Pieni pala lapsuutta

On asioita jotka pysyy ja kestää

Alkoi ottamaan hermoon kun kaupasta ei löytynyt enää koskaan jauhettua maksaa, minun ja Paulin herkkua. Valitin asiaa äidille, kenellekkäpä muulle ja viisaalla mammalla oli pulmaan heti ratkaisu; lihamylly.
Hänellä kun köllötti kaapissa sähköisen yleiskoneen syrjäyttämä ikivanha lihamylly, sellainen veivattava hökötys jota olen lapsuudessani monta kertaa veivannut äidin avustuksella. Siispä hain sen ja sain kylkiäisenä haukea, jolla pääsin oitis veivaajan taitojani testaamaan. Tein kalapihviä.
Jostain muistini lokeroista pulpahteli tallennettua tietoa sitämukaa kun homma eteni. Muistin että ruuvin, jolla mylly kiinnitettiin pöytään sai kiristettyä kätevästi pöytäveitsellä ja että äiti aina viimeiseksi jauhoi näkkileipää jotta mylly puhdistuisi kunnolla ennen varsinaista pesua. Ja sitten veivasin takaisin lapsuuteen, tuli niin mieleen kuinka minusta oli mukavaa katsoa kuinka lihapalaset katosivat myllyn uumeniin ja tulivat toisesta päästä ulos kauniina ketjuna. Mitä taikuutta!! Sinne katosi taikamyllyyn kalapalasetkin ja tuli toisesta päästä somana nauhana. Sitten olikin tämän episodin tylsin vaihe edessä; myllyn purku ja pesu.
 Muistin välittömästi senkin kuinka inhosin hommaa silloin ennen  ja siinä suhteessa ei ollut tapahtunut mitään muutosta, se oli yhtä tympeää touhua edelleen.Varsinkin se reikä-osio on kaikkein itarin tiskattava, reiät ei meinaa puhdistua millään.  Kaikesta huolimatta olen ylen onnellinen uus-vanhasta myllystäni ja aion ihan into piukeella jauhaa ihan mitä vaan!
Eikä tätä myllyä saa ainakaan rikki, ei sitten millään. Se painaakin varmaan 20 kiloa. Pihvitkin onnistui  loistavasti, niistä tuli oikein hyviä vaikka joku muu saattaisi haukipihvistä ollakin eri mieltä. Nami maiskis!

