Revenneitä siteitä

Nyt minulla ei ole sitten enää kotia Rovaniemellä, nyy.
Lauantai-aamun sarastaessa hyppäsin Mazdaan ja ajelin laulaa rallatellen Rovaniemelle, oli jotenkin niin muikea olo tulevasta urakasta huolimatta. Metsuri jäi vielä kotiin loikoilemaan ja tuli sitten perästä omalla autollaan kera lavan ja peräkärryn.

En mennyt suoraan asunnolle vaan kurvasin kirpparimyyjien valtaamalle torille tekemään löytöjä(joita en tehnyt) ja ostin sitten laatikollisen mansikoita kun halvalla sai.  Nehän säilyy kellarissa yön yli, pakastetaan sitten kotona.
Sitten herättelemään Larvantoa, pakkaamaan ja siivoamaan. Metsurikin pääsi pian paikalle.
Tavaraa oli vieläkin aivan tolkuttomasti, vaikka äkiksiltään olisi voinut luulla asuntoa tyhjäksi.
Niitä sitten lahjotettiin, kannettiin roskiin ja pakattiin mukaan aivan liikaa.
Ajattelin, että tämähän hoituu ihan suitsait kun on kolme aikuista puuhaamassa, ei ole homma eikä mikään. Ei olisi pitänyt ajatella.

Larvanto ilmoitti lähtevänsä viimeisiin taekwondo harkkoihin ennen muuttoa, ei kyllä oikein jaksaiskaan, mutta kun on viimeiset.....
Minä aloin pestä seiniä ja siinä jo vähän itkun tyrskettä käynnistelin kun mietiskelin mitä kaikkea tässäkin asunnossa on tapahtunut, on se niin haikeaa. Ja sitten soi puhelin kesken herkän hetken.
Larvanto sieltä ilmoitteli, että jalasta oli mennyt nivelsiteet (tämän totesi lajia harrastava lääkäri paikan päällä) ja nyt sitten pitää lähteä vielä sairaalaan.
Itku loppui siihen paikkaan. Voi helvetti sentäs!
Metsuri siinä sitten tuumasi, että se on nyt sitten minun hommia raahata pyykinpesukone kaverin auton lavalle kun pojasta ei ole. No onneksi Larvannon kaksimetrinen kaveri kuskasi jalkapuolen kotiin ja samalla auttoi pesukoneen nostossa.  Minä vein potilaan päivystykseen jossa hän sitten istui naama näkkärillä kolme tuntia. Eikä olisi millään lähtenyt sinne, mutta en antanut periksi ja paha siinä on vastaan vängätä jalka nurin päin.

No muutto eteni etanan vauhdilla ja seuraavana päivänä asunto oli vihdoin tyhjä.
Metsuri lähti kuormineen kohti Sodankylää ja minä jäin ninjan kanssa luuttuamaan lattioita. Ramman tehtävä oli kuvata huoneet sitä mukaa kun sain siivottua, muuhunhan siitä ei oikein ollut.
Larvannon isä haki vielä viimeisiä lahjoituksia kotiinsa ja siinä meitä oli kolme sähläävää kälättäjää kun ovi laitettiin viimeisen kerran kiinni.
Tavaraa oli jo Mazda pullollaan, kainalossa kannettiin vielä loput tavarat ja sitten ne autonavaimet sieltä housun taskusta esille, niin pakataan vielä nämä viimeiset mansikkalaatikot ja muut.
Siis missä ne on?!! Ei ole avaimet taskussa, ei laukussa, ei seuraavassakaan laukussa, ei ole Larvannonkaan taskussa. Siis missä v...ssa?!!!

Ne oli minulla ihan hetki sitten, mutta eipä ole enää.
Siinähän ei auttanut muu kun soittaa kiinteistöhuollon - törkeän kalliiseen- päivystykseen josta luvattiin tulla noin puolessa tunnissa. Eipä nekään riemusta pomppineet.
No me sitten istuttiin konepellille syömään mansikoita, tavaroita oli jokapuolella autoa, sekä ulkona että sisällä. Enää ei jaksanut edes suuttua.

