Lunta sataa ja sataa ja sataa ja sataa.......

Nyt on ihminen höyrähtänyt sitten lumitöihin. Sitä kun ei ole tarvinnut kolmeenkymmeneen vuoteen tehdä lumitöitä kun joskus huvikseen, niin nythän se tuntuu ihan luksukselta.
Ja kun minulla on se ikioma lumentyönninkin!
Olen tänäänkin työnnellyt lumet pihalta (sekä taka- että etupihalta) kahteen otteeseen ja kun se oli tehty laajensin reviiriä ja putsasin autopaikan sekä mattotelineen ympäristön.
Sitten riehuin vähän tuossa takana olevalla pellolla ja kovasti kyllä himotti putsata koko rivitalon pihaympäristö. En sitten uskaltanut, pitävät jo muutenkin varmaan tarpeeksi omituisena.

Onneksi tuota lunta nyt tulee oikein suihkimalla ja lisää on luvassa, eiköhän tämä kohta taas muutu tylsäksi ja metsuri saa astua remmiin.
Jos nyt oikein käy polte pahaksi ja haluttaa vaan hulluna lykkiä, niin tekaisen tuohon pellolle sellasen labyrintin. Siellähän sitä on kiva iltasella kirmailla.

Kaivoin tänään pitkästä aikaa massukankin esiin ja kävin vähän ajelemassa. Tottakai heti ensimmäisessä risteyksessä oli poliisit puhalluttamassa eikä minulla aukea ikkuna!
Lipsuttelin sitä nappia ihan tuskassa, mutta kiinni pysyi joten aukaisen sitten oven ja selittelin kovasti kuinka ikkuna on jäätynyt eikä millään aukea ja jäkäjäkä. Aivan kun niillä kiinostais mistä aukosta pääni ulos työnnän kunha vaan puhallan pilliin.
Tämä oli taas se hetki kun olis kannattanut olla hiljaa, poliisi nimittäin alkoi kurkkia niitä minun kovin huuruisia ikkunoita ja tuumasi, että noita ikkunoita kannattaa aina välissä skrapata. No älä.
Mutta sitten minun takana jo onneksi oli niin pitkä jono ettei poliisilla ollut aikaa sen enempää paneutua minuun ja kovin kuuraiseen autooni ja sain jatkaa matkaa. Huh.

Täällä on kyllä maailman kilteimmät autoilijat, siis todella!
Tänäänkin kun olin peruuttamassa parkista pois niin kahdesti kävi niin, että samaa kaistaa tulossa ollut auto pysähtyi hyvän matkan päähän päästäen minut rauhassa peruuttamaan tielle.
Täällä ei kukaan nojaile äänitorveen tai näytä keskaria vaikka kuinka sössit tai ajat hiljaa, jos nyt väärää kaistaa lähdet vahingossa paahtamaan niin silloin saattavat katsoa vähän pitkään. Mutta väsitävät kiltisti.
Jalankulkijoile annetaan AINA tietä, oli sitten suojatie tai ei. Kerran seisoskelin ajatuksissani tien poskessa niin johan pysähtyi auto ja huiski oikein, että alahan lampsia, nyt on tie vapaa.
Pakko oli mennä tien yli vaikken ollut edes menossa siihen suuntaan. Odottelin vain, että auto hävisi näkyvistä ja palasin takasin.

Nyt on sitten ihan silkkaa itsemurhaa lähteä Rovaniemelle hortoilemaan, siellä kun on sitten ihan päinvastainen ajokulttuuri.
Niillä on mottona, että kävelijät kuolkoon ja auto pärjää aina pyörälle. Ja siellä ei todellakaan anneta kaverille tietä vaikka olisit miten hankalasta kolosta peruuttamssa, mitäs menit ja ähäkutti päälle.

Avajaiset

Meillä oli tänään päiväkodin avajaiset, siis sen missä olen töissä.
Me ollaan lasten kanssa harjoiteltu ohjelmaa jo kuukausi ja laulettu niin, että pikkukieli väpäjää.
Talo piti laittaa tietysti joulukuosiin siinä muun työn ohessa ja koska meillä ei vielä ole mitään jemmavarastoja, piti ohjelma suunnitella niin ettei roolipukujen valmistuksesta tule ongelmaa.
Hallaharsoa meni siis kilometri tolkulla.........
Improvisointi  -tuo kaikkien esitysten kanta-äiti- oli nyt kyllä kukassaan.

Pienet paaperot oli lumitähtösiä hallaharsopuvuissaan, päässään leipurinmyssyt joihin oli liimattu kakkupaperit. Oli somia.
Sitten oli hallaharsokeijut ja pottusäkkipeikot. Me oltiin tonttuja koska sekään asustus ei vaatinut kauheasti, useimmilta löytyi kotoa tonttupuku.
Minä käsikirjoitin ohjelman, Mira säesti, pomo juonsi, osa tarjoili ja lapsityövoimaa käytettiin ihan Intian malliin.
Kaikki sujui kuin se kuuluisa rasvattu salama. Talo piti somistaa mahdollisimman kauniiksi, mikä tiesi sitä, että osan kotona on nyt aika karun näköistä kun jokainen raapi kotoaan kaikki mahdolliset (ja mahdottomat) koristeet.
Kenraalit meni eilen ihan Tervasaaren kesäteatterin tyyliin ja olin aivan kauhuissani. Yöllä näin kolme eri versiota miten kaikki meni pieleen ja mokasin itse kaikista pahiten. Oli oikea liskojen yö.
Metsuri lohdutti, että huonot kenraalit tietää hyvää esitystä ja oli kyllä niin oikeassa. Onneksi.

Nyt oikein odotan niitä selkäviikkoja kun  on tammikuu eikä ole mitään extraa, ihan vaan sitä tasasen ihanaa arkea.
Vielä enemmän odotan viikon joululomaa, sitä autuutta kun makaan maha sylissä ja otan rennosti.
Enkä aio tehdä mitään, en yhtään mitään.

Tvittaillen

Nyt on taas sitten linnanjuhlat arvosteltu tältä vuodelta.
On se sitten vaan niin mukavaa rötköttää soffalla mässyttämässä jotain hyvää villasukat jalassa ja arvostella oikein olan takaa ihan jokaikinen vieras.
Aivan kamalaa (muka) olisi joutua itse sinne kättelyjonoon vapisemaan kun samalla tietää, että puoli suomea kyttää telkkareiden ääressä arvostelemassa.
Ja mitä sinne sitten osais laittaa päällensä? Siellä on kuulemma kuuma, niin ei sitten ainakaan mitään paksua kansallispukua (joka muutoin olis aika varma valinta) eikä nutukkaita.
No näillä läskeillä ei mitään tyköistuvaa eikä missään nimessä mitään paljastavaa, mutta pitkää pitäis silti varmaan olla. Ei sais helmassa olla kummiskaan yhtään liehuketta kun sitten metsuri takulla tallois helman päälle ja minä lentelisin turvalleni siihen kaiken kansan katsottavaksi.

Halpaa pitäis olla kun ei ole kumminkaan koskaan varaa ostaa kallista. Voishan  sitä olla oikein fiini ja tuhertaa vaikka vanhoista kahvipusseista jotain kolttua. Takulla pääsis otsikoihin niin kun Päivi.
Niistähän sais ihan kivan somisteen hiuksiinkin (jää Sofi Oksanen toiseksi) ja sitten joku martta vois näprätä kahvipussikirjelaukun, nehän osaa tehdä niitä karmeita kauppakassejakin kahvipusseista.
Kengät nyt vois olla jotku ihan vaan vanhat lopposet kun ei ne näy sieltä helman alta, eipä pakottais jalkoja ja askel olisi vakaa boolinkin jälkeen. Jos niihin nyt pitää jotain blingblingejä laittaa niin lapsethan päiväkodilla näppärästi tuunaa ne vanhat remmikengät uuteen uskoon kun antaa niille purkillisen liimaa, hilettä ja vapaat kädet.

Siellä minä sitten tvittailisin (jos vain osaisin) niin kun Stubb. Ainakin naamakirjaan kuvaisin itseni kännykällä jokaisen julkun kyljessä ja niitä sitten lätkisin tulemaan tasaista tahtia.
Ai että te kaikki olisitte niiiiiiiin kateellisia!
Ja sitten kun minusta olisi ainakin muutaman paikallislehden sivuilla kuvia (ja varmaan pääsisin sinne Iltiksen "pahimmat mokat"-osastolle) niin nekin linkittäisin sinne naamakirjaan ja teidän olis ihan pakko kehua etten huomaa kuinka kateellisia te olette.

No nyt on asu tuunattu ja systeemit muutenkin selvillä että eikun kutsua odottelemaan. Saulihan kutsui sinne tavallisia työläisiäkin, joten kyllä tässä nyt saattaa olla jotain saumaa.
Ja jos ei minua kutsuta niin metsurihan voisi tehdä jonkun urotyön ja minä tulisin tietysti avecina.
Onhan tässä melkein vuosi aikaa kehitellä sille jotain pelastettavaa.....tai jotain sankaritekoja kumminkin.

Asenteet kohdilleen

Nyt se on sitten todistettu, että kylmäkin on asennekysymys.
Minulla ei nimittäin ollut tänään töissä hajuakaan kuinka paljon pakkasasteita ulkona oli ja niin me iloisesti ulkoiltiin lasten kanssa parinkymmenenasteen pakkasessa eikä ollut ollenkaan liian kylmä.
Tämä sama jatkui kun lähdin päivällä kotiin, ei vieläkään mittaria joten oletin, että varmaan pakkasta on se viistoista. No sen nyt kyllä kestää.
Käväisin siinä sitten vielä kylillä ja vähän kyllä ihmettelin kun kaikki autot näytti kovin kankeilta. Tulin sitten kotiin ja katsoin mittariin; -25!!!!! Jessus!!!!

Sitten tuli kylmä vaikka olin jo sisällä. Minun piti vielä lähteä koulutukseen kylille ja luovuin heti ajatuksesta rääkätä massukka-parkaa, pakko kävellä.
Yritin viivytellä viimeiseen saakka ja kyttäsin josko metsuri sattuis tulemaan töistä sen verran aikasten, että kyyditsee minut sinne koulutukseen. Ei se tullut. Hän on sissi.
Siellä se oli sahaillut bensaletkut paukkuen eikä tullut kotiin yhtään etuajassa, oli vaan vaihtanut rikki menneen sahan toiseen ja taas mentiin.
Minun piti sitten kävellä ja kyllä oli KYLMÄ! Meninkin katsomaan sitä mittaria.

Koulutukset pakkaspäivinä pitäis kieltää lailla,en ikinä jaksa alkaa säätämään sisävaatteiden kanssa. Kun en tarennut luopua kalsareista toppahousujen alla niin istuin sitten niissä toppahousuissa kolme tuntia pylly savuten. Fiksumpi olisi tietysti laittanut sinne alle jotain siistiä housua jotta olisi voinut riisua ne toppahousut pois, mutta en minä. En onneksi ollut ainoa.
Ja sitten se vasta palelikin kun ensin hikoilit ja sitten heti ovella iskee hyytävä ilma naamaan.
Minä niin vihaan kylmään.

Kotimatkalla katselin kuinka ihmisillä hajosi autoja sinne tänne (jos vähän laitetaan lapinlisää...)
muuan auto alkoi huutaa ihan hillittömästi ja sen takarenkaat meni ihan suttina.
Sitten se kuski pysähtyi, pakitti ja taas renkaat pyöri hetken. Sitten ne jumi taas ja koko operaatio aloitettiin alusta ja näin hän sitten eteni. Toivottavasti ei olllut kovin pitkä kotimatka.
Onneksi minun kallisarvoinen kultani lepäsi kotona viltin alla, lapaset peileissä.

Kevättä ootellessa.......

Pärrrrrrrr.......

Ei osaa ihminen enää leipoa ihan tavallisia leivonnaisia!
Päätin tänään leipoa piparkakkuja sillä äidiltäni perimällä ikivanhalla ohjeella jolla piparit AINA on onnistuneet, vaan eipä onnistuneet nyt.
Niistä tuli ihan kummallisia höttösiä, osasta epämääräisiä möykkyjä ja ne kuulemma maistuivat pelkästään sokerille, sanoi metsuri.
Noo, voihan se olla että mausteilla on jo jonkinverran vuosia takanaan, niitä kun ei raaski heittää roskiin ja mitään käyttöähän minulla ei niille ole hetkeen ollut. Näemmä se sitten on niin, että mausteistakin lähtee aromit iän myötä aivan kuten minustakin.
Lopputulos on sitten tämmönen hajuton ja mauton möhkäle......

Mutta kun ei ole kauhalla annettu, niin täytyy nyt vain olla iloinen siitä, että osaan sentäs jotenkuten jo kokkailla niitä omia "herkkujani", vieraat saa tyytyä valmistaikinoihin.
Olkaamme siis kiitollisia paistovalmiista pullapussista!

Sillä aikaa kun minä tuskailin keittiössä, niin tämä meidän perheen uros osti moottorikelkan.
Ja nyt se on kuulkaa niin polleeta kelkkailijaa, ettei mitään rajaa.
Siellä kaupanteossa meni ihan koko päivä ja  just kun olin marttyrin lailla aloittelemassa yksinäistä ateriointiani niin ulkoa alkoi kuulua hirvee pärinä. Metsuri se siellä rälläsi ympäri peltoa onnesta soikeana. Miehet........
Mietin siinä, että mitenköhän kauan se siellä meinaa liehua pipo päässä kun pakkasta on kuites parikymmentä astetta, mutta ei se onneksi kauaa tarennu. Oli paljon hauskempaa kun oli kaveri pöydässä.

Arvaa vaan olenko muistanut edes kysyä minkä merkkinen se kelkka on? No en ole.
Kattelen sitä sitten huomenna ikkunasta jos vielä on yhtä kova pakkanen.

Nämä pakkaset on kyllä innostaneet meidät luomaan vähän ympäristötaidetta. No metsurin rajoittunut mielikuvitus riitti vain niihin jäälyhtyihin jotka tehdään sillä sankkosyteemillä, mutta minä olen visioinut jo vaikka mitä. Takapihalla on jäätymässä suurinpiirtein kaikki meidän piirakkavuoat.
Osan somistin oksilla ja osaan nakkelin riisinjyviä. Huomenna sitten ripustelen niitä jäätyneitä kiekkoja takapihan koivunoksille tai luulen, että tämä toteutuspuoli jää kyllä metsurille kun siellä kumminkin on aika kylmä.....
Seuraavaksi jäädytän maitopurkkikuutioita jotka pätkin vasaralla palasiksi, niistä palasista sitten rakentelen sellaisen upean jäälyhdyn....tai siis EHKÄ metsuri rakentelee ja minä huutelen ikkunasta ohjeita.

Aina sanotaan, että pitää yhdessä harrastaa ja mehän harrastetaan.

Kattilat täynnä puuroo

Metsuri kävi kaverinsa luona kylässä ja siellä oli lapset innoissaan värkänneet joulupukille lahajalistoja. Perheen äiti oli tuumannut siihen, että isukilla tulee joulustressi samalla sekunnilla kun lapset alkaa rustaamaan listojaan vaikka jouluunhan on vielä se neljä viikkoa.
Tähän taas metsuri oli tuumannut, että tulkaa toki meille kylään, siellä se stressi vasta tuleekin...
Meillä kun on joululaulut raikuneet jo kuukauden, ulkona on joulukuusi täydessä valaistuksessa ja joka ikkunassa roikkuu jos jonkinlaista härpäkettä.