Vapautta tämäkin

Tapasin eilen tuttavan nuoruusvuosilta ja siinä sitten päivitettiin kuulumisia ja jotenkin - kun vanhoja kaiveltiin- tuli työpaikan tupakkatauotkin puheeksi. Kysäisin sitten häneltä, että vieläkö hän polttaa ja kyllä kuulemma, mutta vain töissä. Kotona hän ei äitinä halua antaa kessuttelun mallia pienelle tyttärelleen. Itsekin olen kessutellut taivaantuuliin melkoisia summia, mutta nythän tämä elämä on niin raitista ettei mitään rajaa.
Se on kyllä aika vapauttavaa kun pääsee vierotusoireista eroon. Enää ei tarvitse kuolata salmiakkia imeskellen kun toiset veti pihalla savuja, ei myöskään tarvitse seisoa siellä ulkona tukka jäässä oli sitten flunssa tai ei. Se on kyllä kans merkillinen juttu, että sitä tupakkaa piti saada vaikkei se räkätaudissa niin mahtavalle maistunutkaan. Nyt olen ollut polttamatta jo niin kauan, että enää ei edes kännissä haluta savuja, siitä yhdistelmästä oli kaikkein vaikeinta päästä eroon. Alkoholi saa puolestani maksaa mitä haluaa, koska sekin on tällähetkellä kiellettyjen listalla tuon suolistoremontin vuoksi, mutta sitä kyllä kieltämättä vielä kaipauttaa ja joskus tiukan työviikon jälkeen toooosi paljon. Olisi niin mukava ottaa pikku napanterit tai sitten lähteä ihan reilustu vähän hummailemaan....oi niitä aikoja....mutta jotain positiivistahan tästäkin on pakko hakea ja siihen kuuluu kyllä ehdottomasti ne aamut (ja nykyään ne pari päivää jonka toipuminen kestää) kun ei vatsa käänny ylösalaisin minuutin välein ja pääkin tuntuu pysyvän hartioiden välissä. Todella ikävä tunne on kun tuntuu, että pää tipahtaa hetkenä minä hyvänsä eikä oikein voi katsoakkaan mihinkään. Hiuksetkin tuntuu painavan tonnin.
Kahvin himokin jäi sitten pois ihan kuin itsestään, alku oli tietysti tosi vaikea. Nyt kun saan jo tätä jumalten juomaa latkia niin eipä tee enää mieli. Kotona ei tule koskaan keiteltyä ihan vaan itselleen ja sitten kun metsuri tulee ja keittää, niin välttämättä en juo silloinkaan. Mahtava fiilis kun ei ole aamu pilalla jos kahvi on loppu enkä kaipaa ollenkaan sitä suodatinpapereiden väsäämistä jos mistä vessapaperista kun ne aidot olikin päässeet loppumaan. Mutta hyvälle se tuoksuu vieläkin, aivan ihanaa on herätä kahvin tuoksuu tai mennä töissä tauolle kun kahvin tuoksu hyväilee sieraimia (mistä tulikin mieleen, että nenäkarvatrimmeri pitää uusia..). Onneksi sentään pystyn juomaan sen kupposen tarpeen vaatiessa, sillä joissain kyläpaikoissa juomattomuudesta muodostui lähes ongelma. Minä kun en saa sitä lämmintä teetä millään alas eikä kahvia saanut juoda ( mehusta puhumattakaan) niin tunsin kuinka ihmisille tulli vähän valju olo. Kummallinen vieras kun mikään ei kelpaa, mikä se oikein luulee olevansa.....ime sitten vaikka parsaa.
Ja kun ei ole listoilla enää sitä sokeria ja höttöjauhoja niin ei tässä todellakaan ole enää paljon mitään, mitä on pakko saada tai alkaa riepomaan,joten enpä voi olla oikein suosittelematta tätä elämäntyyliä. Aikoinaan omiinkin korviin kuulosti kaikenmaailman ruokavammaisten elämä tosi tylsältä ja ankealta, mutta vallan olin väärässä. Nyt se nähty ja koettu. On tosin muutama juttu, jota ilman en millään pärjää, mutta niitä en kyllä kerro.....no okei....toinen alkaa ämmällä ja toinen ässällä. Se siitä.

