Koiria ja ihmisiä

Olen sitten antanut koiralle tekohengitystä....vitsi vitsi, annoin höyryhengitystä, mutta ihan tarpeeksi hullua sekin. Paulille tuli nimittäin ihan hillitön yskä, oikein sellanen syvä, kumea, paukuttava köhä ja soitin sitten eläinlääkärille, että nyt olisi käyttöä muutamalle vinkille kuinka nukutaan ensi yönä. Hän sitten neuvoi antamaan Paulille höyryhengitystä, koska koira yrittää kakoa limaa keuhoistaan pois ja siksi yökkäilee koko ajan. Siispä tuumasta toimeen, keitin isossa kattilassa vettä, otin vielä isomman pyyheen ja pikku palasen leipäjuustoa sekä koiran ja sukeuduimme vessaan. Laitoin kattilan jalkojeni väliin, viritin pyyhkeen ympärille ja houkuttelin koiran juustolla pyyhkeen alle. Se toimi!! Pauli oli niin voipuneessa kunnossa, että ihan suosiolla retkotti jalkaani vasten ja nuskutti höyryä samalla kun yritti kielellä keplotella juustoa nyrkistäni. Heti ensimmäisen höyrytyksen jälkeen koira oksensi ison limaklöntin ja uusinnan jälkeen vielä vähän lisää. Kehuin sitä ihan hulluna siinä hanuri pystyssä mattoa  kuuratessani ja koira katsoi minua kuin hourulasta karannutta, tuossa se nyt hinkkaa oksennusta ja kehuu päälle. Yritin illalla vielä kolmannen kerran pistää sessen pataan, mutta enää se ei onnistunut, vaikka metsurin kanssa kaksista miehin yritettiin. Ehkäpä sillä oli jo sen verran riski olo, ettei enää tuntenut tarvetta moiseen pelleilyyn. Pinteestä päästyään se juoksi metsurin jalan taakse turvaan ja mulkoili sieltä minua ja kattilaa kuin mestaajaa ja hänen kirvestään.
Kerroin tätä sitten yhdelle kaverilleni ihan vinkiksi, heille kun on tullut ihka ensimmäinen koira nyt syksyllä. Hänen miehensä hoitaa metsästyskaveriaan niin taiten kuin suinkin vain osaa, mutta ihan pakko oli nauraa ääneen (kun ensin oli naurettu meidän höyryhengitykselle) kun mies oli huolissaan kokeillut omalla kielellään onko koiran kupit vaarallisia näin pakkasella. Koiralla nimittäin oli kieli ihan selvästi jäänyt johonkin kiinni koska siinä oli pieni nirhauma ja tokihan heti piti tarkistaa ettei vain ruokakupit ole tätä onnettomuutta aiheuttaneet. Olisin totisesti halunnut olla paikan päällä todistamassa tätä testiä, varsinkin siinä tapauksessa jos isännän kieli olisikin jämähtänyt kuppiin kiinni. Kyllä lemmikeistä on sitten paljon iloa!

P.S Meidän tanssikurssimme koki heti vakavan takaiskun, kun metsuri oli töissä telonut akilesjänteensä. Eipä sitten valssattu, mutta turha kenenkään (siis KENENKÄÄN) kuvitella, että yksi akilesjänne tätä projektia pysäyttää, se vain hieman hidastaa. Hion täällä sillävälin strategiat kuntoon...

Vanha pieru

Käytin Paulin iltapissalla, oli ihan helvetin kylmä ja kalpea puolikuu roikkui pakkastaivaalla.  On hirmuinen siunaus, että ihminen on näin vanha ja väsähtänyt. Täällä meillä on nimittäin ralliautot huristelee pitkin tuntureita ja iltasella kapakat on pullollaan kansaa, ennen vanhaan siellä olisin aivan varmasti minäkin. Enää ei jaksa kiinnostaa. Ei niin hauskoja pirskeitä olekkaan, että minut saisi tuonne pakkaseen kapakkahepeneissä koikkelehtimaan, ihan kammottaa jo pelkkä ajatus niistä öisistä taksijonoista.
Joskus ole melkein saanut itseni liikkeelle viikonloppuna, mutta aina se tyssää jo siihen kun alan mietiskellä kuinka minun pitäisi saunan jälkeen alkaa meikkaamaan ja laittamaan karvat ojennukseen. Kirkkaan voiton vie lämmin pyjama, sohva ja torkkupeitto. Ehkä sitten joskus kesällä, kivalla ilmalla....ehkä...
Eikä niitä krapuloitakaan kestä enää millään, sitäpaitsi tätä nykyä kankkusen saa vielä paljon, paljon herkemmin kuin vielä muutama vuosi sitten. Ennen muinoin kankkusesta selvisi seuraavaan iltapäivään mennessä kun nyt toipumiseen menee kaksi päivää, vähintään. Ei todellakaan ole sen arvoista.
Kamalaahan tämä olisi siinä tapauksessa, että olisi vielä hurja polte baanalle, mutta onneksi ihminen on rakennettu näin viisaasti, mitä ei jaksa niin sitä ei halua.
Menen nukkumaan ja nukun pitkään ja sikeästi. Hyvää yötä!