Totta turisi ukkoseni, minä ole täysiverinen jouluihminen ja koska se itse joulunaika on niin tajuttoman lyhyt niin alan viettää sitä sitten jo lokakuussa, että varmasti ehdin.
Aloitan joulunvieton AINA kuuntelemalla Matti-Eskon "Pukinpunainen" josta poikani Larvanto on saanut ikuiset traumat.
Ja mikä ihmeen joulustressi?!!!  Miksi mukavista jutuista pitää stressiä repiä, en kyllä ymmärrä yhtään.
On oikein somaa laittaa kotia nätiksi ja poltella kynttilöitä niin että varmasti maapallo tuhoutuu siitä alumiinin (vai mistä lie ne tuikunpohjat on tehtykkään) määrästä.
Lahjoilla en ole itseäni stressannut enää aikoihin, me kun ei olla oikein lahja-ihmisiä.
Toki nyt ihan perhepiirissä jotain lahjoja vaihdellaan, mutta kyllä niissäkin yleensä painaa hirveästi se käytännöllisyys ja toiveita saa esittää.
Yleensä se menee niin, että kysytään mitä haluat ja toinen sitten antaa vaihtoehdot (jos niitä on) tai sanoo suoraan, että "moottorisahan" ja toinen sitten hommaa sen jos suinkin vain budjetti sallii.
Eipä tule stressiä eikä epäonnistuneita ostoksia.

Työkaveri kertoi, kuinka hänen on parempi pelata ihan selkokielellä kun aviomies kyselee lahjatoiveita, vitsit kannattaa jättää toiseen hetkeen.
Hän nimittäin oli muuan joulu saanut mieheltään lahjaksi työkalupakin työkaluineen (miten niin oli oma lehmä ojassa...) ja oli sitten kyynisen vitsin tempaissut ilmoille jotta "ensi vuonna olisikin tosi kiva saada moottorisaha". No se sai sen.
Tänä jouluna työkaveri aikoo tehdä kuten kirjoitustaidottomat lapset meillä tarhalla, leikkaa lehdestä kuvan haluamastaan lahjasta, liimaa sen paperille ja vie miehelleen. Ei pitäs olla paljon pelivaraa väärään suuntaan.

Itse olen suunnitellut melko rohkeaa vetoa; toivon korua jonka metsuri valitsee ihan oman makunsa mukaan ilman pienintäkään vinkkiä. En nimittäin ole koskaan saanut häneltä yhden yhtä korua ja palan halusta nähdä mikä olisi lopputulos. Tosin haluaisin olla kärpäsenä korvanlehdellä katsomassa sitä tuskanhien määrää mitä se valuttaa päätöstä tehdessään.
Eikä sillä raukalla ole kyllä hajuakaan millaisista koruista pidän, koska se tuskin on edes huomannut että minulla niitä muutama on.
Ja Larvantoa se ei saa huutaa apuun.

Kerron lopputuloksen jos tämä visio toteutuu.

Letkis

No nyt on taas yksi kärsimysnäytelmä takana päin. Olen nauttinut letkua niin ylä- kuin alakauttakin enkä suosittele kelleen.
Torstai piti litkiä liemiä (ja tokihan me oltiin juuri se päivä lasten kanssa teatterireissulla koko päivä!) ja sitten illalla piti syöminen lopettaa kokonaan kello kuusi. Juoda sai.
Kymmeneltä huitasin huiviin ensimmäisen satsin rööri-Roopen putkenpuhdistajaa ja juoksin sitten yön vessassa. Yritin kyllä kipittää mahdollisimman hiljaa, että edes metsuri saa nukkua. Hän kun on seuraavan päivän kuski ja on ihan suotavaa pitää kuski kuosissa näillä keleillä.

Olin aivan varma, että minulla ärsyttää ja on kalvava nälkä heti aamusta, mutta eipä tullut nälkä koko päivänä. Kotona vielä olo oli ihan villi, tätä ne paastoajat varmaan tarkoittaa kun ne kertoo tarinoita ylienergisesta olosta. Olisin voinut vaikka tanssia tunnin ripaskaa suu korvissa. Metsurista olin lähinnä rasittava.
Ajokeli oli aivan kamala ja kun täältä korvesta lähdetään, niin matkaanhan menee aikaa.
Ihan minulla pelotti, että mitäs sitten jos tulee salamahätä?! Olin nimittäin huitassut -ohjeiden mukaan- viimeisen putkenpuhdistus-pussillisen puolitoista tuntia ennen lähtöä.
Aina välissä mahassa muljaisi tosi kivasti ja laskeskelin paniikissa kuinka pitkä matka on seuraavaan kahvilaan, joita 130 km:n matkalla oli peräti kaksi.
Toisessa pyshähdyttiin, mutta se riitti eikä tarvinnut edes pylliä tienposkessa. Se olisinkin ollut kostea kokemus kun vettä satoi kaatamalla.

Meidän piti olla perillä tuntia ennen toimenpidettä, että esilääkitys ehtii vaikuttaa. Minä kun en anna koskea ahteriini ilman tyrmäystippoja.
Perillä lääkäri kuitenkin totesi ettei kannata ottaa tablettia, koska minulla on ensin se vatsatähystys, vaan laitetaan lääke tippana suoraan suoneen. Kannatetaan.
Paitsi se hoitsu puhko oikein urakalla minun molemmat kämmenselät ja löysin viimein suonen käsivarresta. Kämmenselkiä koristi sitten valtavat, kipeät patit. Aiiiiiii!!!

Sitten nieltiin letkua, aivan just niin tympeää hommaa kuin olettaa saattaa, mutta eihän se onneksi kauaa kestä.
Seuraavaksi sain vaihtaa vaatteet niihin sairaalan ilmaviin pitsipöksyihin ja tosi hienoon aamutakkiin. Takki oli kyllä niin upea, että olisivat voineet antaa sen palkaksi kivusta ja särystä.
Siinä sitten tuolilla istua nökötin ja odottelin kun kaksi hoitsua valmisteli tähystystä.
Mietin itsekseni, että onko sen putken juuri pakko olla niin paksu? Aiiiiiiiii......
Ja eikun menoksi. Esilääke oli taivallisen upea, hiphei kun kivasti pässä humahti ja olo oli niin rento ettei ikinä. Antaa tulla vaan letkua täyslaidalta!

No ei se nyt sattunut, mutta mutkissa teki tiukkaa ja niitähän sitten riitti. Minulla on kuulemma erityisen söheröt suolet ja niiden tutkimiseen sitten menikin aikaa. Piti pyöriä petillä kun hyrrä; mahalleen, selälleen, kyljelleen ja toiselle kyljelle. Kun alkoi tuntua, ettei tämä lopu ikinä kysyin letkunheiluttajalta kuinka pirun pitkä se suoli oikein on. Ne vaan nauroi ja sanoi, että ollaan puolivälissä. Siis puheet jalkapallokentästä ovat totta.

Menin huoneeseen ronkittavaksi klo 12.40 ja olin ulkona kahdelta. Ikimuistoinen sessio.
Metsuri oli vastassa ja olo oli vähän digedong, mutta siinä kummasti pää selvisi kun maksettiin lasku joka oli melkein tonnin.
Istuminen teki tosi tiukkaa koska vatsa oli täynnä ilmaa ja kävelläkkään ei oikein haluttanut.
Ei paljon kiinnostanut jäädä kaupoille, kyllä siitä melko pian lähdettiin kohti kotia. Retkotin niin makuuasennossa kun suinkin vain pystyin ja silti matka oli yhtä painetta.
Ei varmaan koskaan ole ollut niin onnellinen olo siitä, että pääsee kotiin ja omaan sänkyyn!
Oi mikä helpotus!

Nyt on enää muistona mustat kädenselät ja narkkarin käsivarsi. Ohi on!

..jatkuu...

Olen siis menossa autokorjaamolle ja sen myös löysin.
Taas se sitten alkoi, se naureskelu. Minulla sitten kyrsii suorastaan nuo omahyväiset ukot, joiden mielestä minun laatupirssi on jotenkin aikansa elänyt.
Eikä tämäkään kerta tehnyt poikkeusta, tiskillä oli viidenkympin ylittänyt mies jolle asiani esitin ja tässävaiheessa hän oli vielä aivan asiallinen, mutta annas olla kun mentiin pihalle kuvaamaan ne lommot ja naarmut. Voi sitä vinoilun määrää.
Myönnän, etten aivan varmasti olisi korvaani lotkauttanut jos olisin itse autoa kolhinut, mutta kun kerran on mahdollisuus ilmaiseksi tasoitella vanhan rouvan peräpäätä, niin toki sen teen.

Kun äijä oli saanut hohotellen siinä päteä ja saapastella, niin sitten siirryttiin sisälle paperihommiin.
Saan kuulemma tiistaina tuoda auton korjattavaksi, mutta pitää muistaa sekin mahdollisuus, että vakuutusyhtiö tekee kertakorvaustarjouksen kun auton on kerran niin VANHA.
Tunteet ne on kuulkaa vanhoillakin autoilla tai ainakin niiden melko vanhoilla omistajilla.
Me lähdettiin massukan kans kotiin nuolemaan haavoja sielusta.

Sitten koitti se tiistai ja vein aarteeni sinne korjaamon pihalle ja samalla kun vein avaimet (onneksi tiskillä oli fiksumpi kaveri, jolla pokka piti) annoin muutaman tosi tärkeän ohjeen mm. rattilukosta ja siitä kuinka ovia ei saa missään nimessä laittaa pakkasella lukkoon. Tällä piti pokka edelleen....
Metsuri oli minulla mukana, ettei tarvinnut kävellä töihin ja melkein kuulkaa itkeä tirautin siinä etupenkillä kun piti se massukka jättää sinne niiden ilkeiden äijien kopeloitavaksi ja kiusattavaksi.
Metsuri taas puhalteli ja pyöritteli silmiään. Se on niin paatunut ihminen.

Olin ehtinyt olla töissä muutaman tunnin kun puhelin soi ja vakuutusyhtiön hemmo soitteli.
Hän oli käynyt katsomassa lommon ja tullut siihen tulokseen, että he mielummin maksavat minulle kertakorvauksena 5oo euroa jos haen auton pois.
No oho ja voi voi, mitenkähän nyt ois......mahdanko ottaa ne viisisataa..... no KYLLÄÄÄÄÄÄ!!!
Ja samantien soitin sinne lääkärikeskukseen ja tilasin ajan kaikkiin mahdollisiin tähystyksiin.
Näin sitä meillä laitetaan elämä ranttaliksi!
On tänään onnen päivä, ei murhe huolen häivää. On tänään onnen päivä ja onnellinen oooooon!!!

Autoa noutaessa piti oikein korjaamon puoleltakin tulla äijien kyttäämään kenen se ruosteinen romu pihalla on  jota olis muka pitänyt korjata. Ja vielä rattilukkokin laittaa...no hohohoh!
Minä nappasin avaimet ja kaasutin ylväästi nokka pystyssä pois paikalta sillä vauhdilla jolla nyt suinkin uskalsin ajaa kun ikkunoista ei molemminpuolisen jäätymisen takia juuri nähnyt kunnolla.
Mutta minullapa on kohta viisisataa, niilläpä ei oo. Ähäkutti.

Ja nro 3

Kun kotiuduin reissusta ja sain  purettua matkalaukun (joka ihan tyytyväisenä odotteli olohuoneen nurkassa koko viikon) päätin muuan perjantai tarttua sitä kuuluisaa härkää suurista sarvistaan ja hoitaa kertaheitolla kaikki asiat kuntoon.
Tosin suurin syy siihen oli se, että kerrankin oli perjantai jolloin pääsin sen verran aikasin töistä, että asioiden hoitaminen virastotasolla oli mahdollista.
Täällä nimittäin kello on todella tarpeen, virastot ja erinäiset muut laitokset kun palvelevat yhtenä päivänä viikossa maksimissaan kolme tuntia. Kuka milloinkin....
Enkä minä ole vielä läheskään tarpeeksi hyvin opetellut näitä aika-tauluja.

Minulla odotteli kotona aarre, putkilossa kakkaa joka piti toimittaa labraan. Äläkä yhtään yöki, se on puhdas luomutuote.
Kävin hakemassa tuotokseni ja meinasin mennä ensin sinne labraan, mutta koska kello oli vasta kaksitoista päätin kurvata siinä matkavarrella tankkaamaan auton. Ja sitten labraan toteamaan ettei siellä ollut ristin sielua, kaikilla luukulla oli verhot tiukasti kiinni ja luukulla oli lappu, että näytteitä vastaanotetaan klo 12:sta saakka. No minulla oli kyllä näyte, mutta olihan minulla se lähetekin joka piti saada elävälle ihmiselle. Huomasin käytävää kävellessäni, että joku valkotakkinen kävi juuri ennen tuloani hakemassa aulasta mummelin ja he menivät sinne labran kätköihin. Siis siellä on joku.
Kello oli vasta vartin yli kaksitoista, joten en kyllä hetkeäkään aikonut antaa periksi. Ei voi olla niin minuutin päälle.

Jostain ovesta tuli siivojaa jonka hihaan tartuin roikkumaan ja kyselin, että onko labrassa ketään. Hän tuumasi, että on varmaan, koputtele ovelle ja minähän koputtelin kaikille oville. Ja menin sitten sisään kun en vastausta saanut.
Siellä oli Ihminen! Ja mummeli jolta juuri otettiin verikoetta. Tämä Ihminen kyseli asiani siinä samalla mummoa tökkien ja minä vuolaasti kertomaan kuinka on asian laita ja mihin tämä lappu nyt jätetään ja liimataanko tarra pökäleputkiloon ja miten sitten jatkossa jne.
Tsissos, se asia selvis ja nyt tiedän mihin tuon ne loput kaksi putkiloa ja ennenkaikkea MIHIN AIKAAN!
Tosin delegoin metsurille loppujen putkiloiden kuskaamisen, hän sitten työmatkalla lampsi metsurin kamppeet kolisten ja kakkaputkiloa heilutellen pitkin labran käytäviä vieden loput näytteet.
Ihana mies.

Seuraavaksi menin Kelaan ja se löytyi kivuttomasti ja palvelu oli hyvää. Sitten piti mennä sinne poliisilaitokselle hakemaan se oma kappale siitä kolari-jutskasta.
Minä menin eikä siellä ollut ketään. Ei siis yhtään ketään vaikka kaikki ovet olivat auki.
Aikani kuikuiltuani nenä lasikluukussa huomasin, että myös yläkerrassa oli jotain kanslioita, siis sinne. Pakkohan jossain on joku olla, joku Ihminen.
Sieltä sai jotain aseenkantolupia ja se konttori oli juuri tänään kiinni, mutta siinäpä oli lappu jotta jos liikun ulosottoasioissa niin saan soittaa kelloa. Soitin kelloa.
Pian käytävältä kuului kopinaa ja sisempi lasiovi avautui, mutta siinä tulikin pulma koska ovelle jonka takana minä seisoin oli noin metri matkaa ja jos tämä paikalle saapunut rouva löysäsi oman ovensa kiinni, hän ei ilmeisesti päässyt enää takasin sisälle. Rouva näytti hetken pohtivan pulmaa ja riisui sitten toisen avokkaansa ja laittoi sen oven väliin, nilkutti sitten avaamaan minulle toisen oven.
Täytyy myöntää, että nauratti.
Esitin asiani ja hän valaisi minua soittokellosta joka on alakerran luukulla ja jota minä en ollut huomannut. Ooooo, kello...kiitos tiedosta.