Viimein kiinteistöhuolto tuli ja avaimet löytyi eteisen hyllyltä. Sillä lailla.
Sattuuhan näitä, nyt sitten matkaan ja me sullouduttiin
Larvannon kanssa autoon, ovi kiinni ja huiskutukset alaovella kyytiä odottelevalle naapurin norsu-naiselle.
Minä polkasin kaasua onnellinen virne naamalla (kyllä nauratti vihdoinkin päästä matkaan!) kunnes Larvanto alkaa huutamaan, että pitää pysähtyä, norsu-nainen huiskii ihan hädissään.
No mitä?!!! Jarrutin ja katsoin kun  nainen huiskii jonnekkin sinne mistä just lähdettiin ja siellähän kellotti maassa Larvannon kallis kitara joka oli nojannut auton takaluukkuun ja pari kassia.
Olin ihan että voi helvetti, onpa noloa, no odotas peruuttelen tulemaan ja taas mentiin.
Larvanto huutaa kurkku suorana, että "VARO SITÄ KITARAA!!"  ja minä polkasin jarrua niin että silmät lensi tuulilasiin.
Kiittelin tietysti naapuria joka sitten halusi tietää, että minne sitä oikein muutetaan, miksi muutetaan, miten muutetaan (no se nyt kyllä näkyi päällekin päin) ja jne. loputtomiin.
Pakko oli vastailla kun olin ainakin sen verran velkaa.....

Vihdoin päästiin matkaan, tultiin Sodankylään, purettiin kamat, oltiin kaikki väsyneitä ja kiukkusia, vedin sitten illan päätteeksi pienet draamat ja silleen. Siitä sitten toisella kertaa.
Ohi on mutto. Onneksi.

Jousimies

On se sitten merkillistä, kuinka paljon on ihmisiä jotka uskovat kaiken maailman hölynpölyyn kuten horoskooppeihin. Niiden mukaan sitten määritellään ihminen ennen kuin on ehtinyt kissaa sanoa.
Törmäsin tähän pöljään ilmiöön taas tänään työpaikalla.

Istuttiin kaffilla ja sitten joku keksi alkaa kyselemään toisilta, että mitä merkkiä horoskoopeissa he edustavat. Ja kun päästiin minun  kohdalle kerroin tietysti olevani jousimies, en olisi kertonut jos olisin tiennyt reaktion.
Osa porukasta alkoi kiljua, että voi teitä raukkoja kun olette JOUSIMIEHEN saaneet remmiinne (me kun työskennellään pienissä ryhmissä) ja yksi ryhmäni jäsen huokaili silmiään pyöritellen jotta huh ja puh...jousimiehet kun on niin sellasia huiskishaiskis-tyyppejä ja kyllästyvätkin niin jumalattoman helposti. Jousimies istui ihan hiljaa tatti otsassa.

En kyllä kyllästy. Paitsi joskus jos on tylsää, kuka sitä nyt jaksaa tylsiä hommia jatkaa loputtomasti? Se on elämän tuhalusta ja ihan tarpeetonta.
Kyllästyn typeriin touhuihin jotka ensi alkuun saattaa tuntua tosi mukavilta ja teenkin niitä ihan intopiukalla hetken, mutta innostus kyllä saattaa lopahtaa tosi lyhyeen jos totean ettei ole enää kivaa.
Mistä sitä voi etukäteen tietää onko kivaa vai ei jos ei kokeile? Häh?!
Enkä kyllä ala mitään kokeilemaan jos on pakko jatkaa vaikkei haluta, se on piinaavaa.

Ja miten niin olen huiskis tai haiskis?
Tai ehkä vähän olen. Se vähän riippuu. Saatan kyllä räplätä jotain ikkunasomisteita tuntitolkulla ja tosi tarkasti, mutta sitten siivoaminen menee vähän "maton alle"- periaatteella.
Tykkään tiskata käsin, mutta ei nyt pidä tukehtua raivoon jos on joku pieni kokkare jäänyt lautasen pohjaan, sinne alapuolelle,  kuka niitä nuolee?
Pysyn paikoillani kuin tajuton rannalla montakin tuntia jos vaikka luen hyvää kirjaa, mutta muuten en kyllä jaksa, jo yöt tuntuu joskus liian pitkiltä ja pitää lähteä lenkille kello viisi.
Leivon ja kokkaan oikein mielelläni, mutta näppituntuma on niissä(kin) hommissa paljon parempi kuin desimitta ikinä, mutta voiko siinä nyt puhua huiskimisesta? Kaikki kupit pysyy pöydällä. Yleensä.