Homokammo

Tämä nyt on vallan kummallista kuinka suuret mittasuhteet on Haaviston homous saanut näiden vaalien aikana.
En ymmärrä yhtään. Mitä sillä on väliä onko joku homo vai hetero vai jotain ihan muuta jos kerran hommansa hoitaa? Katselin telkkarista kuinka ihmisiltä kyseltiin kumpaako herraa he nyt jatkossa äänestävät ja eräskin vanhempi mies sanoi ettei varmasi äänestä Haavistoa kun se on semmonen homo. Olisi nyt edes mallin vuoksi keksinyt lisäksi vielä jonkun pikkusen asiallisemmankin syyn. Nyt alkaa tuntua siltä, että Haaviston kilpakumppanina voisi olla ihan kuka hetero tahansa, aivan varmasti saisi kaikkien homo-vastasten äänet vaikkei osaisi edes nimeään kirjoittaa. Ihan tästä omastakin lähipiiristä löytyy ainakin yksi homo-kammoa poteva isäntä ja ihan vaan huvikseni huudatan häntä melkein päivittäin tämän aiheen tiimoilta.
Hän on jopa sitä mieltä, että homot ne on vallan sairasta sakkia ja toivoo vielä jonain päivänä jonkun neron kehittelevän homo-ruiskeen jolla tauti saataisiin kitkettyä maan päältä.
Eihän tuollaista jaksa hiljaa kunnella, ihan pakko ärsyttää. Kun hän on lähdössä kaupungille, varoittelen kimppuun hyökkäilevistä homoista ja pelottelen vanhuuden päivistä jolloin kotisairaanhoidosta häntä tulee hoitamaan joku reipas homopoika. Vie ihan pesulle asti.
Hän ei voi kuulemma enää edes telkkaria katsoa kun toisella silmällä kun niitä homoja on tungettu sinnekin joka ohjelmaan ja tänään hän sitten oli saada slaakin kun paikallislehdessä esiteltiin uusi, nuori toimittaja jonka palstan nimi on " Sateenkaaren syrjältä", tämä neitokainen kun ei pojista perusta.
Yritin mainita, että varmaan kautta aikojen on ollut molempia sortteja täällä pallon päällä pyörimässä ihan yhtä paljon, nyt he vain ovat ikään kuin uskaltaneet tulla kaapista ulos. Olisivat kuulemman saaneet pysyäkkin siellä kaapissa ja syvällä, kai se sitten niin on että tieto lisää tuskaa.
Yhdelle tuttavani kaltaiselle vielä jaksaa nauraa, mutta nyt kun on  käynyt ilmi kuinka paljon  hänellä on saman ajatusmaailman omaavia....no se on jo vähän pelottavaa......

Nami maiskis!

Voi tätä iloa ja onnea!!! Löysin kaupasta sokeritonta vauvan marjasosetta, sitä oli jopa kahta eri makua. Ihan hintsusti onkin jo alkanut kyllästyttämään tuo itsetehty marjasose, puhumattakaan sen väsäämisestä...
Söin nyt ihan silkasta syömisen riemusta heti kättelyssä kaksi sellaista purnukkaa ja hyvää oli. Olen myös vihdoin viimein noin miljoonan yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut tekemään hyvänmakuisia muffinsseja, teen ne gluteenittomiin jauhoihin ja makeutan Canderelilla, sekaan nakkaan vielä puolukoita. Maistuvat kahvin kanssa oikein hyviltä. Olen nimittäin alkanut varovasti juoda kahvia, juon kupillisen töissä joka päivä, kotona en vielä uskalla ettei mene kuninkaallinen vatsa ripulille.
Nämä muffinsit on kyllä aika rumia ja melko höttösiä, kun laitan yhden pöydänkulmalle niin voin melkein puhaltamalla siirtää sitä toiseen paikkaan.Sitä Brunbergin suklaata ahmin sitten joulun aikaan niin muikeat määrät ettei enää kestä syödä yhtään....kyllä ihminen voi sitten olla tyhmä. Edelleen.
Joten jonkun pullan ulkonäöllä ei ole yhtään mitään merkitystä, pääasia että on syötävää. Olen pikkuhiljaa alkanut löytää jonkilaista punaistalankaa tuossa kokkailussa ja kehityn päiväpäivältä, osaan jo tehdä tosi maukasta kala-kasviskeittoa ja suussasulavaa bataattilaatikkoa, lihapullatkin onnistuu joka kerta paremmin, mutta niissä on vielä pientä hienosäätöä mausteiden kanssa tehtävissä.
Nyt lähden tästä soittelemaan mustikka-muorille, jonka pakastimesta kuulemma löytyy vielä minulle mustikoita muutama kilo, eiköhän ne kesään riitä. Ostan sitten taas lisää.