Kipitin portaan takaisin alas ja rimputtelin sitä pientä kelloa ihan sydämeni kyllyydestä ihan turhaan, ketään ei näy, ei kuulu. No nyt ärsytti ihan sata lasissa. Paska kunta!
Juuri kun olin käynnistämässä Massukkaa huomasin naisen joka ylitti pihaa avaimia laukustaan kaivellen, siis potenttiaalinen työntekijä!
Huusin naiselle, että onko se siellä töissä ja saako sieltä palvelua, tämä tahtois ihan vaan yhden lappusen. No hän oli työntekijä, mutta ei se luukun ihminen, lupasi kuitenkin etsiä minulle jonkun tutkijan talon uumenista. Ou jes!
Ja niin kuulkaa kävi, että Ihminen löytyi ja hän sitten ystävällisesti tulosti minulle sen minun kappaleen jonka kanssa menen vastapuolen vakuutusyhtiöön.
Ja minähän menin jonottamaan. Kuuntelin melkein puolituntia kun muuan hönö yritti vakuuttaa traktoriaan, mutta he eivät puhuneet virkailijan kanssa samaa kieltä. Vihdoin kun ne sai paperit allekirjoitusta vaille valmiiksi, ukko sanoikin ettei se tietenkään tule hänen nimiin se vakuutus kun isän. No niin tietysti ja taas alettiin alusta. Välissä ukko nauroi kun angiinan saanut hyeena ja ihmettelin suuresti vakuutusvirkailijan hyvää hermorakennetta. Ei vaan minusta olis........

Minua sitten palveli ystävällinen herrasmies joka oli hyvällä tuulella koska tuli suoraan ruokatunnilta massu pullollaan. Täysi massu ei matkalla (eikä missään muuallakaan) murjota.
Hän hoiti suitsait asian kuntoon ja sitten pohdittiin päät kallellaan, jotta minnekkä minä vien autoni korjattavaksi. Päädyttiin paikkakunnan tunnetuimpaan (ja vissiin ainoaan) peltikorjaajaan  ja hän sitten ystävällisesti katsoi minulle ositteen netistä. Paitsi että se oli väärä, kuten tulin myöhemmin huomaamaan.
Ajelin sitten sinne väärään osoitteeseen jossa oli vain jotain halleja. Menin ensimmäisestä ovesta sisään ja tulin sysipimeään käytävään jonka toisella seinustalla oli pieniä ovia.
Minä huusin "huhuuuuu!" ja jossain minulle vastasi miehen ääni "Tääällläääää!", minä taas että "missääääää?" ja ääni vastasi "täällääääää". Näin me jatkoimme kunnes osuin oikealle ovelle jonka takana oli pieni, siisti konttori ja hauskan näköinen viiksi-hemmo.
Hän sitten opasti minut oikeaan osoitteeseen joka oli kylän toisella reunalla.

Ja tästä onkin sitten hyvä jatkaa osassa 4.

Luku nro 2

.......olen siis juuri leijaillut talviseen Rovaniemeen, huristellut Massukalla kaupunkiin, hakenut kaupasta ruokaa ja asettunut Larvannon isän luokse aterialle.
Koska nyt olen täällä kaupungin humussa, olen varautunut hoitamaan samalla kertaa kaikki asiani. Ihan kaikki.
Minulla on lääkäriaika yksityiselle läkärille kahden maissa, koska haluan ihan hulluna taas nielaista viisimetriä sitä kumiletkua. Uudessa kotikunnassani on aivan tuurin kauppaa koska pääsee lääkärin juttusille, koska siellä ei juurikaa ole lääkäreitä, joten ajattelin sitten hommata yksityisen kautta lähetteen keskussairaalaan ennen kuin vatsani on pullollaan kaikenmaailman polyyppeja.

Ensin oli lento myöhässä ja nyt oli lääkäri, yli puoli tuntia. Hohhoijaa, eikä minulla ollut edes Larvantoa seuranani...
Vihdoin pääsin tohtorin juttusille ja hän oli ehdottomasti samaa mieltä kanssani, letkun nieleminen on hyvä idea. Hänpä nyt samalla kirjoitta tästä heille lähetteen, ihan Oulusta tulee sellanen spesialisti joka tietää vatsavaivoista kaiken. Taidetaan nyt samalla sitten tähystää sekä ylä- että alakautta.
Minä nyökyttelen niska letkeänä kunnes hoksaan kysyä kuinka paljon tämä kaikki maksaa.
"Noo, jotain neljäsataa euroa" tuumaa tohtori. Jumalauta!!!! Eihän minulla ole sellasia summia! Siispä kaupantekoon; mitä jos otettais vain se yläpää ensin?  "Noo, sitten selviää alle kolmensadan" sanoo tohtori.
Pakko kai se on.....okei otetaan se. Sitten vaan kakkaa keräämään purkkiin ja viemään sinne kotikunnan labraan, purkit saan kassalta.
Sinne siis.

Maksan 81 euroa nurisematta kassan tätille kunnes taas hoksaan kysyä, että mitähän tämäm kaikki nyt sitten tulee tarkalleen kustantamaan?
Täti plaraa hinnastoa ja ilmekkään värähtämättä sanoo " 450 euroa".
MITÄ MITÄ MITÄ!!!!!!!!!!!!  Minähän luovuin jo alapäästä!
Ei auta, tästä on jo laskettu Kelan korvaus, sen se maksaa. Alan melkein nyyhkiä ja tivaan etteikö se lääkärin perkele voi kirjottaa minulle lähetettä keskussairaalaan, ei minulla ole tuollaisia summia ikinä.
Täti soitti lääkärin paikalle ja hän hulmusi takki liehuen tulemaan.
Nyt sitten äimistyi itse suuri tohtorikin näitä hintoja, eli aika suolasia ovat. Hänkin tivasi Kelan alennusta, mutta sepä oli jo siinä. Minä taas tivasin lähetettä keskussairaalaan, muttei hänellä kuulemma ole lupa moiseen jos tutkimus voidaan tehdä heillä. Voi perse.
Minä siinä sitten nyyhkimään, ettei auta muu kuin mennä kotiin kuolemaan. Ne kakkapurkit otin ihan kostoksi. Lääkäri yritti vielä vedota siihen ettei terveydellä ole hintaa ja kampaajallekkin menee helposti vuodessa se 400 euroa. Sanoin, että ei mene. Jos olis ukko katellu vähän tarkemmin niin olis huomannut kyllä ja hänelläkään tuskin menee koska päänahka oli varsin kevyesti karvoitettu.
Huono vertaus.

Lähdin masentuneena parkkihalliin jossa kaksi tätiä pyöri piiriä viereisen auton ympärillä ja kun tarkemmin vilkasin, niin kas vain, massukan pyllyssä oli lommo ja pitkä viiru toisessa takaovessa.
Naiset siinä sitten alkoivat kertomaan että  toisen tyttö oli vähän kolhinut sitä naapuri autoa ja kuten nyt sitten huomattiin, myös massukkaa. Tyttö itse oli lähtenyt paikalta ja soittanut äitinsä hoitamaan sotkun. Kätevää.
Samassa paikalle saapasteli kaksi poliisia jotka tämä rouva oli soittanut paikalle.
Kävi ilmi, että tyttö oli vähän turhan rennosti tullut minun ja sen toisen auton välissä olevaan tyhjään parkkiruutuun ja raapinut tullessaan molemmat autot, sen toisen paljon pahemmin.

Poliisit oli tosi äkäsiä, varsinkin se jolla oli keltaset silmälasit. Se haukku tyttö-raukan maan rakoon ja äiti kuunteli saarnaa korvat punasena. Toinen kuvasi ja alkoi just jututtamaan minua kun minun puhelin soi. Huomasin, että se on 03 alkunen numero, eli todennäköisesti lääkärikeskuksesta soitetaan. Pahoittelin poliisille, että tähän on pakko vastata ja toivoin että se keltasilmänen pysyy kaukana. Sieltä soitti se äskeinen tohtori joka oli tosi tuohtunut. Hän kun ei sitten saanut vissiin sielulleen rauhaa vaan oli sitten kirjoittanut minulle lähetteen sinne keskussairaalaan!
Kuitenkin tohtorilla jurppi kovasti ja se ohjeisti minut, kuinka minun pitää mennä paikallisen johtavan lääkärin juttusille ja sanoa kova sana siitä, kuinka tällaiset tapaukset pitää pystyä hoitamaan eikä niitä saa tyrkätä yksityisten hoidettavaksi. Minä olin että juuu, jooo, sen teen ja kiitos tosi paljon.
Kerroin sitten että tässä poliisi-setä koputtelee olkapäälle, pitää lopetella.

Annoin sitten tietoni ja poliisi käski hakea omalta poliisiasemalta kopion tapahtumapöytäkirjasta tai jostain sellaisesta. Oukei, senkin teen.

Minulla oli tarkoitus vielä käydä kampaajalla (jonne ei tarvitse varata aikaa) koska se leikkaa hiukset puoleen hintaan, koska siellä on osittainen itsepalvelu. Sopii minulle.
Huristelin sinne seuraavaksi ja taas jonotin ainakin puoli tuntia, ajattelin että tätä menoa on synkkä yö ennen kuin ole kotona.
Nämä kaksi kampaajaa ikäänkuin ahnehti kaikki asiakkaat jotka tulivat sisälle. Sitoivat ne sillä tavalla ovelasti ettei pakoon päässyt. Hiukset pestiin heti eli eihän kukaan karkaa tukka märkänä. Sitten jätettiin jonnekkin tuolille odottelemaan ja juostiin toisen asiakkaan kimppuun. Parhaillaan meitä istua törötti siellä neljä ihmistä joutilaana hiukset vettä valuen.
Sitten kampaaja alkoi leikata minun hiuksia, napsi millin takaa ja käski kuivata, hän tulee kohta tarkistamaan olenko tyytyväinen.
Kuivasin hiuksia hampaat kirskuen. En ollut tyytyväinen.
Nainen tuli takaisin ja yritti ihan selvästi luistaa helpoimman kautta, mutta siinä vaiheessa minulla nyppi jo sen verran paljon etten päästänyt sitä enää mihinkään vaan osoittelin sormi ojossa mistä leikataan lisää ja miten. Ihme ja kumma, lopputulos oli ihan jees.
Ostin sitten vielä hiusvaahtoa koska sen saa leikkauksen yhteydessä puoleen hintaan vain huomatakseni kotona, että se on ihan paskaa.

Kello oli jo ilta kun pääsin vihdoin viimein kaupan kautta kotiin. Siinä minä pimeässä taas ajelin, ahmin toisella kädellä kanaa kitusiin (pakko oli ostaa evästä) ja ryyppäsin vettä päälle.
Löysin myös sokerittomia karkkeja rasiassa, se oli kätevää, kaadoin suoraan puoli rasiallista suuhuni ja kuuntelin joululauluja.

Kotona odotti metsuri ja lämmin sauna. Oli mukava tulla kotiin.
Aamulla odotti työvuoro kello seitsämän, ei niin mukavaa.

Pian tarinassa seuraa osa numero 3, koska mikäänhän ei koskaan mene ihan niin kun on suunnittellut, joskus voi mennä jopa paremmin.

Yhtä lentoa

Ihan vaan pikkusen on pitänyt säpinää viime aikoina, on ollut jo minkälaista koulutusta ja ylityötä ihan yllinkyllin ja se räkätautikin sitten venyi neljän viikon sessioksi.
Ehdin käydä Helsingissäkin muutaman päivän reissun, taivaalle kiitos halpalentoyhtiöstä!
Muutoinhan minun pitäisi jyskyttää sinne junalla ja siinähän sitä istuisin 12 tuntia suuntaansa tylsistymässä hengiltä.
Nythän täytyy ottaa huomioon, että asun täällä jääkarhun takapuolessa josta matka Rovaniemelle kestää vähintään puolitoista tuntia, joten lähdin ajelemaan aamulla kello kuusi kohti kenttää.
En nyt kokenut sitä mitenkään kauhean raskaana, minusta on ihan mukava ajella itsekseen piemeässä ja laulaa joululauluja.
Sitten kävin hakemassa Larvannon isän, joka vei minut kentälle ja sen jälkeen Massukan oman kotinsa pihalle. Minähän en autoani jätä kentälle kaikenmaailman barbaareiden potkittavaksi.

Suurinpiirtein koko suku ja vähän sivu siitäkin oli huolesta soikeana tästä minun matkaan lähdöstä, en ymmärrä miksi.
Myönnän, etten ole mikään kokenut matkaaja, junassa olen matkustanut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana muutaman kerran eikä lentokokemuksellakaan voi kyllä leuhkia.
Tämä on minun toinen yksinlentoni. No joo, kyllä minulla itselläkin jännitti vähän helvetisti, että osaanko mennä oikealle portille ja painaako laukku liikaa, saakohan sittenkään olla käsimatkatavaroiden lisäksi  käsilaukku, tippuuko kone taivaalta jne. loputtomiin.
Yritin näytellä coolia, ettei Larvannon isä ala hössöttää tajuttomilla desibeleillä niin kun sillä on tapana jos se hermostuu. Rovaniemellä nyt ei ole kauhean suurta varaa eksyä tai valita väärää porttia, joten helppo homma tähän asti. Menin heti kun pääsin lähtöselvitykseen ja istumaan omalle portille, olettaen että Larvannon isä lähee kotiin kentältä notkumasta.
Mitä vielä, sehän oli seistä jököttänyt siellä siihen asti kun kone nousi ja sitten vielä soittanut Larvannolle huolissaan, että nousikohan se kone nyt varmasti kun hän ei ollut ihan varma.
Voi apua.

Koneessa sain ikkunapaikan eikä pelottanut yhtään. Itseasiassa nautin noususta niin paljon, että melkein teki mieli hihkua ja hohottaa ääneen. Tyydyin kummiski vain hymyilemään leveästi.
Ensimmäisellä lennollani puristin metsurin kättä niin lujaa, että sormenjäljet sen käämenselästä ei haihtuneet päiväkausiin. Melkoista edistystä siis.
Ai kun oli mukavaa liidellä pilvien päällä, siellä oli niiiiiiiin kaunista!
Koneeseen sattui mukaan tyttö joka poti todellista lentopelkoa, se raukka oli pumpannut itsensä niin täyteen rauhoittavia ettei silmät liikkuneet päässä ja silti itki hysteerisesti koko nousun.
Ja hänellä matka jatkui vielä Prahaan, näin kuulin hänen kertovan tuttavalleen. Eipä käy kateeksi.

Lähdi lumen keskeltä ja laskeuduimme vihreään Helsinkiin, laskussa teki taas mieli huutaa "jihaa!" jenkkityyliin, mutta pinnistelin itseni hiljaiseksi.
Sitten tulikin ongelma. Luulin, että Larvanto ja Tyttis seisovat kuten elokuvissa siinä heti kohta vilkuttamassa ja ottamassa minua vastaan, mutta eihän se niin mennyt.
Siinä minä seisoin öönä ja mietin, että mihin suuntaan nyt pitää mennä. No aina on varminta seurata mitä muut tekee ja lähdin kopsuttelemaan toisten perässä edelleen näytellen ihmistä joka todella tietää mitä tekee ja missä menee......
Kaikki meni siihen asti hyvin kun edettiin laumassa, mutta sitten osa meni eteenpäin ja osa portaita alas. Iik!
Päätin mennä sinne alas koska siinä luki, että "Tervetuloa Helsinkiin". Kiitos kovasti.
Seuraavaksi päätin etsiä tien ulos ja miettiä siellä seuraavaa siirtoa, mutta onneksi nuoriso löytyi heti siitä ovien ulkopuolelta. Vihdoinki voin hengittää.

