassa ja törmäsin kauhean moneen kiukkuseen ihmiseen.  Ei onneksi kukaan minun raivelissa roikkunut, mutta satuin kuulemaan sivusta ärräpäitä.
Ensin menin Anttilaan ostamaan sukkia ja siellähän oli aivan kauhea suhina, kun siellä oli joku varaston tyhjennys-myynti. Pari tätsyä siinä sitten sovitteli tunikaa päällensä, kumpikin omassa kopissaan ja sitten ne tuli siihen sovituskoppien käytävälle pyörimään ja näyttämään toisillensa miltä näyttää.
Sen huomasi selväsi kuinka tällä pyöreämmällä rouvalla alkoi ottaa päähän kun se tunika oli selvästi edustavampi sen hoikemman (ja pitemmän) päällä ja siitäkös marina alkoi.
Se pullukka nyppi ja kiskoi sitä kolttuansa ja siitä alkoi löytyä jos minkämoista vikaa, tämä toinen sitten siinä tuijotti silmät renkaina kun hänestä se oli aivan hyvän näköinen myös ystävättären päällä.
No minä ymmärrän, ei kyllä jaksa olla kauhean positiivinen jos sama vaate on kaverin päällä noin tsiljoona kertaa paremman näköinen ja itse näyttää sipulilta. Ei vaan jaksa.
Kotimatkalla samasta kauppakeskuksesta tullut nuoripari (ikä noin 16 vee) odotteli minun vieressä liikennevalojen vaihtumista ja nuorimies sähisi ja sadatteli oikein viimosen päälle kun vartijat oli tulleet kyttäämään vaikka hän oli vain farkkuja yrittänyt sovitella. Näyttikö hän muka varkaalta, v-ttu s-tana!? Ja hänhän ei kuulemaa osaa edes varastaa vaikka yrittäisi, p-kele! Poika oli pieni ja soma, ei varmaan varasta.
Teki mieli kuulkaa ihan mennä sinne kauppakeskukseen sanomaan niille vartijoille, että pientä rajaa. Pitääkö sitä viatonta lasta tuollalailla kiusata. Traumoja tulee. Jumalauta!
Ja sitten kun me taaperrettiin paikallisen kaljakuppilan ohi, niin eikös siinä kaksi vähän vanhempaan kastiin kuuluvaa nuorta kinannut siitä kuinka toinen oli tullut siihen naamaansa aukomaan vaikka toista vaan halutti laulaa. Toinen karjui, että sille kyllä riittää laulaminen, mitä tulee siihen länkyttämään.
Voi kauhia, kyllä ottais itselläkin nuppiin jos ei sais laulaa rauhassa, mitä se nyt tuommonen käytös on. Hyi.
Ja sitten vielä meinasi tämä 16 vee mennä siihen keskusteluun osallistumaan, mutta onneksi ei sittenkään.
Herra jestas, sitten varmaan olisi pitänyt minunkin mennä suojelemaan ettei ne anna kiihkoissaan lapselle turpaan ja vaikka mitä. Huh huijaa, onneksi olen kotona ja ovi on tiukasti kiinni. En kyllä liiku enää tänään minnekkään, jos vaikka huomenna ihmiset olisi paremmalla tuulella.

Toimikerhon Keijo

Siinähän ei nyt ole mitään uutta, että kaikilla meillä on joku pikku salaisuus tuolta musiikkiosastolta, joku sellainen  yhtye tai solisti jota popittaa kotosalla ihan kympillä, muttei ikinä kehtaa tunnustaa julkisesti. Sama juttu kun telkkari-ohjelmissa, kukaan ei muka katso Salkkareita (voi kumpa se olisikin totta), mutta silti sen katsojaluvut on huimat.
On minullakin oma piemeä puoleni; olen aina tykännyt Mikko Alatalon kappaleista ja osaan niistä aika monta ulkoa. Ja tänään olin sitten ihan fiiliksissä kun tuli telkkarista oikein konsertti! Ja ensi lauantaina jatkuu!!
Jipiiiiiii!!! Voi, siellä tuli "Ajolähtö" joka oli tunnusmusiikkina siinä leffassakin, jonka pääosassa oli Heikki Paavilainen ja josta piti sitten vähän haaveillakin. Oi nuoruus.
Ja "Sielun miljonääri"........ja sitten tuli "Toimikerhon Keijo" joka sitä Tuulaansa rakasti niin, että teki sille oikein paperi pääskysen ja toivoin sen lentävän kauniista ja hoitsut sitten vaan lisäs vähän lääkitystä ettei liikaa itseänsä kiihdytä. Herran jestas, että siinäkin on sitten hieno biisi!!!
Todella hienoja tarinoita, mitä sitten vaikka sillä on siniset silmälasit?
Ja Larvannon sai aina pienenä poikana nauramaan  kun sille lauleskeli Poppaloorasta, autosta joka osasi puhua eikä suostunut autopesulaan, kun se ruostutti pellit. Asennetta!
Sitäpaitsi minullakin on ollut oma Keijo jonka mielestä olin maailman kaunein nainen, romanttinen ja vaikka mitä. Se oli kokolailla yksipuolista rakkautta, mutta olin kyllä siitä erittäin tietoinen varsinkin sen jälkeen kun hän esitti minulle serenaadin parvekkeen alla. Talonmiehen rouva oli hänen mielestään ihan kuin Sophia Loren. Hänellä sitä oli silmää naiskauneudelle...ja rintaliiveille joita varasteli pyykkituvasta, mielummin likaisena kiitos.
Toinen pikkasen nolo musiikillinen fanitus oli varmaan sitten tuo Kojo, jota diggailin täysin palkein joskus ylä-asteella kun muut pogos Pellen tahtiin.
Minä poimin hilloja, möin ne ja ostin ikioman kasettisoittimen ja Kojon kasetin "Go all the way", että se oli hyvä! Kerran kasetti meni poikkikin kun kelasin aina niiden parhaitten kappaleiden kohdalle, mutta osasin oikein näppärästi teipata nauhan yhteen niin ettei jäänyt montakaan sanaa kuulematta.
En kyllä ymmärtänyt sanoista juuri mitään kun se enkuksi veteli, mutta se ääni  rouhi minun munasarjoja.
Taisi olla vuosi -81 ja sitten kun se meni nukkumaan siihen pommiin vissiin seuraavana vuonna, niin sittenhän sitä ei kyllä kehdannut enää tunnustaa yhtään kenellekkään, että moiseen oli rahojansa tuhlannut.
Aloin sitten kuunnella Kake Randeliinia ja Meiju Suvasta. Kaikki Mamban synkät kipaleet 80-luvulta osaan kans ulkoa, paras on ehkä se tarina jannusta joka ei tahdo nähdä ihmisiä, ei kestä niitä eikä ymmärrä.
Kyllä jollain on sitten sana hallussa, ei voi muuta sanoa.