Jalalla koreasti

Tänään tuttava toi minulle pois nurkistaan pyörimästä Souvareiden cd:n ja ajattelin ensin, että vien sen vanhemmilleni, mutta sitten päässä syttyi lamppu. Oi ei!!! huutaa lähipiiri tässä vaiheessa......
Se on nyt semmonen homma, että metsuri oppii tanssimaan. Ja opetus alkaa välittömästi ensi viikonloppuna ja kestää koko viikonlopun, sitä jatketaan niin kauan kuin tarve vaatii eli varmaan ainakin vuosi. Tätä on kokeiltu ennenkin hyvin laimealla menestyksellä, metsuri koikkelehti kuin parhaat päivänsä elänyt kameli ja minulla loppui maltti.  Liian pian, huomaan näin reilun kahdentoista vuoden seurannalla. Katsos kun tämä minun mies on vähän hitaanpuoleinen näissä uusien asioiden oppimisessa, mutta sitten kun hän sinnikkäästi (ja sitä siltä ei puutu) opettelee jonkun asian, niin se onkin siinä sitten lähestulkoon täydellinen.
Tältä pohjalta ajateltuna toivon, että tämä nyt sitten pätee tähän tanssitaitoonkin. Olen valmis uhraamaan varpaani ja hermoni projektin loppuunsaattamiselle ja loppujen lopuksi me liitelemme kohti eläkepäiviä humpan tahtiin, olemme norjia ja sorjia vielä satavuotiainakin. Kuolemme sitten yhdessä jenkan jytkeeseen sinne tanssilattialle pottujauhojen sekaan. Happy end.
Tässä nyt on vielä yksi sellainen mitätön seikka tekemättä, metsuri ei nääs itse vielä tiedä näistä suunnitelmista yhtään mitään. Täytyy vissiin mainita.

Biljonääri

Näin ihanaa unta, olin voittanut lotossa paljon, paljon, paljon fyffeä. Olin aika töpinöissäni ja soitin oitis metsurille ihan leuhkana, että nyt keksin sille talveksi tekemistä (nuo metsurit kun ei tykkää kahlata lumessa niin ne köllöttää kotona) jotta meehän ukko etsimään meille kunnon rantatontti johon rakennutetaan tyyris hirsipytinki.
Seuraavassa otoksessa metsuri siellä rakenteli työmiesten kanssa ihanaa taloa mukavasti metsän siimeksessä olevalle tontille. Ai missäkö minä olin? No tietysti täällä kotona oottelemassa, että kaikki on valmista. Oli minulla uusi hieno, musta maasturikin mutta silti me ajeltiin Pauli-Anteron kanssa massukalla kun se nyt on vaan niin letkeä peli. Metsuri minulle siitä vähän möykkäsi ja ehdotti, että annan sen Larvannolle jos en kerra raaski kokonaan luopua, mutta kieltäydyin ehdottomasti moisesta, sehän ei ole ollenkaan turvallinen auto minun lapselle.
Unessa oli myös kohtaus jossa pidin Larvannolle ja Tyttikselle hirmuista saarnaa siitä, kuina tätä lotto-uutista ei missään nimessä saa kertoa kenellekkään  koska se tietää vain meille kaikille SUURIA vaikeuksia.
Herätessäni aloin sitten ihan tosissani pohtia mitä sitä osaisi oikein tehdä jos ihan oikeasti voittaisi monta, monta miljoonaa? Siinäpä vaan saattaisi ihan oikeasti käydä niin, että lamaantuisin ja jatkaisin elämää entiseen malliin. Laahustaisin edelleen Kuomat lintallaan töihin ja takaisin, ajelisin massukalla ja ostaisin Paulille Pedigreeniä. Sunnuntaisin kurvaisin edelleen kirpputoreille ja jahtaisin tarjouksia ympäri kaupunkia. Muistan nimittäin myös uneni lopun, ennen "the end" tekstejä; istuin käsi poskella siellä hirsituvan pöydän äärellä ja tuijottelin joelle ja mietin, että mitä helvettiä sitä tekisi, että sais aikansa kulumaan.
Kyllä ihminen sitten voikin olla säälittävä!! Jos nyt oikein pinnistelen, niin kai sitä nyt jotain lystiä keksii vai onko tämä ikuinen pihistely jäänyt nahkaan asumaan ikuisiksi ajoiksi, ei irtoa vaikka kuinka setelitukolla hinkkaa...... Hyi miten kammottava ajatus!