Loppumatka olikin helppo kun ei tarvinnut enää omaa päätä vaivata,meni vaan mukana ja istui siihen mihin käskettiin.
On muuten ihan kukkua kun sanotaan, että Helsingissä kaikki on lähellä! Mentiinpä me minne vain Malminkartanosta niin matka kesti KAUAN!

Oli niin ihanaa nähdä lapsukaisia ja kylästellä siellä kolme päivää.Olen jopa pyöräillyt Helsingistä Espooseen, kun kävin tutustumassa Larvannon työpaikkaan. Siellä tosiaan kannattaa pyöräillä jos haluaa olla nopeasti perillä. Eikä matkalla ollut ollenkaan kaupunki-fiilis, ihan kun olis maalla pyöräillyt pikkuteitä pitkin. Käytiin tietysti myös aika monella kirpparilla ja löysin vaikka mitä aarteita, oi-joi! Larvanto onneksi vähän nakkeli kapuloita rattasiin ja hillitsi minun ostohalujani, muutoin olisin jotunut lähettämään ostokset postipakettina kotiin.
Kotimatkalle lähdettäessä (Larvannon opastuksella) tehtiinkin lähtöselvitys automaatilla ettei kukaan keksi punnita sitä minun  paisunutta laukkuani. Tyttis vielä ystävällisesti lainasti minulle suurempaa käsilaukkua johon sain survottua loput tavarat.

Paluumatka meni muuten hienosti, mutta lento oli myöhässä tunnin, koska just sinä päivänä Helsingissä satoi räntää ja kenttää piti putsata koko ajan.
Onneksi olin keplotellut Larvannon kaveriksi lähtöselvityksen ohi (älä edes kuvittele, että kerron kuinka se tapahtui) ja näinhän minulla oli oikein rattoisa tunti kun me siinä yhdessä ooteltiin.

Ja taas istuin ikkunapaikalla hihkumassa. Pilvien päällä paistoi aurinko ja oli taas niin upeaa. Laskeuduttiin pilvien läpi synkkään ja pilviseen Rovaniemeen jossa oli satanut lunta lisää poissaollessani, mutta tässä vaiheessa vielä ehyt Massukka kuskeineen odotti minua kentällä.
Ja sitten taas alkoi tapahtumaan, siitä lisää seuraavassa jaksossa.

Pure poroa!

Taas on paikallinen kulttuuri iskenyt nuijalla päähän; oltiin lasten kanssa poroerotuksessa.
Itsellekin sen verran uusi kokemus kun edellisestä käynnistä on noin kolmekymmentä vuotta.
En kyllä tuntenut ollenkaan oloani kotoisaksi siellä poroaidassa satojen porojen keskellä saatikka kun oli vahdittavana kaksikymmentä alle kouluikäistä.

Kaikki meni ihan loistavasti eikä ketään tallottu koparoihin eikä porot pistellyt meihin ylimääräisiä reikiä vaikka olen aivan varma ettei se kaukana ollut.
Meitä nimittäin silmäili useampaan otteeseen sellainen iso hirvas jolla oli hurjat sarvet, välissä se tuli jo melko lähelle tuijottamaan. Yritin telepatialla viestittää sille, ettei me olla ollenkaan kiinnostuneita hänen morsiammistaan, minä en ole sinnepäin kallellaan ja pienet ei vielä ymmärrä näitä rakkaus-asioita laisinkaan. Mutta ei meidän yhteys toiminut ja  siirtelin lapsia huomaamattomasti väljemmille vesille.

Kostoksi sitten tästä epävieraavaraisesta kohtelusta ostin keitetyn poronkielen. Siitäs sai.
Kyllähän se hyvälle maistui vaikka ulkonäkö ei ole paras mahdollinen, jälkimaku ei kylläkään ollut mitenkään muikea. Kai se on niin rasvainen klöntti ja siksi kierteli vatsassa ikävään tahtiin koko loppupäivän.
Lapsista se oli oikein ällöttävä, paitsi näistä poromiesten lapsista jotka parkui naama väärällään kun tarjottiin heille lihakeittoa, he kun tahtoivat välttämättä poronkieltä!
Johan on herkut......kas kun eivät itkeneet poronsuolimakkaran perään........

Myös päivän nolouskiintiö tuli täytettyä. Huomasin kollegani kanssa, että paikallinen lehti on siellä kuvaamassa ja kävimme sitten kertomassa että yhtä meidän lapsista ei välttämättä tarvitse kuvata, hänen vanhemmillaan kun on sellainen toive.
Toki olimme yleisellä paikalla jossa sääntö ei päde, mutta ainahan voi toiveita esittää.
Kuinka ollakkaan tämä toimittaja alkoi kyselemään minulta kaikenlaista hankalaa, kuten
"Kuinka näet kulttuurisessa mielessä tällaisten retkien vaikutuksen ja mahdollisuudet" ja siinä minä yritän sössöttää jotain varmasti aivan asian vierestä. Voi apua.
Ja karmeaksi lopuksi hän sitten tietysti tahtoi kuvata minun tulipunaisen naamani jutun yhteyteen. Siinä minä pönötin metri vastasatanutta lunta pipon päällä ja takulla näytin typerältä.
Jos häpeään voi kuolla, niin se tapahtuu huomenna kun lehti ilmestyy.
Kaivakaa kuoppa valmiiksi, voin mennä sinne odottamaan.

Onneksi metsuri pelasti edes pienen osan tästä katastrofista. Meinasin nimittäin aamulla laittaa päähäni sellaisen metsurin nahkaisen kypärälakin jossa on tosi lämmin vuori. Ihan vaan sen takia kun se on tosi lämmin ja sehän nyt on aivan sama miltä sitä jossain erotuksessa näyttää.
(Minulla nimittäin oli toppahousujen allakin isäni hylkäämät Helly Hansen-pöksyt, ne punaiset ja ihanan lämpimät).
Jos metsuri olisi lähtenyt töihin ennen minua, niin  koko kylän väki saisi naurulla pidentää ikäänsä tosi paljon. Nyt ne varmaan vaan säälii. Metsuria.

Kärpän kätköt

Lähdettiin metsurin kanssa vähän lataamaan Mazdan akkuja ja ajaa huristeltiin moikkaamaan minun vanhempia. Samalla hain vähän talvikampetta (aamulla pakkasta 11 astetta!) ja kaikenlaista tarpeellista roinaa.
Siinä päivän mittaan sitten päästettiin se mummolan vanha pystykorva irti ja se alkoi oitis pyöriä Mazdan eturenkaan ympärillä, haukkui kiihkeästi sinne jonnekkin renkaan uumeniin ja yritti ihan tosissaan tunke päätä renkaan ja lokasuojan väliin. Hullu koira.

Me sitten porukalla pyllisteltiin ja kurkittiin renkaan ympärillä, mutta ei siellä mitään näkynyt vaikka koira-parka tassulla raaputteli ja osoitti, että "tuolla!".
Tultiin sitten kotiin ja metsuri hoksasi kurkata konepellin alle. YÖK!
Siellä ihan tuulilasin vieressä, melkein ilmastointiaukon kohdalla oli jäännökset ilmeisesti hiirestä ja siinä mootorin tuntumassa oli karvainen lihanpala. Oksennanako nyt vai heti?
Mikä barbaari tekee tuollaista?! Eihän kukaan könyä vapaaehtoisesti kuolemaan konepellin alle saati sitten kuoltuaan leviä ympäri konetilaa!

Metsuri arveli, että asialla on se ällöttävän kuvottava kärppä joka repi meidän riippumassa olleelta metsolta kyljen auki kun se oli ulkovarastossa. Ja kun metsuri siirsi sen keskelle lattiaa roikkumaan, ettei kärppä päässyt seiniä pitkin saaliille, niin tämä loikki jotain kautta ja narskutteli linnulta jalan.
Nyt se pikku perkele oli sitten keksinyt tehdä minun autosta liikkuvan lihavaraston.
Onneksi en tarkistele noita öljyä kovin hanakasti, siihen kiljumiseen olisi herännyt koko pitäjä jos olisin löytänyt konepellin alta hiirenraatoja. Hyi helvetti!

Voitte olla varmoja, etten katso enää koskaan pellin alle. Tuli taas metsurille yksi homma lisää.
Enkä taida laittaa sitä lintulautaakaan tuonne pihalle vaikka siitä olenkin haaveillut, se hullu kärppä varmaan istuu joku päivä siellä lintulaudalla mässyttämässä pikku tinttisiä kun minä vilkaisen ulos.
Tahtoo takaisin kaupunkiin.

Äänetön

Ääni lähti lomille eikä tähän auta edes inkivääri.
Kyllä nyt metsurilla korvat lepää. Kun eilen pihisin haluavani ääneni jo takaisin (olen siihen kovin kiintynyt) niin se kehtasi kysyä, että mitä minä sillä!
Tässä uudessa kotikunnassani ei sitten jäädäkään noin vain kotiin potemaan muutamaksi päiväksi omalla ilmoituksella kuten edellisessä paikassa.

Pitää tehdä näin;

1. Ilmoitat heti lähimmälle esimiehelle jotta et ole työkuntoinen. Sen ymmärrän.

2. Ilmoitat heti omaan työpisteeseesi (tässä tapauksessa omaan ryhmään) ettet ole tulossa. Tottakai.

3. Sitten soitat työterveyshoitajalle, että olet sairas. Jollekkin niistä kolmesta, vain yksi vastaa puhelimeen ja sitä et tiedä etukäteen kuka se on. Tekstiviesti ei käy koska voithan olla kännissä eikä hoitsu silloin kuuule sitä puheestasi. Ehkä olet vasta nousuhumalassa ja osaat vielä kirjottaa. Jos epäilet ettet ole työkunnossa vielä huomennakaan, menet paikan päälle kello kahdeksan ja yhdeksän välillä, kuten itse tein.

4. Terveydenhoitajan kirjoittama sairalomatodistus pitää välittömästi toimittaa työpaikalle, huolimatta siitä kuinka sairas olet. Jos et itse kykene, pitää pyytää joku toinen se viemään, mutta vietävä on.

5. Sitten voit mennä kotiin.

6. Töihin palatessa sinun on tehtävä sairaslomasta kirjallinen ilmoitus jonka toimitat esimiehelle sekä sähköinen versio samaan osoitteeseen.

Voiko asiaa enään monimutkaisemmaksi tehdä?!
Onneksi minulla on auto, kuvitellaanpa ettei olisi. Eilen aamulla olisin polkenut pyörällä (lumisateessa) ensin  noin kolme kilometriä sinne terveydenhoitajalle, sitten noin neljä kilometriä työpaikalle ja sitten takaisin kotiin. Siitähän infulenssainen kroppani olisi tykännyt ihan tosissaan.
Äläkä ede ehdota busseja, ei täällä mene sellaisia kun syrjäkyliin.
Onneksi on tuo mies joka voi toimittaa sen todistuksen töihin jos ajan vaikka kolarin ja joudun sairaalaan. koska kuulemma samat säännöt pätee myös silloin.

Ja sympatiapisteet myös sille työterveydenhoitajalle joka vastaa koko aamun (ainakin näin tautisena aikana) puhelimeen ja neuvoo lepäämään ja juomaan lämmintä. Toivottavasti edes yksi känninen kärähtää, että systeemi tuntuu mielekkäältä ja työ tekemisen arvoiselta.

Silmät kiinni....nyt!

Täällä on nyt sitten kaksi räkänokkaa jotka yskii ja pärskyttää räkää ympäriinsä vuorokaudet läpeensä.  Tottahan minäkin sen sitten sain, eihän niiltä basiliskoilta voinut millään välttyä.
Ääni on kun vanhalla satamahorolla.
Ollaan jakauduttu kahteen kammariin, että edes hetken sais nukkua. Iltasella sitten vilkutellaan makkareiden ovelta (ovet on vastakkain) ja sulkeudutaan omiin kammioihimme.
On tämä niin romanttista!

Jotta edes jonkilainen kipinä hehkuis, niin kaivoin pelikortit esille ja yllytin metsurin villiin räsypokkaan. Enhän minä mitään pokeria osaa pelata, mutta seiskalla se sujui ihan hyvin kun sovittiin, että se riisuu joka häviää. Metsurilta lähti ensin villasukka ja sitten hävisin minä, mutta kun se huomasi kuinka paljon enemmän minulla oli vaatetta päällä, niin se paskiainen lopetti pelaamisen!!! Kyllä ei voi sitten mies yhtään sietää häviötä.

Sitten röhnötettiin soffalla räkimässä ja kateltiin Neljän tähden illallista jossa pelattiin vanhoja Speden pelejä. No mutta sehän oli aivan pakko kokeilla kumpi pysyi kauemmin aikaa pystyssä yhdellä jalalla silmät kiinni. Metsuri hävisi taas. Minä olin kaksi sekuntia parempi.
Mitähän sitten keksittäis?

Olen jo esittänyt tälle illalle pantomiimia, kellinyt jumppapallolla houkuttelevasti (mutta metsuri vain nauroi kun minun kotihousut on kuulemma yhtä eroottiset kuin Heikki Kinnusen Viljolla) ja vahingossa yskinyt sentin etäisyydeltä päin metsurin naamaa.
Jumpat on tältä viikolta saanut unohtaa eikä kyläänkään kehtaa mennä tartuttamaan. Onneksi meitä on kaksi kotiarestissa. Ulkona nimittäin hohtaa muutaman sentin paksuinen hanki ja ilma on mitä ihanin, ottais todella kupolii  jos metsuri nyt kirmais iltalenkille.
Pitänee sukeltaa tuonne laatikkoon jossa on muuton jäljiltä loput pelit ja heittää haaste ilmaan.
Pää täynnä räkää on niin vaikea olla luova.

Ime inkivääriä

Nyt kuulkaa oli piru irti, tähän torppaan tuli karmea flunssatauti! Minähän olen työni puolesta jo päivittäisissä räkäränneissä pyöritelty joten selvisin siitä kolmessa päivässä, mutta metsuri teki kuolemaa. Kattelin sitä pärskimistä viikon ja muuan aamu sitten oli pakko todeta, että tuosta ei enää
voi mies epäeroottisemmaksi muuttua, hyi olkoon.
No sitten kun piti alkaa kesken yöunien vaihtamaan makuusijaa toiseen kammariin kun ei kestänyt enää kuunnella sitä jumalatonta törinää mitä se piti nukkuessaan röörit tukossa, niin piti alkaa ihan tosi toimiin.
Mietin naama rutussa, että mitä ihmeen konsteja niitä nyt vielä on jäljellä kun kaikki sipulista buranaan on jo kokeiltu. Jotain olin joskus kuullut kerrottavan...jotain pahanmakuista sen täytyi olla.

Tsadaa, lamppu syttyi!! Se oli inkivääri minkä nimiin olen kuullut jonkun joskus vannovan. Istuin eilen aamulla kello viisi tietokoneella etsimässä tietoa, miten se pitää nauttia ja heti kun kaupat aukesi olin kävi ovenrivassa hakemassa tuota ihmelääkettä.
Sitä piti kuoria sentti kertaa sentti palanen puoleen litraan vettä, vesi kiehautetaan ja palaset saa jäädä sinne lillumaan joksikin aikaa.
Metsuri hörppi veden heti kuumana kera hunjan ja kehuskeli ettei maistu edes pahalle. Mitä helvettiä?! Pitää maistua.
Siispä seuraavaan satsiin lisäsin reippaasti enemmän inkivääriä ja annoin lillua ne siellä kattilassa niin kauan, että koko kämppä haisi inkiväärille. Johan alkoi maistua. Pahalle.