Asiat joiden opetteluun olen käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa, teen tosi perustellisesti ja niistä irtipääseminen on ihan tajuttoman vaikeaa.
Esimerkkina voisin mainita vaikka tuon tupakoinnin, opettelin sitä tosi hartaasti monta vuotta ja lopettaminen onnistui vasta kolmannella kerralla. Myös kaljaa opettelin nuorena tyttönä juomaan salmiakin avulla (kun se oli niin kertakaikkisen pahaa mutta halpaa) ja irtiotto siitäkin oli tosi kovan työn takana.
Metsuria olen opiskellut vasta vähän aikaa joten se on vielä työn alla, mutta lastenhoitoa opettelin tosi sinnikkäästi ihan alusta murrosikään ja nyt sitten pitäis päästää irti. Ja se vasta kamalaa onkin.

Muutoin en kyllä ole ollenkaan mikään "Jousimies", minä olen vaan syntynyt joulukuussa ja ylpeä siitä.

Pitkää ikää

Sain tänään työkaverilta pussillisen goji-marjoja suoraan Kiinasta.
Minähän olen valmis maistamaan ihan vaikka mitä ja nämä kyllä olivat hyviä, nam.
Sellaisia punaisia, pitkulaisia, makealle maistuvia naposteltavia joita olisi sitten voinut ahmaista siitä istumalta koko pussillisen. Muttei kuulemma saa.
Vain kourallinen päivässä, mutta sitä ei kerrottu kenen kourasta on kyse. Päätin tyytyä omaan kun sekin on aika suuri.

Googlasin tietysti heti kotiin päästyäni tämän ihme-marjan, sillä sitä se totisesti on!
Löysin pitkän rimpsun kaikista sen ihmeellisistä ominaisuuksista, mutta muistan vain ne tärkeimmät jutut;

1. Elät tosi vanhaksi. Muuan kiinalainen joka tämän goji-marjan napostelun keksi, eli kuulemma 252 vuotiaaksi. No en nyt kyllä ihan niin vanhaksi halua elää, sata lasissa on aivan tarpeeksi. Joten syön ehkä vain puoli kourallista päivässä.....

2. Maksa ja munuaiset puhdistuu. Ei ole kyllä mitään puhdistettavaa kun olen ollut vesiselvä lähes vuoden, mutta eipä tuo lisä pahaa tee.

3. Stimuloi käpyrauhasta ja aivolisäkettä tuottamaan lisää kasvuhormoneja. Ou jee, mihin suuntaan alan kasvamaan? Aivan se ja sama kunhan en kasva leveyssuunnassa.

4. Lisää seksuaalista halukkuutta.  Ja tästä päivästä lähtien tilaan Kiinasta suoraan säkilliset goji-marjaa ja metsuri saa poikkeusluvalla syödä niitä kaksi jättiläisen kourallista joka päivä. Aamuin ja illoin.

5. Lopettaa hiusten harmaantumisen. Aivan mahtavaa! Enää ei tarvitse istua silmät kierossa pahan hajuinen tökötti päässä joka toinen kuukausi kun kuura peittää päälaen.

Joku typerä on joskus väittänyt, että niissä on pienesti jotain myrkyllistäkin, mutta ihan vaan pienesti. Eikä me semmosia uskota, kateellisten panettelua. HURRAA GOJI-MARJA!!!!!!