Naturelli Elli

Kyllä se on siskot (ja veljet) niin, että on aivan sama mitä rasvaa sinne naamaansa lätkii, tulos on sama koska tuote on myös aivan sama huolimatta siitä, millaisessa purnukassa se kaupataan. Se on nyt oikein tutkittu juttu, että 90 prosenttisesti rasvat ovat sisällöltään aivan samanlaisia, hintaa lisää sitten tietysti kaunis purkki, kullatut kirjaimet purnukan kyljessä ja vähän parempi tuoksu. Ei muuta.
Saattaahan se olla vähän ylevämpää ostaa rasvansa jostain kosmetiikkamymälästä jossa kauniisti kammattu/meikattu nuori nainen keskittyy vain sinuun ja suosittelee sinun uskomattoman hehkeille kasvoillesi sitä ja tätä, siinä kullatussa purkissa. Fiilis on sitten ihan toinen kun valitset siellä Siwassa ihan ite jonkun tylsän näköisen purkin ja nakkaat sen sinne kärryihin maksalaatikkorasian kaveriksi, siitä on glamour kaukana. Sama hoitava vaikutus niillä kumminkin on, ne ovat usein myös ihan saman valmistajan.
Toista on sitten nämä ihoa vaalentavat voiteet joita Intiassa myydään vuosittain 350 miljoonalla eurolla. Ne raukat kun ovat siinä uskossa, että vaaleaihoisilla on hauskempaa. Paha vain, että näilläkin tuotteilla on omat sivuvaikutuksensa, jos niitä käyttää liian kauan niin naama alkaa punoittaa, hilseillä ja kohta lärvi saattaa olla kirjava kuin hyeenan takapuoli, tulee pelkkiä vaaleita laikkuja. Me taas täällä päässä uskomme, että kyllä ihminen on kaunis kun se on ruskea ja sitten juostaan jos missä suihkurusketuksessa tai sitten  rasvataan keho päästä varpaisiin itseruskettavalla voiteella. Aika kirjava siinäkin saattaa olla lopputulos, olen törmännyt muutamaan neitoseen jonka polvet oli huomattavasti ruskeammat kuin sääret. Ei ihan heti tullut rusketus mieleen, pikemminkin sitä alkoi miettiä saippuan ja veden tärkeyttä.
On se niin vaikeaa olla kaunis, se on niin vaikeaa että olen päättänyt pysyä rumana ja pitäytyä ihan näissä kevyemmissä konsteissa niin kuin esim. ihan tavallinen meikki, jota riehaannun kerran vuodessa roiskimaan pitkin naamaa.
En ikimaailmassa uskaltaisi mennä mihinkään kauneusleikkaukseen vaikka se olisi millainen trendi, oksettaa jo pelkkä ajatus. Satuin katsomaan tv:stä ohjelmaa, missä näitä uusimpiä villityksiä käytiin läpi ja yksi kasvojenkohtuksen kikka oli pujottaa kolme lankaa molemmille puolille kasvoja, suupielen ja posken yläosan välille. Langat tikattiin naaman alaosaan kiinni ja sitten ne kiskottiin tuonne korvan eteen tiukalle jolloin kasvojen iho kiristyi. Langat tietysti oli ihon alla, joten ei ne minnekkään näkyneet eikä niiden pitänyt koskaan näkyäkkään, mutta myöhemmin kävi ilmi, että parissa vuodessa nämä langat alkoivat näkyä ja myös ne tikit tuli esille. Voi yök sentäs!!!!!!! Ja koska langoissa oli pikku väkäsiä, niin kirurgin piti ronklia nukutuksessa ne langat joko pois kokonaan (jolloin naama lurpsahti) tai sitten kiristää uudelleen.
Väistämättä mieleen nousee kysymys, että onko nämä kursitut ihmiset sitten muka jotenkin onnellisempia? En usko. Lehdessä kerrottiin, että jopa Putin  olisi käynyt ottamassa vähän pyöreyttä poskiin ja kaikki rypytkin on kummasti kadonneet. Milloinhan Sauli menee Tiina Jylhälle kylään..........

Lomalla jossain päin

Hesarissa toimittaja kirjoitteli lomamatkoistaan nyt jo aikuisten lastensa kanssa, siitä kuinka vanhemmilla oli mahtavat sivistämisen tavoitteet, lapsista tulisi suvaitsevaisempia ja vaikka mitä.