Hän taas kuuliaisesti joi kattilallisen ja minä keitin lisää.
Join kyllä itsekin sitä ihmejuomaa, mutta kylmänä. Mikään muu juoma kuin kahvi ei ole hyvää lämpimänä. Olihan siinä aika stydi saundi, kurkussa lieskat hulmahteli, mutta mitäpä sitä ei terveytensä -ja vähän muunkin- eteen tekisi.
Ja ihme tapahtui! Tänä aamuna vastassa oli oikein reipas mies (tosin räkä huilaa edelleen) joka jopa vaihtoi minun autoon talvirenkaat ja puuhaili se vähän muutakin. Kyllä on voittajan olo! Taas on ukko kuosissa.

Keittelen nyt vielä varmuuden vuoksi keitoksiani ainakin viikon, ettei se vaan enää nuupahda.
Kyllä nainen on luova kun v-käyrän piste on tarpeeksi tapissa.

Liian lähellä

Olen alkanut harrastamaan liikunta ihan poskettomasti ihan entiseen tyyliin, olen myös ilmottautunut syvävenyttelyyn joka on aina torstaisin.
Ensimmäisellä kerralla se oli niin ihanaa, siellä vaan venyttiin puolitoista tuntia kynttilän valossa panhuilun luritellessa taustalla. Sen jälkeen olin aivan nirvanassa ja nukuin kuin vauva aina aamuun asti.

Toisella kerralla ei enää ollut ihanaa. Nyt se ohjaaja (mies) nimittäin ei enää pysynytkään siellä omalla matollaan vaan kuljeskeli ympäri salia sivellen meitä jokaista selästä. No tuon nyt vielä kestää vaikken ole koskaan tykännytkään kun vieraat ihmiset änkeää iholle.
Sitten huomasin syrjäsilmällä, että äijä makoili yhden naisen selässä kun tämä rouva siinä yritti istuma asennossa venyä. Ohjaaja oli kahareisin naisen takana ja nojasi poskea naisen selkään samalla hengitellen tosi pontevasti. Voi apua!
Aloin välittömästi jännittä tuleeko ukkeli minun kimppuun ja kuulostelin koko ajan sen askelia.
Hoin mielessäni, että "mene ohi, mene ohi, mene ohi" ja muutaman kerran se menikin, mutta sitten se kuule tuli!
Se nojasi koko painolla minun selkääni, poski olkapäätäni vasten ja toinen käsi suorana sojottavalla jalallani samalla kuuluvasti huohotellen.
Ensin kangistuin kun rautakanki, mutta vakuuttelin itselleni kestäväni sen kun kaikki muutkin sen kesti. Teki kyllä mieli heivata koko ukkeli vastapäiseen seinään.

Kyllähän siinä sitten sai jotenkin itsensä psyykattua, mutta nauttinut en kyllä hetkeäkään.
Koko loppuillan sitten keskittymiseni meni hengitystä pidätellen kyttäämiseen, että koska se taas tulee. Ei onneksi tullut uudestaan.
Kerroin töissä tästä traumaattisesta kokemuksesta ja työkavereista löytyi yksi joka oli käynyt viime vuonna samaisilla venyttelytunneille tyttärensä kanssa.
Hän ei ollut saanut koskaan sanotuksi ettei tykkää niin intiimistä ohjauksesta vaan oli kestänyt sen hammastapurren, tytär oli ollut vielä enemmän kauhuissaan ja lopettanut kesken.
Onhan se varmaan melkoinen kokemus nuorelle joka ei ole koskaan edes seurustellut, me vanhat muijat sentään ollaan jo jonkinsortin konkareita näissä puuhissa. Silti tykkään, että silloin mennään metsurin tontille jos ollaan käsipäivää läheisemmässä kosketuksessa.  Vaikka se kuinkakin olisi ammatillista ja asiaan kuuluvaa.

Nyt sitten pitää kerätä rohkeutta ja sanoa seuraavalla kerralla heti ovella, etten kyllä yhtään tykkää mistään kimppavenyttelystä. Minun henkilökohtainen reviirini on viisi metriä joka ilmansuuntaan, sen lähemmäksi ei tarvitse vaivautua.

Onneksi en ole asian kanssa yksin, terveisiä vaan Pirjolle Helsinkiin!

Aijaijaiiiiii !!!!!!

Taas on todistettu, että kyllä tyhmästä yläkerrasta kärsii myös se alakerta.
Kun en mitään sitten vissiin oppinut siitä kännäysreissusta niin aloinpa sitten lisäksi vähän löysäillä tuon ruokavalion kans kun eihän se nyt vissiin ole enää niin pilkun tarkkaa. On se.
Viime yön olen täällä kieriskellyt helvetin lieskojen nuoleskellessa koko ruuasulatusjärjestelmää tosi pontevasti, ei oikein pystynyt makaamaan, ei istumaan ja käveleminenkin teki tiukkaa.

Oli muuten tosi paljon tähtiä taivaalla, tuli nimittäin kateltua ikkunasta useampaan otteeseen.
Kunnes sitten hätä-hätä-hätäpäissäni muistin  yhdet vatsalääkkeet jotka sain kun muutama vuosi taaksepäin kävin karjumassa vatsakipuja ensiavun laverilla.
Nappasin tabun naamariin ja kieriskelin soffalla pari tuntia elokuvia katsellen, sitten helpotti.
Könysin takaisin metsurin viereen.

Aamulla sitten aloin miettiä, että missä nyt mentiin vikaan ja heti löytyi ihan vaan muutama sata typerää tekoa. Ensinnäkin en ole ollenkaan pidättäytynyt yhdessä kuppillisessa kahvia per päivä vaan latkinut sitä jopa kolme kupillista. Toiseksi olen syönyt (ja kuule ihan ite vielä keittelin) puuron seassa soppaa jossa on raparperiä. Siis RAPARPERIÄ!!!
Töissä olen vähän napsinut näkkileipää, jossa on HIIVAA ja VEHNÄÄ!
Sitten olen rouskuttanut oikein antaumuksella tuoreita vihanneksia ihan raakana, niin ku  nyt esimerkiksi tuota naurista, kaikkien vatsavaivasten omaa ystävää. Lisäksi mätin naamaani appelsiinia ja kun nyt ihan tosissani muistelin ja tuumailin, niin se myös oli niitä ruokia jotka ensimmäisenä piti vuosi sitten karsia listalta.

Sitten tähän mainioon mäyskytykseen lisättynä pikkusen ylitöitä ja helvetisti kaikenmaailman kiirusta niin sitten saa katella tähtiä oikein kunnolla.
Ja tuliko puskista koko homma?  No eipä tullut, kyllä on ollut jo monta päivää vähän turhan ilmava ja kitkerä olo, mutta kuka sitä nyt pienistä piittaa......huihai......

Taidan tästä lähteä ostelemaan psylliumkuitua ja vihreää teetä. Nami : (

Historiaa

Kattelin joutessani Innoa telkkarista ja siinä sisutettiin nuoren naisen yksiö uusiksi.
Ideana oli käyttää mahdollisimman paljon kierrätyskamaa joten sitten lähdettiin kirpparille etsimään huonekaluja. Juontaja huokaili, että "oi, tuossa on vanha puhelinpöytäkin" johonka tämä neito sitten ihmetteli, että mikä ihme se on?

No haloo! Ei siitä nyt niin kauaa ole kun melkein joka huushollissa oli eteisessä puhelinpöytä. Pöydällä puhelin ja siihen pöydän kylkeen oli koverrettu penkki jolla saattoi istuskellen kasvattaa puhelinlaskua. Lankapuhelimia kun ei raahattu pitkin kämppää.
Paitsi sitten kyllä otettiin telkkarisarjoista mallia ja hommattiin niin pitkä johto, että se ylsi läpi koko asunnon. Sitten vaan johtoa seuraamalla katsottiin, että kenen kammarissa nyt parannetaan maailmaa.
Toimistoissa ei ollut sellaisia kuulokkeita vaan työntekijöillä oli puhelimen luuriin kiinnitettävä molukka joka helpotti luuurin pitämistä olkapään avulla korvalla, näin jäi kädet vapaaksi.
Oi aikoja.

Minun lapsuuden kodissani puhelin oli siinä pirtin ja keittiön välisessä seinässä, että varmasti kaikki kuuli kun yritit teinijuttuja supatella kavereitten kanssa. Pojille siitä ei kyllä kehdannut soitella jos joku oli kotona.
Olen aivan varma, että isä on aikoinaan saanut päättää mihin se puhelin huushollissa on laitettu.
Siinä ei nimittäin viitsinyt äitikään kovin kauaa vaihtaa kuulumisia kun piti seistä, kuka sitä nyt keskelle oviaukkoa viitsii jakkaraa raahata.

Meistä on tullut jotenkin levottomampia ihmisä tuon kännykän tulemisen jälkeen, kuka malttaa enää pelkästään istua/makoilla jutellessaan?  Koko ajan pitää samalla hommailla jotain.
Sen huomaa jo lapsista, noista mallikäyttäytyjistä. Meillä on päiväkodilla vanhoja kännyköitä kotileikissä ja aina kun lapsi muka puhuu jonku kanssa puhelimessa niin hän samalla kävelee tuiman näköisenä, nyppii toisella kädellä jotain ja hymähtelee.
Ja mistähän se malli on otettu.......

Ja numerothan minun sukupolvi osasi aikoinaan ulkoa. Ei osaa enää.
Pakostahan sinä oppi kun veivasit numerolevy rahisten koko pitkän litanian. Nyt on hyvä jos osaa oman numeronsa ulkoa. Neiti Aika on varmaan joutunut jo eläkkeelle eikä radiossakaan enää etsitä Martti Virtasta joka on perheineen lomamatkalla jossainpäin Suomea.
Oivoi nostalgiaa.....onneksi on vielä Kansan Radio tosikoille ja veitikoille.

Venyyyyyy.....

Jopas on ollut karmea viikko, aiva helvetin pitkiä ja raskaita työpäiviä. Sitten kun meikäläisen kone lähtee surraamaan ylikierroksilla, niin sittehän sitä ei enää osaa nukkua.
En edes muista koska viimeksi oli se yö, että nukuin illasta aamuun yhtään valvomatta. Paitsi viime yö....se oli ihana.
Olen nimittäin ilmoittautunut alkusyksystä syvävenyttelyyn ja eilen illalla oli sitten eka kerta.
Tein ensin täyden työpäivän josta syöksyin suoraan koulutukseen, siellä meni ilta kuuteen.
Venyttely alkoi jo puoli kahdeksalta ja ulisin kotona etten varmaan jaksa lähteä enää mihinkään venymään. Metsuri sitten lempeällä niskapersotteella nakkasi minut portaille ja pakkohan se oli lähteä.

Onneksi pakotti. Se oli kertakaikkisen rentouttava kokemus.
Sali oli ihan pimeä lukuunottamatta kynttilöitä, joita paloi siellä täällä. Taustalla soi ihana panhuilu aika hiljaisella ja ohjaajalla (mies) oli tosi rauhallinen ääni.
Ensin yritin kurkkia onko missään kelloa (ei onneksi ollut), mutta kun pääsin fiilikseen olisin venytellyt siellä vaikka yöhön asti.
Kyllä teki terää olla hiljaa ja paikoillaan puolitoista tuntia, jokainen venytys kesti viisi minuuttia ja alku oli kyllä ihan yhtä tuskaa. Tuntui ettei veri kierrä ollenkaan kun olin itseni solminut vaikka käden päätaakse, mutta ehkä muutaman kerran jälkeen alkaa jo taipua näinkin puinen pökkelö.

Yöni nukuin kun tukki ja sitähän ei ole tapahtunutkaan valovuosiin. Nyt on niin energinen olo ettei mitään rajaa. 
Huomenna metsuri lähtee taas ammuskelemaan pitkin metsiä ja minä vietän itseni kanssa laatuaikaa, en aio tehdä yhtään mitään.
 Enkä tee kyllä sunnuntainakaan.

Sottaajan paluu

Kävin sitten eilen Rovaniemellä kun tuli hirveä hinku kierrellä kirppareita.
Starttasin aamulla Mazda-ystäväni ja niin me oltiin taas kahden on the roud agen. Ou jee.
Tällä minun  peltisellä kumppanillani on nyt sellainen pikku vika, ettei ajovalot pala ollenkaan, vain parkit ja pitkät, kyllä jaksoi ihmiset siitä minulle muistutella räpsimällä pitkiä valoja.
No helvetti, oli päivä! Ei ennen vanhaan tarvinnut päivällä edes ajella valot päällä.
Asia korjataan kun keritään, tai siis metsuri ehtii.

Onneksi Larvannon isukki asuu vielä kaupungissa, joten minulla oli taukopaikka tiedossa jossa sai tankata ja vessatella.
Oli kyllä kummallista pyöriskellä kaupungilla kun ei voinutkaan mennä kotiin huilimaan välissä ja tyhjentämään autoa. Toisaalta oli ihan  hyväkin, että auton täytyttyä kaikenmaailman aarteista ymmärsi lopetta ja mennä pois.
Eikä kirpparit pettäneet nytkään, löysin vaikka ja mitä; työhuone sai uuden lampun ja kellon, vessaan löysin myös kivan kellon (koska siellä on oltava kello, tietysti) ja yksi ihana tunika plus pikkusen kynttilälyhtyä sun muuta. Ihan oikeasta kaupasta ostin vain maton.
Tämä matto oli kaikkien löytöjen kanta-äiti, myyjä peri siitä vain 6 euroa vaikka hinta oli oikeasti 18 euroa. Enpä todellakaan jäänyt kyselemään, että tuliko virhe vaan juoksin tukka suorana matto kainalossa ulos.

Larvanto on pienenä poikana taiteillut minulle ihan valtavan hienon piirustuksen jota olen säilyttänyt kuin kalleinta aarretta ja nyt löysin siihen kehykset, mutta ne oli valkoiset.
Noo, pihi kun olen ostin sitten pienen purkin lentokonemaalia jolla sitten illalla aloin somistaa vähän väriä valkoiseen pintaan.
Työskentelin keittiön pöydällä enkä tietysti suojannut pöytää millään, eihän se nyt kannata kun tässä vähän vaan pienellä pensselillä kiehkuroita piirtelen.
Juuri kun vetasin viimeisen kiehkuran niin melkein täysi purkki kaatui pöydän puiselle pinnalle!!
Syöksyin kaula pitkällä kiljuen hakemaan talouspaperia jolla sain kyllä enimmän osan pois, mutta samalla suttasin maalia oikein isolle aluelle. Sitten oli maalissa myös tiskiallan jonne hätäpäissäni viskoin nämä maalipaperit sekä tiskipöytä jossa lepäsi pensseli.

Metsuri toimii jo aika vikkelästi kun huuto alkaa.
Hän sitten haki tenttua joka onneksi tepsi. Huomattiin sitten,että tällähän vallan kirkastuu kivasti ja niin tuli putsattua koko pöytä tentulla ja ihmesienellä.
Metsurin ehdottomasti paras puoli on se, ettei se koskaan herkeä huutamaan minulle vaikka varmasti mieli tekee. Ehkä jos tarkkaan katsoo niin huomaa otsassa muutaman suonen pullistelevan, mutta muuten ei ulkokuori petä.
Nytkin se vain totesi, että "sitten tällasta lauantai-illan äksöniä meillä tällä kertaa....".