Vaikea valinta

Nyt kyllä on niin, ettei minulla ole hajuakaan ketä tässä äänestää pressaksi. En tykkää oikein kenestäkään...
Naistako nyt pitäsi äänestää ihan kannatuksen vuoksi? Mutta kun ei oikein haluta, Sari Essayah käyttää kyllä laamapaitaa ja punaisia kalsareita, siinä suhteessa me ollaan niin samiksia, muttei se nyt oikein taida riittää.
Vähän pistää miettimään sekin, että kumpikin daami olisi valmis ajamaan päänsä kaljuksi jos sillä konstilla tie Tarjaksi olisi varma, tulee vaan mieleen väistämättä, että mitä muuta he oikein ovat valmiita uhraamaan vallan himoissaan. Pöö-Paavo on niin jäykkäniskainen jököttäjä ettei kyllä iske yhtään ja Väyrysen Pate mukeineen on aika falski, tosin hän on sitä mieltä, että tyhmyys voitaisiin lisätä kuolemansynteihin mikä ei ole ollenkaan paskempi idea.
Soini taas tanssii yökerhossa peilipallon alla ja nimeäisi bändinsä Soinisaurukseksi joka soittaa rokkia, mutta laittaisi sadan markan seteliin (jos markat tekisi paluun) Kirsti Paakkasen lärvin ja sitähän nyt ei jaksa katella kukaan. Niinistö on aina niin kieron näköinen virnottaja, että pahalta tuntuu. Hän tosin veisi Barack Obamalle tuliaisiksi velkaneuvonnan, pohjoismaisen arvoperinteen ja suomalaista sisua joille voisi aivan hyvin ollakin siellä päin käyttöä. Arhinmäki puolestaan on sellainen mosoposki ettei se ole oikein katu uskottava missään tilanteessa, ja on muutenkin niin hajuton ja mauton, en kyllä ymmärrä mitä se joutuu koko ajan pyytelemään anteeksi. Olemassaoloaanko?  Haavistolla on sentään se komea poikaystävä, sitä on kiva katella ja tykkään Pekan motosta "Mitä ei voi sanoa lyhyesti, sitä ei kannata sanoa ollenkaan".
Kuten huomaatte olen todella perehtynyt tähän valintaan... ainakin Hesarin Nyt-liitteen verran....
Ja jos jätän ääneni käyttämättä pitää minun olla kokonaista kuusi vuotta ihan hiljaa, eikä minusta taida oikein olla siihen.

Pieniä mummoja

Miten niin elämäni alkaa olla aika yllätyksetöntä.....ihan muuten vaan se toistaa itseään.
Kävin TAAS maitokaupassa ja TAAS joku mummonrääpäle liimautui kylkeen kiinni. Hän halusi keskustella valitsemastani avokadosta loputtomiin, miksi valitsin juuri sen, ai oli kypsä, no mistä sen tiesin, mitä siitä valmistan, syönkö sitä usein ja plaa-plaa-plaa. Keskustelun lomassa mummo taputteli minua käsivarteen (minä en voi sietää lääppimistä!) ja tunki liian lähelle. Aivan liian lähelle.
Ja kun loputon jauhaminen avokadosta oli ohi, mummo kaasutteli matkoihinsa eikä edes harkinnut noukkivansa kyseistä pallukkaa koriinsa. Voi paska sentäs!!
Ennen minun kimpussa oli kaikenmaailman mielenterveyspotilaat ja avohoitotapaukset, nyt siihen voi lisätä vielä  mummotkin. Upeeta, mahtavaa, upeeta.......
Sitten illalla lähdimme Paulin kanssa piiiiiiiitkälle lenkille joen jäälle, olipa ihanaa. Oli just niin kauan kunnes luoksemme hölkötti taivahan suuri koira jonka sitten yritin pysäyttää karjumalla kun isäntä oli aika kaukana.
En onnistunut ja Pate viilasi kulmahampaat taistelukuntoon. Apua.
Ukko huusi meille, ettei se hänen koiransa tee mitään ja minä kiljuin takaisin, että "tämä tekee!!!". Äijä lähti juosta lönkyttämään ja minä kiskoin Paulia perässäni pohkeet paukkuen. Pauli ärisi ja murisi ja vieras koira ärisi vielä enemmän. Antakee voimaa.
Kaiken lisäksi olin samaanaikaan puhelimessa ystäväni kanssa, enkä ehtinyt raportoida hänelle tilanteesta muuta kuin "odota hetki, nyt on tilanne päällä". Siellä odotti kaveri linjoilla huuli pyöreänä ja varmaan luuli että joku hullun raiskaaja hyöri kimpussani. Kun sitten vieras koira oli vihdoin pyydystetty kiinni ja me jatkettiin matkaa, vaahtosin suureen ääneen ystävälleni niistä helvetin irtokoirista jotka ei IKINÄ ole hallinnassa. EI IKINÄ!!
Ukko ei varmaan huomannut korvissani olevia nappeja, koska taakse vilkaistuani huomasin hänen toljottavan meitä suu auki. Ehkä se luuli, että yksikseni rupesin noitumaan, mutta sama se, pääasia että kuuli sekin mitä mieltä olen näistä muka hallinnassa olevista koirista ja heidän omistajistaan.
Persiistä koko sakki.