Nasta lautaan

Olen kaasutellut koko viikonlopun pitkin ja poikin Lapin lääniä.
Torstai-iltana ajelin vanhempieni luokse lainaamaan isäni yksiön kokoista pakettiautoa jotta saan taas Rovaniemeltä vähän tavaraa lisää.
Perjantaina heti töitten jälkeen huristelin sitten vanhaan kotiini jossa Larvanto vielä majailee kuun loppuun, nappasin lapseni kyytiin ja sitten mentiin kohteeseen numero yksi.
Ostimme metsurin kanssa makuhuoneeseen aivan iiiihanan lipaston pariskunnalta joka oli muuttanut pienempään asuntoon ja myy nyt sitten hiki otsanauhassa varastollista tavaraa. Onnea ja menestystä heille.....
Metsuri oli opastanut minua miten sellaset liinat toimii joilla ne huonekalut saa kiinni, mutta opastus meni vähän ohi joten emme nyt turhaan alkaneet söhläämään niitten liinojen kans vaan kellautimme lipaston pötkölleen takakonttiin. Ja eikun menoks.

Aamulla sitten -taas navikaattorin opastuksella- kohteeseen numero kaksi, ostimme myös tv-tason eräältä perheeltä joilla näytti olevan melko täyteen tuupattu omakotitalo. Sieltä olisi voinut myydä vähän muutakin, ei olisi tarvinnut perheen marssia peräkkäin huoneesta toiseen.
Isäntä oli jo etukäteen kehottanut ottamaan kantajat mukaan, hän kun ei kantele ja minullahan oli tehokaksikko etupenkillä; Larvanto ja hänen isänsä.
Talon isäntä ei todella laittanut tikkua ristiin, hän siinä siemaili lattea ja katseli päältä kun me raivasimme tilaa että saimme tason ulos talosta.
En kyllä jäänyt asettelemaan siirtelemiäni huonekaluja takaisin paikoilleen, ehkä talon rouva tekee sen kun tulee kotiin. Herra siellä imeskelee kaffiansa ja oottelee.

Onneksi Larvannon isä hallitsi ne liina-jutskat ja saatiin kuorma paikoilleen. Tosin touhua säesti melko kiivashenkinen keskustelu ja karjuminen kun isä ja poika siellä takakontissa vietti laatuaikaa.
Minä viheltelin ratin takana ja väänsin odotellessa radiota isommalle.

Sitten alkoi se helvetillinen rumba kun aloin jahtaamaan loppuja tavaroita. Piti hankkia verhoja, kenkähylly, pelkkä hylly,lamppu, matto ja vaikka jos mitä.
Ja koska olen pihi ja siitä huolimatta vielä köyhäkin, niin kiersin ensin kaikki kirpparit. Sitten kiersin kaikki kaupat. Kaikki kaupat.
Ja sitä mitä en sitten kirpparilta löytänyt, ostin sieltä mistä halvimmalla sain. Tämä kaikki vei aikaa ihan pirusti,  mutta lopputulokseen olen tosi tyytyväinen. Parhaissa löydöissä (kuten makuhuoneen verhoissa) on kolme hintalappua alakkain kun hintaa on pudotettu koko ajan. Näistä minä saan ihan tajuttomat sävärit, tuskin maltan heittää pakkausmuovia pois kun tekee niin kutaa katella niitä hintalappusia.Oi miten monta euroa taas säästyi!!!

Nukuin yön tajuttomuuden rajamailla kuolaten ja aamun valjetessa kannoimme Larvannon kanssa vähän sitä jo olemassa olevaa roinaa asunnosta myös auton perään ja sitten tämä lähti kohti Sodankylän hulinoita. Larvanto oli enempi kuin tyytyväinen....
Matkalla otti niin päähän kun eteen saattui tutiseva Hiace jossa stetson-hattuiset äijät törötti kahdeksaa kymppiä, ylämäessä kuutta.
Odotin ja kyttäsin koska pääsen ohi, mutta aina tuli joku vastaan tai takaa suhahti joku Audi tuhatta ja sataa. Olin jo valmis kiilaamaan länkkärit ojanpohjalle kun vihdoin viimein tuli ihana suora ilman auton autoa ja polkasin kaasun asvalttiin asti.
Eihän se minunkaan kulkuneuvo nyt mikään Batmanin auto ole, mutta kyllä sillä satasta pääsi, ylämäessä vähän vähemmän.