Joskus minulla vähän säälittääkin se raukka kun joutuu asumaan minun kans, minulla kun ei ole tuo vieteri kovin pitkä.
Kun hoksaaan, että haluan vaikka jonkun taulun tai tavaran seinälle, en jaksa odotella kovin kauaa vaan alan itse työstämään asiaa ja kaikkihan sen tietää ettei se ole kovinkaa suotavaa.
Metsuri sitten yrittää pysyä tahdissa mukana suurempien vahinkojen välttämiseksi. Eilenkin sille tuli kiire kun se kesken elokuvan katselun kuuli että aloin ihan ite työstää talua seinälle. Ennen  kun se ehti työhuoneeseen, olin kerinnyt siinä odotellessa  naputella kellon seinälle. Onneksi en naulannut sähköjohtoon, astunut tuolilta harhaan, lohkaissut seinästä palasta tai pudottanut vasaraa metsurin päähän. Aivan kaikki on mahdollista.

Tässä lopuksi pieni kevennys:

Kaksi naista lähti viihteelle ilman aviomiehiään.
Aamuyöllä kotimatkallaan yllätti pissahätä ja lähellä oli vain hautausmaa. Sinne siis.
Toinen pyyhki alushousuihinsa ja heitti ne sitten menemään ja toinen hoksasi läheisellä haudalla muistokirjoitusnauhana käyttäen sitä.
Aamulla miehet soittelivat toisilleen: "Täytyy pitää vaimoja silmällä, minun  tuli kotiin ilman alushousuja." Tähän toinen vastasi: "No ei tuo vielä mitään, mutta minun muija tuli kotiin perseessä lappu jossa luki "Emme unohda sinua koskaan! Rakkaudella kaivaten Tuusniemen hirviseura."

Jotta näin.

Rauta nousee

Kyllä kuntoilu on taas kivaa pitkän tauon jälkeen. Kaksi kuukauttahan tässä tuli retkotettua tekemättä mitään, mutta nyt on sitten taas tehty ryhtiliike.
Kuntoilu täällä noin niin kun ryhmäliikunnan parissa on hivenen haastavaa. Tunteja kyllä on tuossa kylän ainoalla salilla tarjolla, mutta mistä löytyis vielä ne ihmiset?
Kun jumpassa pitää olla vähintään viisi jumppaajaa jotta tunti vedetään ja se on sitten niin tiukassa saada ne viisi kokoon, että vallan.

Sitten on vielä sekin seikka, että sali on tosi pieni josta syystä pitää varata etukäteen paikka. Pitää myös muistaa perua jos ei pääsekkään ja tämähän on asia joka tuntuu täkäläisille olevan tosi hankala juttu.
Helvetti kun ottaa ohimoon mennä sinne salille turhaan pällimään jos sitä porukkaa ei tulekkaan vaikka listan mukaan pitäis, ne kun on unohtanut perua.
Muutoinhan salilta ystävällisesti ilmoitetaan jos ei porukkaa ole riittävästi.

Olen sitten varmuuden vuoksi tunkenut itseni jokaiselle listalle mitä talosta löytyy, pakkohan se on aina joskus tärpätä.
Paitsi siihen hulluun spinningiin, sitä en lähde veivaamaan. Persus on hellänä jo tavallisestakin pyöräilystä jota tehdään sentäs ihan normi tempolla.
Eikä se ole edes kivaa. Kivaa sen olla pitää vaikka olis miten kuntoilua.

Toinen (tai sadas) juttu johon olen myös täällä kiinnittänyt huomiota on puhelimen käyttö.
Nämä ei ole vissiin koskaan kuulleetkaan handsfreestä, siitä kätevästä vempulasta joka vapauttaa esim. lenkillä kädet kun puhelimeen puhutaan.
Ei toki, nämä kulkee luuri korvalla ja katsoo minua todella pitkään ja hitaasti kun höpöttelen nappi korvassa. Muuan mies oikein pysähtyi suu auki kattelemaan kun kävelin hänen ohitseen samalla puhelimeen jutellen. Luuli varmaan hulluksi. No tunne oli molemminpuolinen.

Miss Metsuri

Ette kyllä ikinä arvaa millä asioilla sitä eilen liikuttiin kylillä?!
No käytiin ostamassa metsurille kynsilakkaa!!! Hohohohohoo!!!!
Että piti tämäkin päivä vielä nähdä...ja sen piti olla kirkkaan oranssia, miettikääpä sitä.

Nyt täytyy kyllä reiluuden nimissä tunnustaa ettei se sitä toki kynsiinsä sutinut -mikä olisi kyllä ollut sekin näkemisen arvoista-  vaan hän suttasi kuulkaa tuon pyssyn tähtäimen oranssiksi.
Kai se on sitten tullut vanhaksi ja kaikki silmät karsastaa kun täytyy ryhtyä ninkin epätoivoisiin tekoihin tai sitten minä en vaan ymmärrä näitä metsästyksen saloja ja hienouksia kun eihän mulla ole sitä korttia.

Joka tapauksessa sitä tultiin minulta kyselemään, että löytyykö tosi punaista kynsilakkaa ja minulla kyllä oli sellaista todella horon punaista yksi pullo, mutta ei se kelvannut.
Eihän siinä muu auttanut kun lähteä paikalliseen Seppälään ostoksille ja tämä suuri metsästäjä sitten vielä meinasi jäädä autoon odottamaan (varmaan haistoi vaaran) mutta en tietystikkään siihen suostunut.
Näin me sitten yhdessä valkattiin tosi oranssi lakkapullo ja minä tahallani viivyttelin ja ehdottelin kaikki lakat läpi, koska näin syrjäsilmällä tuttuja rintsikkaosastolla.
Metsuri tyrkkäsi mulle rahat kouraan ja meni odottamaan lähelle ulko-ovea vilkuillen koko ajan niitä meidän tuttuja. Minä maksoin ja vilkuilin myös ympärilleni, mutta ikävä kyllä he olivat niin uppoutuneina tissiliiviien ihanaan maailmaan etteivät tulleet jutulle ja näin minulta lähti puolet koko reissun riemusta.
Olisin toki heti paljastanut kenelle sitä lakkaa oltiin oikein ostamassa, mutta en takulla sitä miksi.
Tunnustin tämän autossa myös metsurille joka sanoin arvanneensa sen. Tämä homma menee hankalaksi kun se päiväpäivältä oppii tuntemaan minut paremmin.

Pottuja poskeen

Tämä hoitsu/metsuri tehotiimi oli sitten taas tänään kello yhdeksän jo tien päällä matkalla mummolaan eli minun vanhempien luo nostamaan perunat pellosta.
Äiti, metsuri ja minä hoidettiin tämä kuokkimispuoli ja isäni piti lähinnä seuraa kuorimalla välissä meille nauriita. Sitten pidettiin nauristauko.
Ilma oli kyllä ihana, niin ihana että potut oli tempastu maasta parissa tunnissa.
Siinä sitten kerkis tekemään vielä vaikka mitä, poimimaan mustaherkut, kokkailemaan, köllöttelemään ja kaasuttamaan takaisin kotiin. Ja ihme ja kumma; perjantain tappo-treeneistä ei ole merkkinä muu kuin rintalihasten jumitus, mutta niitä nyt ei paljoa tarvi heilutellakaan. Tosin käsien ylös nostaminen on lähestulkoon mahdoton tehtävä, mutta eipä sitten kurotella tyhjää.

Metsuri on ihan töpinöissään kun huomenna alkaa maalinnunpyynti, se sukkuloi ympäri asuntoa keräämässä kamojaan aamua varten. Täällä on rassattu pyssyä ja pakattu reppua, että voi ihminen olla into pykälässä.
Voitte olla varmoja, että aamulla kello viisi se tarpoo jo jossain kairassa eikä tule kotiin ennen auringonlaskua. Sopii mulle.
Toivottavasti sieltä tulee saalistakin, mikään ei ole niin namia kun lintupaisti.
En ole koskaan ymmärtänyt naisia jotka kitisee ja ulvoo kun niiden miehet kulkee metsällä (siis jos ne OIKEASTI metsästää) viikkotolkulla. Eihän ne linnut sun muut itekseen sinne pakastimeen hyppele, kyllä pitää sen verran olla valmis uhraamaan yhteistä aikaa, että saadaan pakastimeen täyttöä.

Meinaan viettää todellista laatu-aikaa itseni kanssa kun ei metsuri ole jaloissa pyörimässä eikä takulla tee yhtään tiukkaa.
Retkotan soffalla ihan sujuvasti iteksenikin, kaikki herkut on vaan minulle eikä kaukosäätimestä tarvi käydä painia. Luksusta.

Kuinkas sitten kävikään

No ei tullut hiirelle takkia kun tuli kukkaro.....vai miten se satu meni.
Ei tullut sitten minullekkaan kaunista ikkunamaalausta niillä väkertämilläni sapluunoilla. Tuli yks suttu.
En ihan loppuun asti ajatellut sitä toteuttamis-puolta, en edes puoleen väliin. Vetasin sellasen A4-arkin täyteen niitä kiehkuroita ajattelematta olenkaan miten siirtelen sitä arkkia siinä tuoreen maalipinnan tuntumassa. Tai kuinka siitä voi valita vain yhden kuvion vaikkapa ikkunan nurkkaan kun se kuvio sattuu olemaan siinä arkin keskellä. Sitten kun töpsöttelin niin sapluuna ei pysynyt millään paikallaan vaan nousahteli töpöttimen mukana ja rajat oli sitten vähän niin ja näin.
Jälki oli ihan hirveää.

Parantelin sitten lopputulosta siveltimen kanssa, pyyhkien suttuja pois pikku rättisellä, mutta vasta se näytti kauhealta.
Kaikista viisainta oli pestä koko ikkuna puhtaaksi ja luovuttaa. Tässä ei nyt metsurikaan pystynyt auttamaan ja uusia sapluunoita en takulla jaksa värkätä.
Metsuri ei edes osaa.

Lepäsin pari päivää ja tänään sain uuden idean, hiphei! Niitähän riittää......
Löysin nimittäin tuolta minun runsaudensarvesta (jota myös vaatehuoneeksi kutsutaan) ne iiiiihanant kulta/valkoiset paperinarukukkaset jotka äitini näpersi Larvannon ylioppilasjuhliin pöytäkoristeiksi.
Siinäpä minulle hienot verhot!
Pujottelin ne siimaan sopivin välein ja kinusin metsurin asentamaan sellasen verhovaijerin ikkunan ylä- ja alalaitaan, siihen sitten vaan siimat kiinni ja jopa tuli hieno.
Metsuri tietää, että kun haen siimarullan esille, niin hänen kannattaa katella valmiiksi työkalupakki sun muut tykötarpeet.

Olen harrastanut myös kuntoilua paikallisella salilla. Eilen hoksasin mennä sellaiseen jumppaan jossa kierretään eri kuntolaitteesta toiseen. Tosin aluksi pyöräiltiin niillä spinning-pyörillä niin että meinasin kuolla jo pelkkään alkulämmittelyyn. Vieressä veteli sellainen isokokoinen nainen innosta ähkien tuhatta ja sataa, eikä sillä tehnyt ollenkaan heikkoa.
Ohjaaja siinä samalla selitti mitä tuleman pitää ja uhalili meitä sitten laittamaan täydet painot laitteisiin koska "täällä ei turhia nytkytellä!". Oi iesus.
Melkein juoksin jo ulos, mutta jalat ei kantaneet.

Niin minä sisukkaasti ähelsin menemään, onneksi viereisiin laitteisiin  sattui ystävällisiä ihmisiä jotka neuvoi miten niissä pitää sätkiä, sillä sitä se minun liikunta lähinnä oli.
Luuserimaisesti jätin välistä ne laiteet joiden painon alla olisin kuollut aivan varmasti, niiitä kun ei voinut säätää.

Konttasin kotiin ja suoraan saunaan. Onneksi minulla on metsuri joka pakotti vielä illalla venyttelemään kunnolla josta syystä pääsin aamulla kävelemään.
Voi olla että vaikutus tuntuu vasta huomenna kunnolla, siinä sitä onkin kiva sitten tönkkö jaloilla taapertaa pottumaalle kuokkimaan. Huomenna nääs nostetaan pottua.

Läpsyköitä

Täällä se on merkillinen lehti-kulttuuri. Aika kauanhan täällä on ilmestynyt yksi paikkallislehti joka ilmestyy kaksi kertaa viikossa. Paikalliset sanovat, että maanantaina tulee kannet ja torstaina sisältö, ne kaikki kuusi sivua joista puolet on mainoksia, järjestöuutisia ja paikallisen ampuma-tai urheiluseuran tulosilmoituksia.
Kovin paljon muuta asiaa ne ei sivuilleen keksi. Joskus toki on joku henkilöhaastattelu, mutta edelleen pidän parempana niitä kahta ilmaisjakelulehteä jotka entisessä kotikaupungissani ilmestyy. Ja ne on ILMAISIA!!!

Jotta asia olisi tarpeeksi omituinen niin nyt täällä alkoi ilmestyä uusi, ilmainen lehti jota tekee tämä sama porukka kuin tuota em. lehteä. Voitte kuvitella miten paljon ne tähän uuteen lehteen keksii asiaa.....
Tänään kyseisessä lehdessä oli kolmen aukeaman verran juttua.
Ensimmäinen aukeama; ala-asteiden urheilukisojen tuloksia
Toinen aukeama; Juttu paikallisen pubin kesänlopettajaisista ja mainoksia
Kolmas aukeama; Viikon tv-ohjelmat
Ja siinä kaikki.

Mikä ihmeen järki on perustaa toinen lehti kun ei ensimmäiseenkään riitä juttua.
No nyt sitten markkinoille paukkasi tämän ihka ensimmäisen paikallislehden entinen päätoimittaja oman lehtensä kanssa. Ja  ensitöikseen hän moitti tämän numero ykkösen tiukoin sanakääntein.
Jo on merkillinen meininki tässä kunnassa.

Vesiperä

Kyllä siinä nyt niin kävi, että varsinkin metsuri yltyi hurjaan laukkaan viime yönä ja joi aika monta juomaa jotka hänen veljensä "ystävällisesti" salaa terästi. Aamuhan oli sitten aivan karmea.
Itseasiassa hän oli vallan kännissä vielä aamullakin kun hoiperteli hakemaan lehtiä laatikosta.
Ei siitä lukemisesta silti mitään tullut ja nyt se poloinen on maannut tajuttomana välissä hurjasti oksennellen hela dagen.
Nyt kun ilta on jo kohtalaisen pitkällä näkyy pysyvän tee jo sisällä, kyllä ei vanhan pitäis langeta riekkumaan.

Ei se nyt omakaan vointi ole maailman skarpein ollut, mutta olen sentään pysynyt jonkilaisessa toimintakunnossa. Sain tehtyä kaiken minkä olin suunnitellutkin, mutta projekti keinutuoli saa jatkoa joskus myöhemmin.
Toki yritin sitäkin vähän raaputella, mutta tulin muutamassa sekunnissa siihen tulokseen ettei taida olla tämän päivän puhdehommia se.
Sinne paikallislehteen oli ihan pakko väsätä tänään se ensimmäinen juttu, siitä ei voinut luistaa ja sainkin sen tehtyä kun ensin pakotin itseni koneelle.
Oli oikein rauhallista kirjoitella, välissä vain metsurin yökkiminen säesti näppisten naputtelua.

Metsurin kunniaksi on kyllä nyt mainittava, että edellisestä "pyllyt penkereelle"-illasta on aikaa kuusi vuotta, joten ei se nyt kovin usein rällästä.
Ja olen lähestulkoon varma, että tämän päiväisen krapulan jälkeen menee hyvinkin seuraavat kuusi vuotta ennen uusintaa. Sitten se on jo niin vanhakin ettei selviä hengissä moisesta koettelemuksesta.