Tappajarotikan paluu

Ne on täällä taas; tappajarotikat. Muistaneeko lie teistä kukaan viimekesäistä episodia kun Pauli-Anteron kimppuun hyökkäsi B-rapussa lomailevat rotikat (lue vanhoista jutuista jos kiinnostaa), minä muistan ja Paulikin muistaa. No nyt ne on taas täällä. Apua.
Emme ole törmänneet niihin vielä kertaakaan, mutta olen pelosta jäykkänä joka ikinen kerta kun lähdemme lenkille. Sen verran on kehitystä tapahtunut, että tyttö näyttää nykyään pitävän koirat sentään hihnassa, ehkä läheltäpiti-tapauksia on sattunut enemmänkin. En kyllä siltikään usko hetkeäkään siihen, etteikö ne massiiviset jytkäleet mene ihan sinne minne niitä huvittaa jos tilanne sattuu kohdalle, tuskinpa tyttö niille pärjää.
Olen taas järkeillyt kaikki kaksi aivosolua savuten, että koska tyttö on aika nuori (ja nuoret tykkää nukkua) niin hän tuskin on aamulla ennen yhdeksää ulkoiluttamassa koiriaan. Ja koska tyttö varmaan valvoo myöhään, hän käyttää koirat mahdollsimman myöhään ulkona, jotta saa aamulla nukkua.
Me taas mennään aamulla ulos tosi aikaisten ja iltalenkki tehdään jo seitsämän aikaan, joten mahdollisuudet  karmeaan jälleentapaamiseen on olemattomat. Näin toivon.
Vielä enemmän toivon, että lähtisivät kauas pois eivätkä tulisi koskaan takaisin. Ei ainakaan ne koirat.
Naapuritalossa puolestaan asustaa hurja suuri saksanpaimenkoira ja hänen puolisonsa, pikkusen pienempi sakemanni. Varsinkin tämä uros haluaa pistellä valtaviin poskiinsa kaikki toiset koirat sekä jälkiruuaksi niiden taluttajat eikä tottele omistajaa laisinkaan.Onnellinen omistaja sitten roikkuu jalat tanassa siellä hihnan päässä ja on onneksi salskea ja riuska nuori mies.
Mietin vaan miten siinä mahtaa käydä jos nämä rotikat tapaavat iltalenkillä tämän huiman sakemannin kun samalla tontilla pyörivät.
Siinä saattaa tanner pölistä ja omistajien hauis olla kovilla.
Enhän toki minäkään voi elvistellä Paulin kuuliaisuudella (joka rajottuu metsurin palvomiseen), kyllä sekin uhittelee ja on ihan kamala, mutta minä pärjään sille fyysisesti. Voin jopa napata kainaloon jos ei muu auta.
Paitsi sitten se on kuulemma lentävä pihvi jos joku suurempi koira sitä tavoittelee.
Mutta se on minun ikioma pihvi, jota puolustan kyllä viimeiseen asti. Aivan kuten kaikkea muutakin minulle tärkeää. Minun omaisuutta ei tulla noin vain syömään.