Perillä sitten taas kannettiin tavaroita metsurin kanssa, kuorma sisään ja vähän entistä roinaa ulos.
Kun kaikki oli suurinpiirtein paikoillaan otin ne verhot kainaloon ja ajelin palauttamaan auton isukille. Äiti kun on niin tavattoman näppärä, niin hän sitten siinä suitsait lyhensi ne verhot, minä kun en sitten millään jaksanut odottaa pitempään. Kaikki pitää saada paikoilleen heti.
Otin oman Mazdan ja pyyhkäsin letti suorana takaisin kotiin, kun oli ne verhotkin ripustettavana.
Vähän hermostutti kun metsurilla kesti KAUAN asentaa telkkarit sun muut ja päätin sitten koota edes sen kenkähyllyn siinä odotellessa.
Siitä tuli vähän vino, kengät laski liukumäkeä. Metsuri sitten kokosi sen uudelleen ja kas vain, siitä tuli suora. Ärsyttävää.

Sitäpaitsi isä oli aivan pöyristynyt kun en osannut perillä avata sitä helvetin liinaa jolla metsuri köytti yhden kaapin joka piti kantaa vanhempieni varastoon. Sehän on kuulemma aivan jumalattoman törkiä homma että hänen tyttö on niin tyhmä ettei liinoja osaa käyttää ja sitten kuulkaa jouduin liina-kouluun. No nyt osaan.

Metsuri se kans osaa olla joskus tyhmä, se jaksaa ihmetellä päivän selviä asioita, kuten sitä miksi avainkaapin takana on sinitarraa kun siinä on mutteritkin.
No tietysti siksi kun se kellotti vinossa vaikka oli ne mutterit. Oli kuulemma eri tasolla mutterin reiät ja hän kuulkaa ihan teki uuden reiän, pitää olla samalla tasolla vaikka minulla on kyllä ainakin kymmenen vuotta pysynyt suorassa kaappi sillä sinitarralla. Ei yhtään tarvi siinä silmiään pyöritellä.

Ymmärrys hoi!

On asioita joita minä ymmärrän. Ymmärrän oikein hyvin että porot juoksentelee pitkin katuja koska itikat ahdistelee niitä metikossa, eihän sitä hermo kestä.
Senkin ymmärrän ettei kaupassa aina voi olla paljoa leipää, joskus voi tulla tilaajalle laskuvirhe ja siihenkin riittää ymmärrys, että liikenneturvallisuuden kannalta pienessäkin taajamassa voi olla liikennevalot ilman liikennettä.

Mutta sitä en ymmärrä millään, miksi ajoradalle on pitänyt liikenteenhidastetöyssyksi tehdä pienen pieni finni ilman valkoista varoitusmaalia.
Olen tähän saakka tavannut vain töyssyjä jotka on yltäneet koko ajoradan yli ja niissä on koko matkalta valkoista varoitusmaalia ettei kukaan jysäytä niissä autoaan rikki.
Täällä vissiin sitten säästetään sepelissä ja tehdään v-mäisiä pikku patteja joita et huomaa kuin hyvällä onnella.

Sitäkään en ymmärrä miksi kunnan sedät yks´kaks´ antoi puutarhurille ohjeet kaataa kaikki kauniit pihlajat rivitalomme pihalta, myös meidän ikkunan takaa.
Niiden kaatamisella oli jopa niin tuhannen kiirus, ettei sitä ehditty tehdä virka-aikana vaan puutarhuri perheineen silpoi niitä pitkälle iltaan.
Johan oli idea.

Eka kerta

Nyt on sitten eka työpäivä takana, on ihan uusi työpaikka (joka ei ole vielä valmis) ja ihan uudet työkaverit (joista osa on tosi valmiita).
Aika rento päivä, rasitti lähinnä takapuolta ja korvia ja samalla meinigillä jatketaan ainakin tämä viikko.