Minä möngin sänkyyn ja vedän peiton korviin, huomenna on piiiiiiitkä päivä ja parin tunnin palaverit päälle. Hyi sentäs.

Anuttaa

Sisäinen Anu Harkkini on herännyt jälleen!
Sain tässä päivänä muutamana ihan fantsun idean kun en halunnut niitä verhoja huusholliin yhtään enempää, mutta eteisen tuulikaapin ovi kaipasi jotain ilmettä.
Tuijottelin sitä ja sitten tuntien jälkeen päässä suhahti; minä maalaan siihen jotain.
Minulla on takki, jossa on sellaisia kivoja kiehkuroita, vähän kuin köynnöksiä ja hokasin, että nehän näyttää tosi hienolta siinä ikkunassa kun valkoisella maalilla ne siihen taiteilen.

Sitten piti hommata kalvo, levittää takki keittiön pöydälle malliksi ja siitä sitten vetelin vapaalla kädellä köynnöksiä kalvon täyteen. Tuli ihan hienoja.
Ja kuten aina, myös tässä on se tylsä vaihe ennen kun pääsee töpöttelemään kuvioita lasin pintaan, pitää leikata ne kuviot irti. Kihnutin ne sitten irti mattoveitsellä, melkein kieli meni poikki (ja kuola valui pitkin leukaa) kun oli niin tarkkaa työtä.
Nyt tarvis enää löytää tästä kyläpahasesta liike, joka myy kohtuuhintaista askartelumaalia. Töpöttimet tein vanhasta patjasta.

Maalaamisesta puheenollen, keinutuoli on saanut ensimmäisen maalikerroksensa lähinnä metsurin toimesta. Minäkin kävin vähän sutimassa, mutta metsuri ei malttanut olla ollenkaan ihmisiksi vaan koko ajan päkätti kuinka nyt maali valuu ja nyt jäi huono jälki ja nyt ei ole tasaiset vedot jne. loputtomiin. Menin sitten pois ihan perhesovun nimissä eikä kyllä harmittanut ollenkaan, ei se maalaaminen ollutkaan niin hauskaa puuhaa kun kuvittelin. Jalkapohjasta alkoi vetää suonta ja selkä kramppasi. Sitäpaitsi tulimme siihen tulokseen, että se tuolinperkele pitää maalata ainakin kolmesti että peittyy ne vanhat kulumajäljet, oi miten tylsää.

Illalla nämä muinaisjäännökset raahautuu paikalliseen pubiin vähän ketkuttamaan lannetta, siellä kun esiintyy paikallinen bändi (vapaasti suomennettuna "Vanhat ratsastajat") karjuen Hurriganesin biisejä.
Nyt täytyy vain muistaa siinä kossuvissyä naukkailessaan, että nyt minä asun täällä ja todennäköisesti törmäilen paikkalla oleviin ihmisiin myös tämän illan jälkeen. Täytyy hillitä noita minun  hurjia Shakira lanteitani ja ainakin yrittää ratsastaa fiinisti.

Huomenna olis vielä tekemättä homma jos toinenkin, joiden edistymistä ei krapula ainakaan edistä ollenkaan joten senkin takia olisi aika fiksu veto pysyä kaidalla tiellä.
Nyt ei parane lipsua.

Bad day

Jopas nyt ottaakin kaikki päähän, eilen jo meinasi käyrä nousta.
Otti niin pahasti päähän, etten ehtinyt olla töissäkään kun tunnin niin olin jo kiukusta ihan hikinen ja haisin pahalta. Ja työkaveri -kaiken lisäksi nainen!- kysyy että "Onko sulla pahat päivät tulossa?".
Perkele sentäs, kyllä voi ihmisellä kyrsiä ilman kuukautisiakin tai muita hormooniheittoja.
Vai millä ne miehet selittää oloansa kun on tatti otsassa.
En ole koskaan kuullut kun meillä ei metsuri paljon selittele.

Minähän en ole niin typerä koskaan, että näyttelisin keskaria tai haistattelisin. Ne on ihan teinihommia. Minä puin nyrkkiä. Lähinnä metsurille kun muille en kehtaa kiukutella.
Eilen illalla ärisin sille ihan vaan siksi kun jotenki niin ärsytti ja se kysy -raukka- että mitä pahaa se nyt on tehnyt. En sitten keksinyt mitään ja nauruksihan se sitten loppu peleissä taas meni kun en osannut nimetä yhtään ainutta syytä. Heilutin kuitenkin nyrkkiä nukkumaan mennessäni ihan vaan vasiten, jotenkin helpotti. Unikin tuli heti.

Mikä siinä sitten on, että kun on myrkyllisellä mielellä niin näkee ihan törkeitä painajaisia?
Unessahan ihmisen pitäisi rentoutua ja olla ihan avoin, mutta minun unet ne päihittää kaikki kauhun klassikot ja vähän tuoreimmatkin jutut noin vain.
Ihan hirvittää nukahtaa uudestaan kun herää johonkin veret hyytävään uneen. Olen kyllä ajatellut jatkossa herättää metsurin ja sanoa sille, että "näin pahaa unta", se toimi ainakin lapsena.
Potkin ja jyskytin oman huoneeni seinää (koska vanhemmat nukkui seinän takana) niin lujaa ja kauan että jompi kumpi tuli katsomaan -yleensä vain äiti kelpasi- ja sitten totesin nähneeni pahaa unta. Siihen taas aikuisen piti sanoa, että "no ei mitään hätää, alahan taas nukkumaan", auttoi kummasti.
Vanhempani kyllä yrittivät laiskuuttaan huudella seinän takaa, että mikä on hätänä, mutta en antanut periksi ennen  kuin joku tuli katsomaan. Jyskytin sitten vaikka niin kauan, että jompi kumpi -tai molemmat- tippui tärinän voimasta sängystä.

Olen muutenkin käyttänyt törkeästi hyväkseni vanhempieni palavaa halua nukkumiseen ja huoneeni sijainti hyödynsin kympillä.
Kerran en saanut ostaa serkultani farkkuja, jotka kovasti halusin. Isä kielsi.
Aloitin iltasella sellaisen itkukohtauksen ettei mitään rajaa ja sitä piti jatkaa melkein kolmeen asti yöllä ennen kuin isä huusi seinän läpi, että "osta, perkele!!".
Niistin nenäni ja laitoin nukkumaan, päätäkin vähän kivisti kun piti niin kauan panostaa. Isä oli paljon vaikeampi vastus kun äiti. Mutta sain housut, jotka ei sitten olleetkaan aivan niin ihanat kun kuvittelin.

Jotenki minulla nyt on vaan sellainen fiilis, ettei metsuri ehkä herkeä lohduttelemaan minua kesken uniensa vain siksi, että näin pahaa unta....eikä varmaan tepsi itkukonserttikaan.....
Voi olla -ja tämä on vain hento aavistus- että saisin pian nukkua aivan yksin, enkä minä ehkä olisi se joka saa jäädä sinne pehmoiseen parisänkyyn.

Hommiin suti

Nyt olen sitten metsurin kanssa yhteistuumin hinkuttanut sen meidän uuden ulkopöydän puhtaaksi. Oikeasti se on kyllä semmonen iso, puinen kela jossa on ollut sähkökaapelia, mutta nyt se leikkii olevansa pöytä.
Niitä ei kuulemma saa ottaa, mutta tämä on kyllä ihan rehellisesti haettu roskista jonne se oli kipattu. Ei voi olla väärin.
Menin sitten tänään paikalliseen maalikauppaan hakemaan siihen sitä ainetta jolla se pitää käsitellä. Kai se on valttia. Ei kuitenkaan missään nimessä saa olla mitään värillistä ainetta.
Otin varmuuden vuoksi tulkin - metsurin- mukaan.

Ja teidän pitäisi ehdottomasti nähdä sen maalikauppiaan ilme kun minä astun liikkeeseen.
Se ottaa heti tietynlaisen asennon ja ilmeen, suurinpiirtein näin "nyt taas selkokieltä ja mielummin kuvien kans, ei se muuten ymmärrä".
Minä sanon, että nyt minä maalaan pöytään ja hän aloittaa hitaasti artikuloiden, että "jaahas, onko pöytä ulkona vai sisällä?" ja katsoa tapittaa minua, vähäjärkistä.
Minä selitän, että ulkona ja puuta on johonka hän taas kyselemään hankalia, että onko se mäntyä ja miten se on karkeaa ja plaaplaaplaa.
Otin tulkin käyttöön joka selitti kaikki tylsät mitat ja muut puulajit sun muut. Hoh-hoijaa, onpa tylsää.
No saatiin sitten se joku puunsuojapurkki ja aloin sitten selvittämään sitä keinutuolin maalaamista, siihen olin oikein värikartasta valinnut jo värin.
Tivasin vielä, että onhan se lopputulos sitten varmasti just se sävy joka on kartassa ja eihän se vain kiillä?! Inhoan kiiltäviä pintoja. Ei kiillä.

Mutta sekin homma osoittautui ihan ärsyttävän monimutkaiseksi, ensin pitää taas hioa ja sitten maalata ja TAAS hioa kevyesti se upouusi maalipinta ja sitten TAAS maalata. Enpä tiedä jaksanko.
En varmaan. Metsuri saa hioa ja minä maalaan ja sitten varmaan metsuri maalaa.
Meillä usein menee niin, että aloitan jonku homman ihan into piukalla ja sitten alkaa tympiä, metsuri sitten hoitaa homman loppuun.

Tuon pöydän sentään sain -polttiaisen pirulaisista huolimatta- maalattua/käsiteltyä ihan itse ja kokonaan. Mitä nyt metsuri kävi siinä nauramassa ja näytti sitten semmosen tylsän tavan viimeistellä pöydän pinta. Ei saa huiskia ees taas vaan pitää se viimeinen käsittely vetää pensselillä semmosia täyspitkiä vetoja alusta loppuun. Tulee kuulemma hieno pinta.
Sitten se jäi kyttäämään oven rakoon, teenkö niin. No en ehtinyt. Ajoin sen sitten kauppaan siitä hirnumasta ja kostoksi se laittoi molemmat taka-ovet lukkoon sisältä päin ja minun piti kiertää koko pitkä matka etupuolelle jotta pääsin sisälle.
Mutta annan anteeksi, koska hän sentään nosti minulta housut kun ne meinasi tippua kesken maalausurakan, olisi ollut tosi noloa juosta etupihalle housut kintuissa ja maalisuti kädessä.

Ärtsyä

Mikä on ärsyttävää?

No se ....

kun mustikka sankko kaatuu metsässä......itkun paikka
kun mustikat pitää vielä poimimisen jälkeen pudistaa
kun puhdistat tatti otsassa niitä helvetin mustikoita ja metsuri tulee viereen ja sanoo "ei,ei,ei" ja pudistelee ärsyttävästi pätään...
kun mustikat pitää vielä pussittaa ja pakastaa
kun niitä on aina vaan liian vähän talveksi
kun ei tule ikinä se pakkanen
kun mustikka liiskaantuu lattiaan
kun mustikka liiskaantuu mattoon, siihen vaaleaan
kun täytyy edustaa ja sormet on edelleen siniset vaikka hinkkasit niitä niin, että nahka lähti
kun hymyilet muka vakuuttavasti ja etuhampaassa roikkuu mustikan kuori

Mikä on mukavaa?

No se .....

kun metsuri tekee tulet metsään ja siinä mutustellaan eväitä ripirinnan
kun sankko alkaa täyttyä ja painaa kivasti, kohta mennään kotiin
kun metsuri ei kelpuuta minua marjan puhdistajaksi ja puhdistaa itse kaikki
kun metsurikin kyllästyy ja ostaa imuriin liitettävän puhdistajan, hiphei!
kun metsuri tahtoo myös pussittaa
kun pakaste alkaa kaikesta huolimatta olla ihan tapissa eikä kämppään mahdu enää kolmatta pakastinta
kun tuullee ja aurinko paistaa, oho, pitää pestä pyykkiä
kun on hyvä syy jäädä kotiin ja siivota
kun saa uuden maton
kun ihmiset näkee sormista, että tuolla on mustikoita talveksi
kun saat kanssakulkijat nauramaan makeasti, ilo pintaan vaikka kuori hampaissa!

Yliväsynyt

On se ihan kauhiaa kun ihminen ei osaa nukkua!
Minulla menee nykysten tämän tästä nämä nukkumishommat ihan överiksi.
Esimerkiksi tänään työt alkoi kello kuusi, joten herätys oli varttia vaille viisi. En nääs ole ollenkaan niitä ihmisiä jotka herää ja lähtee samantien, en ollenkaan.
Minulla pitää olla aikaa ja siltikin meinaan myöhästyä. No metsurilla kun on tuo liukuva työaika joka suuntaan, niin se voi mennä miten miellyttää ja nyt se on sitten heräillyt yhtäaikaa minun kans.
Eihän siinä kolinassa kuitenkaan kukaan voi nukkua.

Kumpikin oltiin nukuttu yö tosi hunosti, minulla oli taas kuuma ja kylmä ja kuuma ja kylmä, unet painottu karmeisiin painajaisiin eikä muutenkaan ollut mukavaa. Sitäpaitsi metsurin nokasta lähti kummallinen naksutteleva ääni nukkuessa ja se vaihtoi asentoa minuutin välein.
Näiltä pohjilta sitten tempastiin itsemme pystyyn ja kävi niin kun monesti väsyneenä käy; me naurettiin ihan tyhmille jutuille aivan vääränään. Naurettiin niin että räkä roiskui.
Töissäkin oli ihan villi olo, esitin lapsille improvisoiden nukketeatteria sohvan takan rymyten ja lapsillakin nauratti ja räkä lensi.

Olin aivan varma, että kun pääsen töistä kotiin, kaadun kuolleena sänkyyn enkä herää ikinä.
Metsuri tuli yhtäaikaa kotiin ja mentiin sitten yhdessä päikkäreille (siis todellakin vain nukkumaan),  metsuri valahti tajuttomaksi oitis, mutta minullapa ei tullut uni. Koska olen kuitenkin kuuliainen lottovoiton odottaja, makasin paikoillani hiljaa kuin ruumis etten vain häiritse toisen unta.
Samalla tietysti toivoin unen saapuvan sinisillä vaunuilla tai vaikka traktoilla jos vain tulee, muttei tullut.

Sitten täräytin lohisopat valmiiksi ja rynnistin paikallislehden konttoriin palaveeraamaan tulevasta kolumnistin pestistä.
Tulin takaisin kotiin ja tiskasin, koska metsuri oli häipynyt jonnekin piiloon.
Käytän nyt ihan kympillä hyväkseni tämän maanisen olotilani ja teen kaikki rästihommat.
Taidan hinkuttaa vielä meidän tulevan puutarhapöydän pinnan ihan käsipelillä, jotta aivan varmasti olen yön saapuessa niin poikki ettei tarvitse toista yötä valvoa.

Oi nuoruus, kuinka kaipaankaan niitä unisia aikoja!!!
Mikään ei ole niin mahtavaa kuin omata hyvät unenlahjat. Silloin ennen sitä nukkui missä vain ja miten vain. Nyt jos yrittää nukkua jossain muualla kuin sängyssä, niin kiropraktikko saa minusta asiakkaan seuraavaksi vuodeksi.
Eikä mikään ääni maailmassa herättänyt minua jos uneen pääsin, nyt herään nenän nakseeseen.
No jotain hyvää olen tehnyt; olen siirtänyt muinaiset unenlahjat Larvannolle jota ei häiritse mikään.
Oi aikoja.