Tehotyttö

Metrolukemista

Voi pähkinä, että olenkin ollut tehokas heti aamusta alkaen, on kuulkaa tapahtunut ihan tosissaan!
Pauli-Antero herätti jo puoli seiskalta kun sillä oli polttava pissahätä, joten lenkkeilimme typötyhjässä kaupungissa ihan kaksistaan ja se oli aika ihanaa. Söin tömäkän aamupalan ja pistin hulinaksi; kuusi lensi kaaressa yli parvekkeen laidan, en viitsinyt edes tarkistaa onko alla ketään kun  uskottelin kaikkien nukkuvan eikä sieltä havujen seasta pilkottanutkaan yhtään ruumista kun menin kiskomaan kuusen roskiin.
Vaihdoin petivaatteet, imuroin sekä lattian että koiran, pesin lattiat, jynssäsin vessan,kiskoin sohvasta kaikki päälliset pyykkiin, irrotin jopa hellasta jokaikisen nappulan ja kuurasin ne ihmesienellä hohtaviksi. Sitten vein joulukoristeet kellariin ja tyhjensin lehtikorin, välissä keitin kahvit ja lueskelin hesarin (jonka taivaallisen ihana ystäväni taas tilasi minulle joululahjaksi) ja taas jatkoin jynssäämistä. Jopa jääkaappi sai osansa siivousvimmasta eikä sieltä löydy yhtään pilaantunutta ruuanjämää. Nyt on iltapäivä ja olen saanut kaiken valmiiksi, paitsi pyykkikone jatkaa tauotonta urakkaansa vielä pari tuntia. Iltasella sitten silittelen pyykkejä, mutta se on ihan kivaa hommaa eikä sitä lasketa työksi. Olen oppinut, että siivoaminen ilman taukoja on suorastaan hanurista. Nytkin kuuntelin toisella korvalla telkkarista jumalanpalvelusta ja aina sopivassa kohden istuin lattialle ja yritin laulaa jollottaa muitten mukana niitä lurituksia mitä ne siellä veisasi. Niissä oli nääs tekstitys, se oli sellainen karaoke-jumalanpalvelus. Pitäähän niitä harjoitella jos miniästä kerran tulee pappi, täytyy osata käyttäytyä kirkossa sujuvasti. Kuulostin omiin korviinkin kyllä ihan kamalalta siinä joikatessa, mutta onhan tässä vielä aikaa harjoitella sopivaa nuottia. Sitä pitää pakanankin taipua moneksi.
Tuossa pöydän kulmalla  vilkuttelee minulle muuan ammattikirjallisuuteen kuuluva opus, jonka aion vielä tänään lukaista läpi ja kopioida itselleni parhaat palat. 
Huomenna sitten alkaa VAPAA ja nautin ihan simona joutilaisuudesta, makaan ja luen hyviä höpö-kirjoja.
Hesarissa oli muuten pikku juttu siitä, mitä ihmiset metrossa matkatessaan lukevat. Arvaa lukiko ne höpö-kirjoja? No eipä tietenkään, oli taas kyllä sattunut melkoinen älypääotanta tähän juttuun. Ne luki kaikkea hienoa kuten;  "Globaalisaatio; Puolesta ja vastaan" tai Jhumpa Lahrin (kuka se on?) novellikokoelmaa. Eräs herra oli lukaissut Albert Einsteinin elämäkerran ja nyt luettavana oli "Tähtiä ja ihmisiä".
Miksi aina näissä tämäntapaisissa jutuissa luetaan vaan kaikkea hienoa, miksei koskaan kukaan luen vaikka Anna-Leena Härköstä tai Kalle Päätaloa?! Minä luen parhaillaan Regina Raskin Jouluihmistä ja se on oikein hyvä kirja, voin myös suositella Katariina Romppaisen Pitikiä päiväunia, johan saa nauraa.
Ne joilla on jotain viihdekirjallisuutta kassissaan ei varmaan kehtaa antaa haastattelua jos se toimittaja sattuu niiden kohdalle kyselemään (ja varmasti sattuukin) kun eihän sitä nyt kehtaa koko kansalle paljastaa, että laukussa köllöttää Juha Vuorisen Juoppohullun  päiväkirja.
Ja sitten me puupäät luemme lehdistä näitä juttuja ja katsomme kuvista kuinka siinä fiksut ihmiset pää sirosti kalleellaan (minulla roikkuu lukiessa kaikki leuat rinnuksilla)  lukevat viisaita kirjoja ja tukehdutaan alemmuuskompleksiin. On se niin persiistä.

Julkkis

Löntystin töiden jälkeen kauppaan leipäostoksille tuhannen väsyneenä kun ihan puskista eteeni ilmestyi mummeli joka katsoa napotti minua tiukasti ja kysyi että "Ootko sie julukkis?". Kieltäydyin moisesta kunniasta(pitkin hampain, olishan se ollut vähän leuhkaa olla JOKU) johonka mummeli tuumasi että näytän ihan siltä ja minä tietysti innoissani kysymään, että keneltä?!
"Joltakin tutulta, en mie tiiä" se vastasi ja meni menojaan. Voi kunpa olisin taas ollut tilanteen tasalla ja keksinyt esiintyä jonain tosi hottis tyyppinä, mutta kun en ole oikein perillä kuka nyt olis ollut mummon mielestä  cool. Olisin pelastanut mummon päivän vaikka nimikirjoituksella, siinä riittäisi jutunjuurta ja näyttämistä pitkäksi aikaa.
Tarviiko sitä nyt aina olla niin rehellinen jos toiselle voi pikku huijauksella saada hyvän mielen? No ei tarvi.
Matkani eteni sitten muutaman askeleen kohti vihanneshyllyjä kun edessäni seisoi taas mummo joka ei vaivautunut sen kummemmin tervehtimään vaan tokaisi minulle, että "Onko jäävuorisalaatti ja jääsalaatti sama asia?", neuvoin ylen ystävällisesti että jäävuorisalaatti on kerän mallinen ja jääsalaatti on tuo puska jota hän parhaillaan hypistelee. Mummmo ärjäisi jäävuorisalaatin olevan tarjouksessa. "Missä niitä on?" se jatkoi ja teki mieli käskeä itse etsimään rehunsa, mutta kunnon julkkiksen tavoin näytin mummelille salaattikerät. Sinne meni mummo eikä turhia kiitellyt avusta, vielä sitä sanotaan ettei nuoriso osaa käyttäytyä....
Satuttiin sitten kassalle samaan aikaan ja tuijotin mummon salatteja ja hoin mielessäni "ole kitkerä, ole kitkerä, ole kitkerä....", sitten olis mummo ja salaatti samoilla linjoilla.
Minä olen vahvasti sitä mieltä ettei ikä anna mitään etuoikeuksia käyttäytyä huonosti tai jos käyttäytyy, niin sitten pitää kestää seuraukset eikä alkaa ulisemaan kuinka vanhuksia ei kunnioiteta.
Sain onneksi ostokseni tehtyä ilman yhtäkään uutta mummoa ja hyvä niin, minun vanhuskiintiö tältä päivää on ihan tapissa.