Volgalla mekin mentiin

No mitäpä oli jäänyt lasten mieliin näillä matkoilla; he olivat oppineet ettei autossa kannata juoda maitoa koska se oksettaa, myös maidon ja vaahtokarkin sekainen oksennus haisee kamalalle ja Ranskasta oli jäänyt mieleen kuinka siellä opittiin pelaamaan korttia, seiskaa oli lätkitty kolme viikkoa. Tapakasvatustakin oli saatu ja se oli jopa jäänyt mieleen, englannissa ei nimittäin myyjä ollut antanut suklaapatukkaa jos ei ollut sanonut "pliis".
Kuulostaa vähän samalta kuin omat lapsuusajan lomamuistot. Meidän perheellä ei tosin ollut varaa reissata ulkomailla, mutta kotimaassa matkusteltiin jonkin verran. Parhaiten muistan perunalastupussit jotka saatiin veljeni kanssa heti matkan alussa, siinä sitten isuttiin takapenkillä (ilman turvavöitä tietysti) ja yritettiin napauttaa kämmenellä pötköttävä lastu viiteen osaan, siitä nimittäin tunnisti aidon Sipsin.
Takapenkki oli tietysti tarkkaan jaettu kahtia ja turpaan tuli jos erehtyi toisen puolelle. Meillä oli farmariauto ja takaosa täynnä tavaraa jotka oli peitetty jollain kankaalla, minä nukuin siellä tavarakasan päällä suurimman osan matkasta, se niistä maisemista. Väillä pysähdyttiin ja keitettiin kaasukeitimellä pottuja ja lämmitettiin äidin valmistamaa kastiketta. Helsingistä muistan kuinka isä päästeli pitkin bussikaistoja (koska ne oli aika tyhjät) ja äiti kirkui vieressä ohjeita, torilta ostettiin minulle rottinkikori joka on minulla vieläkin.Korkeasaaresta muistan leuhkan näköisen fasaanin. Hangossa serkun kanssa käytiin kioskilla ostamassa irtokarkkeja ja ihastuin kolapullo-karkkeihin, muistan myös kuumat kalliot kun käytiin uimassa. Ja kuinka isällä tarttui puna-ahvenen ruoto kurkkuun ja sen irtisaamiseen kului kaksi päivää. Muistan edelleen miltä se terveyskeskuksen odotusaula näytti kun istuimme siellä odottamassa lääkäriä joka vihdoin viimein lukuisten kotikonsti-yritysten jälkeen nyhti ruodon irti. Tampereelta muistan Näsineulan hissin, en ollut ikinä ennen ollut hississä. 
Joskus ajelimme myös Virroilla ja sieltä muistan todella mutkaisen ja kapean kylätien, kaikki istui kalpeana hiljaa. Autossa oli tiukka tunnelma koska meitä oli siellä neljä aikuista ja me kaksi kakaraa. Isän nuorimmalla siskolla oli sieltä kotoisin oleva kaksimetriä pitkä poikaystävä ja heitä me nyt sitten kuskattiin, kun sattui kohde olemaan melkein matkanvarrella.
Joka kesä me mentiin mummolaan Kärsämäelle ja se oli aina yhtä hauskaa, mummon seläntakana nukutti parhaiten ja mummolla oli aina uskovaistenpastilleja kaapissa. Ja seinällä käkikello.
Mummolla oli myös pata jota ei koskaan pesty, siinä paistettiin uunilihaa ja ihan herkkua oli raaputtaa padan kyljistä lihan jämiä. Äiti kyllä yritti moneenkin otteeseen siepata padan pesuun, mutta mummo piti pintansa.
Ei niiden kokemusten tarvitse niin valtavan suuria olla eikä maksaa hunajaa jotta niistä jää hyvä mieli, sen ole oppinut. Huristelimme vuosia sitten melko usein Ouluun kahdestaan Larvannon kanssa, koska hänen taekwondo-harrastuksena sitä vaati ja Larvannosta oli ihan parasta kun pysähdyimme aina sille tietylle levikkeelle syömään eväitä. Tämä toistui sekä meno- että paluumatkalla eikä siitä tavasta poikettu ikinä.
Mitähän ainokaiselleni on jäänyt meidän reissuista mieleen? Pitänee kysästä.....lupaan kertoa sen täällä jos se tuotos on painokelvollista ja pystyn edes jotenkin säilyttämään kasvoni.


P.S Dementikko-isäni sitten suoritti inssin meidän kaikkien erittäin suureksi hämmästykseksi ja saa taas ajella punaiselle pakettiautollaan kohti uusia seikkailuja. Väistäkää varmuuden vuoksi jos satutte samaan aikaan risteysalueelle tai ihan mihin vaan.

Ring ring

Mitkä mitallit...