Pakkanen paukkuu

Nyt sitä sitten ollaan arktisilla alueilla ihan tosissaan, huomasin ma tänä aamuna.
Mittari näytti miinusasteita viisi!
En nyt hetkeen ollut aivan varma, että voiko se olla totta. Väänsin kaulan mutkalle ja kattelin sitä mittaria ylösalasin ja vähän viistoon, mietin sitten ihan pää suhisten, että kummin päin ne asteet nyt siinä oikein kuuluu olla.
Sitten muistelin yhtä vanhaa iskelmää jossa sanotaan jotta lämpö nousee ja päättelin viisaasti siitä, että kyllä se nyt on pakkanen.
Ulkona näytti kyllä aika kylmältä, mutta niin siellä usein näyttää viiden aikaan aamulla kun rähmäsillä silmillä tihrustaa.
Karuakin karumpi totuus iski sormille kun menin autolle ja sen ikkunat oli umpijäässä, siinä minä sitten elokuisena aamuna skrapasin ikkunoita sormet sinisenä kuultaen.

Eilen oli sitten jaossa se suuri jättipotti ja minä varauduin taas voittamaan.
Tai siihen jos metsuri voittaa. Niihin voi varautua monella eri tavalla. Jos esimerkiksi metsuri voittaisi, niin siihenhän on täytynyt tehdä jo vähän alustavia valmisteluja. Tänäänkin paistoin sille jälkiruuaksi lättyjä, kun ei koskaan voi tietää milloin se voittaa.
Sinä päivänä meitsillä täytyy bojot olla jo niin tapissaan, ettei se heti ala vaihtamaan. Ainakin nanosekunnin harkitsee.
Ja minä olen sitten tietysti sillee, että "voi miten ihanaa, kyllä minä olen niin iloinen sinun puolesta!" vaikka oikeasti olen ihan sairaan kateellinen. Eikä me olla edes naimisissa.

Omaan voittoon varaudutaan sitten taas ihan toisella tapaa. En esimerkiksi uskaltanut alkaa syömään kinkkuleipää ennen arvontoja etten vaan tukehdu siihen voitonhetkellä. Mene koko voitto sivusuun suoraan Larvannolle.
Pidän huolen että aina lottoiltoina minulla on suurinpiirtein säädylliset vaatteet yllä, jos vaikka sekoan ja menen ulos huutamaan tai juoksentelen pitkin pihoja.
Siitä on myös pidettävä huoli ettei ole yksin kotona kun kuponkia tarkistetaan, muutenhan hölötän sen heti jollekin perheen ulkopuoliselle joka ryöstää kupongin minulta tai on muuten vaan ilkeä.

Vielä ei ole ollu tarvetta näille varatoimenpiteille, mutta täytyy pitää taitoa yllä kun ei koskaan voi tietää milloin se osuu kohdalle. Aina sen joku on voittanut, miksen siis minä.
Sitten olisin oikein nöyrä rikas. Niinpä vissiin........

Mikä päivä

Kyllä kuulkaa päivässä ehtii vaikka jos mitä kun oikein laittaa hösseliksi.
Me ollaan metsurin kanssa ammutti pilkkaa, poimittu kaksi sankollista mustikoita, puhdistettu ne ja pakastettu, imuroitu, kokattu kahden päivän ruuat, tiskattu ainakin kolme kertaa, pesty pyykkiä, silitetty pyykkiä, käyty kaupassa, nukuttu jossain välissä päikkärit ja nyt istun väri päässä kirjoittelemassa tätä juttua eikä kello ole vasta kun kuusi. Tiedä mitä tässä vielä saadaan aikaiseksi.

Oltiin tässä päivänä muutamana kaupassa ja kateltiin siinä ohimennen ilmoitustaulun lappusia.
Siellä oli mainos metsästyskokeen suorittamisesta, oli tarjolla joku kurssi missä sen voi suorittaa.
Metsuri tönäisi minua ja näytti ilmoitusta ja minä kuuliaisena kysymään heti, että "Pitääkö minun mennä tuonne?"....kuinka nöyrä voi nainen ollakkaan... No ei kuulemma tarvi, mutta voisihan sitä kokeilla.
Tosin se on tylsä koe, pitää vain päntätä teoriaa ja tenttiä se. Sitten saa mennä metsään heilumaan aseen kanssa, kukaan ei kysele sinun ampumataitojen perään.

Paitsi että minä olen hyvä ampumaan. Oikeasti.
Olen aina ampumassa kun siihen on vain tilaisuus. Kun Larvanto oli armeijassa ja sinne sai mennä tutustumaan, olin heti rähmälläni pisteessä jossa sai testata ampumistaitojaan.
Tänään käytiin sitten mustikkaan mennessä räiskimässä vähän maalitauluun ja tuella ampuen olin parempi kuin metsuri. Ou jee.
Mutta kun ammuttiin vapaalla kädellä, niin meitsin pyssyn piippu heilui kun puliukko kotimatkalla enkä meinannut osua koko tauluun. Siinä sai sitten metsuri loistaa.

Tuli päivän kuntoilutkin hoidettua heti aamusta kun en koskaan malttanut kävellä maalitaulua tarkastamaan (ja se oli aika kaukana) vaan juoksin minkä koivista pääsin ja metsuri puolestaan juoksi perässä varmaan siksi etten ehdi muunnella tuloksia.
Ja sitten piti juosta takaisin ampumapaikalle, että ehtii ampua mahdollisimman paljon.
Minähän en olisi lähtenyt sieltä mustikkaan ollenkaan, mutta hallitus otti pyssyn pois.

Sitten poimittiin mustikoita joita oli aivan valtavasti ja sitten en olisi millään lähtenyt kotiin vaikka sankot alkoi täyttyä piripintaan. Alkoi onneksi satamaan, muuten tämä hullu kyykkis vieläkin siellä ja poimisi varmaan auton lavalle mustikoita. Iski jonkinsortin ahneus.
Tosin siinä putsausvaiheessa olin aivan tyytyväinen niihin kahteen sankolliseen.

Kotimatkalla mietiskelin sitä metsästyskokeen suorittamista, sitten mietin sitä kävelemisen määrää mihin joudun väistämättä jos sellaisen kokeen suoritan ja sitten mietin niitä lintupoloisia joihin en ehkä osukkaan kunnolla ja ne pitää lopettaa paljain käsin. Apua.
Väläytin metsurille asian esille tähän tapaan muotoiltuna; " Ajattele jos minä olen vielä metsälläkin sinun mukana, niin sitten et saa enää KOSKAAN olla yksin ja rauhassa. Aina olen siinä perässä kitisemässä."  Hän ajeli tuumivaisen näköisenä ja tuli siihen tulokseen, ettei se nyt ole ollenkaan välttämätöntä se semmonen metsätyskokeen suorittaminen, mitäpä noista.

Suomen kielellä

En ole koskaan oppinut kielioppisääntöjä, vaikka olen kuinka yrittänyt.
Kaikenmaailman possissiivisuffiksit on hiponut yli hilseen niin että pölisee ja kaikesta huolimatta olen kirjoitellut pakinoitakin vähän sinne sun tänne, saanut runoni mukaan runokirjaan (ja jopa pariin oppikirjaan!) ja osallistunut aikoinani muutamaan kirjoituskilpailuunkin ihan kiitettävällä menestyksellä. 
Ilman possissiivia.

Nyt sitten näin naamakirjasta kuinka sitä kielioppia oikein kannattaa nykynuorille opettaa, näin se menee;

Kielioppia nykynuorille:

Substantiivi on se sana, jonka jälkeen voi lisätä "perkele", kuten äijänperkele, autonperkele.
Adjektiivi on sana, jonka eteen lisätään "paskan", kuten paskantärkee, paskanhailee.
Verbi on sana, jonka jälkeen lisätään sanat "ihan sikana".
Nyt voi pennunperkeleet päntätä ihan sikana paskanhaileeta kieliopinperkelettä.
Yhdyssana on sellainen, jonka väliin EI voi laittaa vittu. Niinku yhdysvittusana. Ei käy.
Kuormavittuauto. Ei käy. Aivan vitun sama. Käy.

Nuorillehan kehoitetaan puhumaan heidän omaa kieltään, näin osumatarkkuus johonkin asioita käsittelevään aivolohkon osioon on huomattavasti parempi.
Ja se on ihan totta, olen sen henkilökohtaisesti todennut. Joten kyllä kannattaa muokata muutama muukin vaikea aihe nuorisokielelle, kuten nyt esimerkiksi matematiikka, fysiikka ja vaikka se kemia.
Englantiahan nuo puhuu jo paremmin kuin alkuperäiset koska se on jo valmiiksi kiinnostavaa. Ei me vaan puhuttu, kun ei ollut pelikonsoleita, nettiä ja musiikkivideoissakin keikkui Armi ja Danny.
Ja me muutamat pösilöt sitten kuunneltiin Hurriganesia ja opeteltiin Remulta enkkua, ei ehkä olisi kannattanut........

Kielenkannat

Olen kaikkien ärsyttävien olentojen ykkös-suosikki. Kärpäset surraa kuistilla ja kun tulin töistä auton katolle laskeutui välittömästi satamiljoonaa lentomuurahaista.
Olen vuokrannut viikoksi kirpparipöydän ja lähdin sitten joutessani katsomaan joko kirput ovat vallanneet pöydän. Samalla tuuletin ne lentävät ällötykset pois katolta.

Pöydästä oli mennyt ihan kivasti tavaraa, laitoin jäljellä olevat kauniisiin pinoihin ja kiertelin siinä joutessani sitten muut pöydät läpi. Olisi pitänyt lähteä heti pois, ihan suosiolla.
Kuulin kuinka joku kitisevä muori tuli sisälle (puheista päätellen oli just lähtenyt sieltä) vinkumaan mehua kun niin janotti tämä hirveä helle. Siinä se sitten kitisi, että mikähän mehu se nyt kelpaa jne.
Kävelin muorin ohi kun hän yks´kaks´ puhutteli minua sukunimellä tytötellen.
"Siinä se nyt kävelee.....no päivääää...." muori naukui ja kyllä otti päähän kun tunnistin, että kyseessä oli maailman pahansuopaisin ja ikävin haaska päällä tämän maan.
Luulin sen jo kuolleen, mutta mitä vielä. Siinä se maiskutti pillimehua ja tillotti minua pahansuovasti.

Tervehdin ja katselin aivan helvetin kiinnostuneena jotain villasukkia jotka oli lasten kokoa.
Muori vinkuu; " eihän sitä tervehitä ku...." ja minä melkein karjuin että tervehdinpäs, sanoin päivää.
"No kun minä ensin sanoin......" johonka minä puolestani että "tervehdin kun huomasin". Teki mieli lisätä, että en vaan meinannut tunnistaa kun olet niin vanhennut ja rypistynyt. Mitä se olikin.
Sitten se alkoi kyselemään miten siellä uudessa työpaikassa on sujunut (v...ttu, täällä KAIKKI tietää KAIKEN!) johonka minä vastasin hyvin ykstavuisesti ja aloin jutella hurjan innokkaasti kirpparinpitäjän kanssa myynnistä, ilmoista ja ihan mistä vaan. Sitten liukenin ulos ja lujaa.
Voin vain kuvitella mikä jaarittelu siellä alkoi sukujuuristani ja ties mistä.
Älkää antako helteellä tuollasille ihmisille juotavaa. Ei pidä edesauttaa niiden hyvinvointia ja kilenkantojen irrottelua. Kenelläkään ei harmita vaikka niiden kieli tippuisi irti kuivuudesta. Voi olla terveellisempää heille itselleenkin pitkässä juoksussa.

Kun tulin  takaisin kotiin, sama parvi laskeutui autoni katolle mellastamaan.

Kärpästen sota

Meillä on sellainen lasikuisti ja joka ikinen päivä siihen ilmestyy tsiljoona pientä kärpästä.
Siis juuri siihen kuistille jonka huolella pesin ja putsasin, somistin ja kauniisti kukitin.
Olen liimaillut ikkunanpieliin lepattamaan rullasta kiskottavaa kärpäspaperia ja siihen ne kyllä aika kivasti takertuukin pikku jaloistaan, mutta esteettisesti se ei ole kyllä mikään silimiä hivelevä näky.
Paperissa on aniliininpunaista  ja valkoista jolle on painettu kärpäsen kuvia.
Ehkä jossain on tutkittu, että kärpäset rakastaa juuri sitä väriä, koska näyttäähän se kelpaavan.

Koska se ei kuitenkaan näytä kivalta, ostin niitä navetassa roikkuvia ruskeita kärpäspaperirullia, mutta ne ei sitten kelvanneetkaan. Vai muutama hölmö lajinsa edustaja meni niihin kuolemaan.
Minä haluan, että kaikki kuolee joten ostin sitten vielä jotain kärpäs-Raidia ja suihkin sitä kuistin sameaksi.
Kuolihan ne, mutta hetken päästä kärpäsiä oli taas tsiljoona joten teippailen nyt vaan kiltisti sitä kirkuvan punaista paperia ja hinkkaan kärpäsen kakkaa ennen ah, niin puhtaista ikkunoista.

Jos et ole koskaan käsitellyt kärpäspaperia, voin kertoa ettei ole mitenkään huolettoman helppoa sen käyttö. Liima takertuu sormiin ja varo vaan ettei hiukset liehu lähelläkään töhnäpintaa, silloin ei auta kun sakset.
Jos se tarttuu ikkunaan, ei auta kun repiä ja sitten on taas ikkunassa jäljet.
Helvetin kärpäset!

Onkohan meidän kuistin rappusten alla ruumis vai mikä?
Minä en ainakaan mene katsomaan, saa metsuri mennä. Tämä on niitä miesten hommia.
Tiskaan vaikka viikon jos tässä asiassa saan olla heikko nainen.

Sitäpaitsi nyt on vielä sitten verho-ongelmakin. Minä kun oikein nautin siitä ettei ikkunan takana ole muuta kuin peltoa ja pajukkoa eikä verhoja tarvitse juuri laisinkaan, niin nyt minut sitten saatiin peloteltua.
Kaikki (suku ja ne muut) alkoi kysellä, etttä "kai sinä nyt syksyllä laitat verhot jotka saa kiinni, ei kuule koskaan tiedä mikä hullu tuolla puskissa kyttää".
Ensin nauraa hohotin, jotta jo täytyy ihmisen olla umpihullu jos jaksaa tuolla pajukossa kerä kärpästen ja muiden ötököiden meitä kytätä. Jos sen tekee niin kyllä on sitten huvinsa ansainnut.
Mutta kun eilen puolenyön aikaan katselin ypöyksin vallan karmivaa elokuvaa, jossa just muuan hullu näki paljon vaivaa kytätäkseen ihan tavallisia ihmisiä, niin tuli verhoja ikävä.
Vilkuilin koko ajan ulos jossa oli jo tosi pimeä. Apua.

No nyt en sitten tiedä millaiset verhot hankkisin.
En haluan ainkaan tavallisia verhoja koska ne tukkii koko seinän, enkä rullaverhoja kun ne on rumat.
Säleverhot olisi hyvä vaihtoehto, mutta niitä ei saa ottaa mukaan kun lähtee ja meillehän käy niin, että se talo löytyy heti kun on viimeinen säleverho kiinitetty.
Puiset säleverhot on yksi vaihtoehto, mutta ne kerää kuulemma kauheasti pölyä ja kaikkihan tietää kuinka himokas siivooja minä olen. En ole.
Voi muna näitä mun ongelmia.