Se on vaan soma, että aina uudessa työyhteisössä löytyy työkavereista ne tietyt tyypit. On
päällepäsmäri, joka tietää kaikesta kaiken ja jolla on mielipide ihan kaikkeen. Sitten on huutaja joka haluaa tulla kuulluksi ja yleensä myös nähdyksi, on myös hiljainen tarkkailija joka puhuu vain kun on asiaa eikä aina silloinkaan ja sitten on porukan hauskuttaja joka tekeytyy tahallaan vähän hönöksi.
Ja jos oikein hyvä tuuri käy, joukosta löytyy myös porukan älykkö joka on kaikkea sitä mitä itse et ole. Meiltä löytyy nämä kaikki, enkä aio kertoa mikä minä olen. En ainkaan tuo viimeinen vaihtoehto...

Ihme ja kumma, en jaksanut ihan hirveästi stresssata ja jännittää tätä ensimmäistä päivää vaikka yleensä olen maha kuralla jo viikkoja etukäteen.
Aloin hermoilla vasta aamulla tuntia ennen lähtöä, yönkin nukuin (vieruskaverista huolimatta) kun possu pahnoilla röhkien.
Kai tässä on ollut jo niin useaan otteeseen jännän äärellä, että alkaa jo puhti loppua.
Ihan nolotti kuunnella toisten tarinoita tunnin yöunesta, osa oli jopa valvonut koko yön.  Jonkinlaisilla ylikierroksilla tässä vissiin surrataan kun en malttanut rauhottua kotonakaan. Kokkasin pannut kalisten (vaikkei olisi tarvinnut), tiskasin, imuroin ja touhotin kaikenlaista.
Metsuri jo ehdotti, että "mene raivaamaan tuota peltoa että helpottaa" kun ehdottelin pientä painimatsia olohuoneen matolla.

Metsurilla on muuten uusi lelu, sillä "näkee" missä seinässä on pystyt ja missä menee sähköpiuhat. Sillä se sitten innoissaan tökki seiniä eilisen illan ja koko asunto raikasi kun kone piippaili aina merkiksi johdoista ja ties mistä.
Minäkin haluan oman lelun, en vain tiedä millaisen, mutta senkin  pitää ehdottomasti piipata ja vilkuttaa punaista valoa.....vaikka silloin kun metsuri on anteliaalla tuulella.  Minäkin voisin sitten illat tökkiä metsuria ja kuunnella koska tärppää.

Metsurin heila

Metsurin heila

Sitä ollaan taas riehuttu kotia kuntoon aamusta alkaen siinä määrin, että nyt alkaa suurinpiirtein kaikki olla paikoillaan. Tietysti vanhassa kodissa on vielä kuormallinen tavaraa, mutta ei kannata ajatella sellasia masentavia asioita vaan tarttua innolla uusiin haasteisiin. Tässä tapauksessa raivaussahaan.
Metsuri nääs alkoi taas harventamaan pajupuskia tämän asunnon ympäriltä ja tuli sitten ehdottaneeksi, että haluanko kokeilla.
Minähän haluan mitä vaan ja niin sitä sitten raivattiin.
Ei kuulkaa ollut vaikea homma laisinkaan, hikinen oli.

Aloitin pätkimällä horsmia vaakatasoon, mutta hiljalleen innostuin ja siirryin pajuihin ja sitten paksumpiin pajuihin. Kun kuolaten katselin lähellä sojottavia koivunrunkoja, metsuri tökki minua opetuskepillä takapuoleen.  No jätin ne sitten suosiolla rauhaan, täytyy totella ettei se vie minun uutta lelua pois.
Metsurilla tosiaan oli sellanen tielaitoksen punainen merkkikeppi (monta metriä pitkä) jolla se kopautteli minua aina kun sillä oli asiaa.
Onneksi ei ollut kovin paljon, olis voinut alkaa ärsyttämään.

Metsuri raivasi aika paljon ja minä pläntin, mutta nyt aion kaikille sanoa että ME ollaan raivattu puskat pois kun MEITÄ niin häiritsi ne. Kun kerran yhdessä ollaan niin sitten ollaan ME.

Muutoin tämä yhteiselo on sujunut aika rauhallisissa merkeissä. Muutamien tavaroiden paikoista on vähän väännetty ja sitten yhden paperitolleron paikasta meinasi tulla ihan riita. Että saako olla siinä, minusta ei  ja metsuri sanoi -äristen- jotta ei haittaa ja minä siihen -sihisten- ettei niin voi päättää jos toista haittaa. Eikä se sitten ollut siinä. Sen pitunen se.