On se kyllä metkaa kuinka ihminen on kasvanut puhelimeensa kiinni. Olipa tilanne mikä tahansa, niin kyllä kännykkä pelastaa. Jos vain sattuu olemaan kenttää. Olen nyt pakostakin laittanut merkille miten riippuvaisia ihmiset on puhelimistaan; jumppasalilla kun odotellaan tunnin alkua, ihmiset tuijottaa kännykkäänsä, pelaa tai tekstailee tai ihan mitä vaan kunhan ei tarvitse ottaa katsekontaktia muihin ihmisiin. Elokuvissa lopputekstit alkaa valua näytölle, yli puolet kansasta kaivaa välittömästi kännykän esille ja tarkistaa ettei vain ole tullut yhtään viestiä tai puhelua elokuvan aikana. Työpaikalla kaikilla on puhelimet taskussa ja jos ne on pakko pitää äänettömällä, niitä pitää sitten vilkuilla alvariinsa. Mitä me tehtiin ennen kännyköitä?!!!
Eipä silti, kyllähän ne on ihan käteviäkin,varsinkin jos tarvii apua soitella tai ihan aidosti pelastatua jonkun sekakäyttäjän näpeistä. Larvanto sai junamatkalla samaan vaunuun matkaseuraksi kaverin joka oli nauttinut muutakin kuin keskiolutta ja nämähän ei sitten millään tahdo olla hiljaa ja omissaoloissaan vaan tarve jutella on kova. Juttujen tasosta voi sitten olla montaa mieltä. No Lartsu oli uppoutunut puhelimensa näytön syvyyksiin sitä intensiivisemmin mitä pontevammin huru-ukko oli yrittänyt jututtaa ja lopulta tämä oli sumeilla aivoillaan tajunnut luovuttaa ja jatkaa yksinäistä monologiaan siitä kuinka asiakaspalvelijat on ihan paskoja. Ja aivan kaikki muutkin.
Onneksi hänen matkansa oli tullut melko pian määränpäähänsä ja Larvantokin uskalsi taas katella maisemia.
Ennenvanhaan kännykän tehtävät hoiteli kirja tai lehti, jota sitten silmät kierossa tuijotti vastaavanlaisessa tilanteessa ja toivoi ettei hullu huomaa alkaa kyselemään kirjasta mitään.
Kukaanhan ei kehtaa kysyä, mitä toinen puhelimensa näytöltä tiirailee, se on vähän sama kun kurkkisi toisen lompakkoon.
On kuitenkin paikkoja, jossa kannattaa vähän harkita mitä puhelimestaan selailee ettei käy kuten Intiassa.
Siellä kolme osavaltioparlamentin ministeriä sai potkut kun katselivat pornoa kännyköistään kesken parlamentin istunnon. Onneton sattuma oli, että paikallinen televisiokanava sattui juuri silloin kuvaamaan parlamentin istuntoa ja huomasi herrojen puuhat. Asiaahan ei yhtään parantanut se, että yksi ukoista oli vastuussa naisten ja lasten aseman parantamisesta.
Äijät kyllä yrittivät puhua itsensä kuiville väittämällä katselevansa videota rave-juhlista, joista oli ollut puhetta parlamentissa, mutta ei auttanut yhtään. Kenkää tuli.Meidän Pentti se sentään katteli tissejä ihan livenä, tosin ainahan sitä voi väittää, että se kunniamerkki siinä daamin mekossa oli se joka kiinnosti. Kuka sitä nyt tissejä...