Tuhannen taalan Nipsu

Minä-muki, aika soma..

Tämä se onkin kuulkaa uutinen; minulla on astiakaapissa tooosi arvokas muumimuki! Se kaikista rumin, ruskea Nipsu-muki. Sitä ei kuulemma enää valmisteta ja siksi sen arvo nousee koko ajan. No huh-huh sanon minä!
Meitsi se vaan vetelee jugurttia ja vaikka mitä apetta sellaisesta kipposesta, tosin ei vetele enää, nostin sen talteen ja piiloon ettei kukaan vain riko sitä.
Aika hyviä hintoja niistä muistakin muumimukeista maksetaan, huomasin kun kävin kurkkimassa netissä.
Siispä kukaan ei koske enää meidän mukeihin, käärin ne pumpuliin ja pakkaan luodinkestävään laatikkoon.
Myyn ne sitten joskus.......jos raaskin.....tai jätän ainakin perinnöksi....ehkä...
Minussa kun on sellainen valuvika, etten millään raaski luopua oikein mistään. Eräs tuttava myy kaiken vähänkin arvokkaan mitä sormiinsa saa ja yllytti minuakin. Hetken jo innostuin ja ajattelin jostain luopua, mutta eihän siitä sitten loppupeleissä mitään tullut. En minä raaski mistään luopua, eikä minulla nyt mitään niin arvokasta olekaan.
En esimerkiksi varmaan koskaan pysty myymään Mymmeli-mukiakaan, koska olen saanut sen joululahjaksi pieneltä tytöltä jonka mielestä minä olen ihan kuin Mymmeli. Herrajestas sentään, mieti nyt; ihan kuin Mymmeli...
eihän sellaista mukia voi edes hinnoitella koska ei Mymmeli-fiiliksillä ole hintaa olemassakaan.
Joillain jutuilla vain ei ole.