Koulussa

Minun vanha isäni on joutunut uudelleen autokouluun, onneksi teoriaosuus on unohdettu, sitä ei tarvitse suorittaa.
Siitä en nimittäin selviäisi enää itsekkään. Ajoa hän on nyt harjoitellut autokoulussa pariin otteeseen ja on itse hurjan positiivisella mielellä. Tänään oli ollut taas ajoa ja isä oli ihastellut miten paljon kotikylässä onkaan paikkoja jossa hän ei ole koskaan käynytkään. Opettaja oli ihmetellyt kuinka voi olla mahdollista että paikat ovat uusia kun ihan kylän pinnassa sentään pyörittiin, johon isäni oli kertonut ajelevansa aina sitä samaa reittiä kauppaan (tai muille asioille kylän keskustaan) ja siitä sitten takaisin kotiin. Mitäpä sitä nyt kaikenmaailman sivupoluilla bensaa polttaa. Ajamisen tasosta opettaja voisi olla vähän eri mieltä isäni kanssa....ei ehkä ihan niin positiivisella mielellä.....Koko ajan oli ope kuulemma jankuttanut kuskin vieressä siitä kuinka sitä nyt ollaan liian reunassa tai sitten oltiin taas aivan liian keskellä tietä, jo se nyt on kumma kun mikään ei kelpaa.
Sitten opettaja oli heittänyt muka tiukan kysymyksen; "Onko tämä katu yksisuuntainen?" johon isä oli ihan särmänä vastannut ettei tietenkään ole. Opettaja oli tiedustellut seuraavaksi mistä kuski niin päätteli ja tähän isä oli iloisesti (ja todella asiasta varmana) tuumannut, että siitä tietysti kun tiessä on kaksi kaistaa.
Jotta tältä pohjalta sitten inssiin torstaina........

No en mie....

Nyt kun tämä suuri kasvattajaguru Anna Wahlgren onkin paljastunut kaikkea muuta kuin mukavaksi äipäksi, niin kyllä ei ole kukaan koskaan lukenut muijan kirjoittamia kirjoja. Kukaan ei ainakaan kehtaa tunnustaa.
Suomessakin Wahlgrenin "Lapsi kirjaa" on myyty noin 30 000 kappaletta, ihan vaan varmaan siksi kun siinä on niin kivat kuvat, mutta lukenut ei ole kyllä kukaan eikä ainakaan noudattanut Annan oppeja.
Katselin telkkarista Voimalaa, jossa kyseisestä kirjasta ja kasvatuksesta ylipäätänsä keskusteltiin eikä neljästä vieraasta kukaan ollut koskaan LUKENUT kirjaa, katsellut kyllä oli. Kasvatustieteiden tohtorikin oli kuulemma nuorena äitinä sitä selaillut, mutta ei muuta. Onhan se kamalaa kun tuolla lailla idolit maahan rysähtää, kyllä minullakin leviäisi kaikki riisit kupista jos kävisi ilmi, että oma guruni Jari Sinkkonen paljastuisi hirviö-isäksi tai muuten vain kamalaksi karpaasiksi. Ja sitten en kyllä olisi ikinä lukenut yhtään Sinkkosen kirjaa enkä varmasti tunnustaisi, että Larvanto-parka on ollut ihan elävä kokeilun kohde.
Mutta kohta on yksi joka on lukenut Lapsi kirjan ihan kannesta kanteen; minä. Jos vain jostain sen käsiini saan (ja saanhan minä) niin takulla tavaan joka ikisen sivun ja kuvat kattelen kans.
Onhan se nyt melko sähäkkä emäntä ollut, yhdeksän lasta seitsämän miehen kanssa ja muutettu on suurinpiirtein joka toinen päivä jonnekin pois. Minä se olen könöttänyt tässä samassa talossa jo yhdeksäntoista vuotta ettei lapselle vain tule traumoja.
Kiusauspäivä on ollut myös aika hurja idea, jos lapsella on synttärit, niin edellisenä päivänä tulevaa sankaria on saanut kiusata mielinmäärin ja ruokapöytään ei ole ollut toisten kanssa asiaa. Sitten on saanut lapsi yksin imeskellä kylmää, keitettyä kalanpäätä. Töitä on pitänyt myös paiskia koko kiusaamispäivä, näin lapsi on sitten osannut arvostaa synttäripäivää ihan täpöllä.Kyllä on varmaan kakku maistunut tosi hyvältä kalanpään jälkeen.
Näin kertoo Wahlgrenin tyttären kirjoittama paljastuskirja, senkin aion lukea. Ensin äiti, sitten tytär, tässä järjestyksessä. Palataan asiaan.