Kansanradio

Minullahan on tapana lähteä metsurin kainalosta ajelemaan kohti kotia aina niin, että kuulen Kansanradion. Sehän tulee sunnuntaisin siinä puolenpäivän aikaan ja olen harrastanut tätä jo iät ja ajat, myös Larvanto on kasvanut vuosien myötä tähän huvitukseen. Kaasuttelin uuden vuoden vietosta kotiin ja siinä Kansanradiota kuunnellessa hetken jo mietin, että onko tämä enää tottakaan. Tälläkertaa lähetykseen oli sitten soittaneet kaikki hurut mitä maa päällään kantaa, siis aivan kaikki. Yleensä mukaan mahtuu ihan asiapitoisiakin puheluita, mutta nyt ne kokeneet tappion. Sinne soitti rouva, joka kovin paheksui miehiä jotka istuvat telkkarissa haarat levällään, eikö nyt kukaan voi ojentaa niitä?! Muuan mies oli sitä mieltä, että eräällä tangolla on nimi aivan hanurista ja toinen herra taas ihan pokkana neuvoi peräsuolen (ei siis peräaukon) kutinaan auttavan Mobilatin, ainakin häntä se auttoi. No joo, ihan kiva kun jaat tämän tiedon kanssamme.........
Sitten rimpautti nimimerkki Herra nro 52, hänen huolenaan oli laatimansa lehti-ilmoitus, jolla hän etsiskeli armasta itselleen. Oli aivan ihmeissään viiskakkonen kun ei kukaan vastaa ja sitten hän luki ilmoituksen meille kaikille ääneen. En ihmettele yhtään ettei kukaan korvaansa lotkauttanut.
Muuan mies antoi vinkki vitosen kalsareihin, joissa ei ole edessä luukkua roikottimelle. Juu-u, siksi se sitä kutsui.
Pitää vaan ottaa sakset ja napsasta aukko, mutta talvella on hyvä käyttää kuulemma kalukukkaroa.
Pitääkö nyt metsurin roikottimellekin sellanen virkata? Missä on ohjeet?
Mies oli myös se laulaja joka mölisi jonkun tangon ilmoille ja kesken karmeimman menon antoi ohjeet jauhelihakastikkeelle. Noin vain.
Eikä Porissa kuulemma soiteta tanssiravintoloissa tangoa tarpeeksi, ei kai lähes laisinkaan. Soittaja arveli ravintoloitsijoiden salajuonta, eihän ihmiset juo viinaa jos tango soi. No onhan se selvä.
Kyllä Kansanradio on niin parasta viihdettä!
Ennen matkan päättymistä kuuntelin vielä uutiset jossa haastateltiin taiteilijaa Mellillästä, hän kun oli ollut ilman sähköä jo viikon. Tomittaja kyseli kuinka se nyt kovasti ottaa päähän kun ei tule sähköä tupaan, mutta ei tätä taiteilijaa harmittanut ollenkaan. Mikään. Hänellä oli puuhella joka lämmitti ihan tarpeeksi ja siinä pystyi valmistamaan ruokaa, ei ole hätä laisinkaan. Sitten toimittaja kyseli vesijohtojen kohtaloa, pelottiko että jäätyvät johonka taitelija tuumasi, että se vähän kyllä jänskättää, mutta eihän sille mitään mahda jos jäätyvät. Se on semmosta. Seuraavaksi taitelijalta udeltiin etteikö ota päähän kun ihan siinä lähellä junaradan toisella puolella on jo sähköt, mutta hänellä ei. Ei kuulemma harmita, kyllä ne jostain toisesta linjasta vielä hänellekin tulee. Hiljalleen alkoi kuulostaa siltä, että toimittaja repii positiivisen taiteilijan silpuksi ja lohkesi vielä utelemaan kyrsimisen määrää maaseutua kohtaan kun taiteilija oli kuulemma Turusta muuttanut maalle. Totta sinne kaupunkiin alkaa olla ikävä. Mitä vielä; taiteilija tutustuu nyt kuulemma ihan tapauskohtaisesti ihan kaikkiin ongelmiin mitä maalla asuminen tuo tulleessaan. Ei se haittaa, ei kaduta.
Monella on paljon huonommin asiat, heillähän on se hella. Ja kiitos vielä kaikille ahkerille sähkömiehille sinne tolppien nokkaan jotka siellä keikkuvat vikoja korjaamassa, päätti taiteilija haastattelun.
Aivan mahtava asenne oli hänellä, kunpa saisin itselleni edes hitusen tuosta positiivisuudesta niin voisi elämä olla aika helvetin paljon helpompaa.
Hyvää jatkoa vaan sinne Mellilään!

Kultaista

On se niin herkkää........

Nyt on kuulkaa rakkautta ilmassa; Larvanto otti kosi Tyttistä rakettien räiskeessä!
Tyttis oli halukas lähtemään Larvannon kelkkaan ja näin perheessä on kihlapari ja minä olen niiiiiin iloinen!!
Tosin en ole aivan varma onko Tyttikselle vielä reilussa neljässä vuodessa valjennut täysin millaisen sulhon itselleen sai, mutta epäilemättä se tulee ajan myötä selväksi. Siitä saatiin taas näyte kun tekivät tuossa lähtöä Tyttiksen kotiin josta sitten Larvanto siirtyy taas kasarmille. Oli jo vähän kiirekin ja kas vain, Larvanto hoksasi ettei hänellä ole varusmieskorttia. Sitä ei löytynyt mistään ja tunnelma alkoi kiristyä kunnes pyysin sotilasta tarkistamaan vielä kertaalleen varusmieslaukkunsa ja siellähän se kortti oli siististi sivutaskussa.
Nämä viimetipan etsinnät ja muut täpärät tilanteet on niin Larvannon arkipäivää, toivottavasti Tyttiksen hermot on terästä ja sydän puhdasta kultaa, muutoin voi käydä elämä rankaksi.
Muistan vuosien takaa kuinka Larvanto (tuolloin jotain 7 v.) lähti ajatuksissaan ulos ilman toista kenkää, huomasi sitten rapussa jotain puuttuvan......
Ja jos joskus Luoja heille jälkikasvua suo, niin en yhtään ihmettele jos isukilta vauva joskus jonnekin unohtuu, sitä on suvussa. Larvannon setä unohti perhen esikoisen vaunuihin ruokakaupan pihalle kauppareissulla ja muisti vasta kotona kun vaimo  halusi kovasti tietää missä paapero on.
Me ollaan muutoinkin koko perhe vähän tällaista sählä-sakkia eikä kaikki mene aina (eikä edes yleensä) niin kuin  voisi olettaa, mutta kovasti me ollaan aina hengessä mukana ja aika usein myös fyysisesti läsnä tohottamassa.
Toivotaan nyt kaikki ihan kamalasti Tyttikselle pitkää pinnaa ja rautaista otetta jotta hän jaksaa valitsemallaan tiellä......eikä niistä teologisen opinnoista tässä suhteessa ainakaan haittaa ole.