Metsuri nukkuu tyytyväisenä öristen yönsä, mutta minun pitää vielä totutella siihen, että siinä vieressä koko ajan toinen ihminen hengittää ja ääntelee. Onneksi se ei kuorsaa kuin joskus harvoin, kuten viime yönä. Työnsin sitten etusormen sen kylkiluiden väliin ja odotin. Hän kuulkaa katsoo minua hyvin hämmästyneenä. Totesin lyhyesti, että "kuorsasit" ja metsuri oli unessa ennen kuin ehdin sanoa viimeistä tavua. 

Kyllä joillain on niin helppoa.

Mä ikkunoita putsailen...

Pesin sitten ikkunoita. Paljon.
Tilava asunto on ihan kiva, mutta kaikki nämä lasipinnat on vähemmän kivoja, ainakin niinä päivinä joina ne pitää putsasta ja nyt piti. Niitä ei oltu pesty varmaan vuosituhanteen, välitkin oli ihan tummassa töherössä ja lattialle tippui jos minkälaista eläinkunnan edustajaa.
Muutama tunti siinä vierähti, mutta nyt on kuulkaa niin kirkasta ja puhdasta että ihan huimaa!

Siitä, että ukko-kultana on metsuri, on joskus arvaamatonta hyötyä. Valittelin nimittäin tuota meidän risteystä tänne rivarille käännyttäessä, se kun on ihan kauhea puska. Eihän tänne löydä kukaan kyläänkään. Nyt sitten löytää.
Metsuri tuli töistä ja siinä tullessaan silpasi sen puskan nurin. Samoin kuulemma käy tuolle pajukolle joka törröttää tuossa takapihan tuntumassa, pitää vähän avartaa maisemia ettei ahdista.
Meille muuten näkyy sekä keittiöön että olohuoneeseen kirkontorni, siinä on pakanoiden hyvä ryystää aamukaffetta ja katella totuutta silmiin.

Kyllähän tämä sopeutuminen tänne ottaa aikansa, on muutamia asoita joita ei jaksais millään ymmärtää. Täällä ei esimerkiksi kuulu radiosta kuin muutama kanava ja niiden joukossa ei tietystikkään ole ne minun  lempparit. Viritettiin olohuoneen radioon ylimääräinen antennikin, mutta ei kuulu. Totta pitää asentaa tuonne katolle joku viisi metriä pitkä torni.
Kännykästä pystyin Rovaniemellä kuuntelemaan myös jos ja vaikka mitä kanavaa ja täällä vain yhtä!!! Lenkkeile nyt siinä sitten....
Ja täällä se musiikki/puhe korvissa on ehdottoman tärkeää koska muutoin alkaa se itikoiden ininä v-tuttamaan, mutta kun sitä ei kuule niin silloin niitä ei edes huomaa. Olettaen tietysti että olet voidellut itsesi päästä aivoihin asti Offilla.

Toinen juttu on sitten ne naapurit. Niitä kun ei ole.
Olen toki onnellinen kuin myyrä pottupellossa iltaisin kun voin nukkua ilman kotiteatterin tai minkään muunkaan jytkettä, mutta olishan se kiva joskus nähdäkin joku.
Minä sentäs olen viimeiset 25 vuotta seuraillut kahvipöydästä (ja vähän muualtakin) mitä sitä naapuri talossa hommaillaan tai kuka meni pihalla, täällä ei mene ketään.
Suunnittelin jo täydellisten naisten tyyylillä rynnäkköä muffinssikori kainalossa naapureihin, sillee "päivää-päivää- olen uusi naapurinne- syö pullaa", mutta metsurin pikkuveli piti ajastusta sairaana.
Voi nekin pitää. Ehkä. Vaikka yhden ovessa kyllä lukee "Tervetuloa"....onkohan se ihan tosissaan...

Noo, maanantaina alkaa onneksi työt ja sitten saan kyllä olla ihmisten parissa yllinkyllin täydet kahdeksan tuntia per päivä. Varmaan puren pään irti jos hankalan työpäivän jälkeen tulee naapurit tarinalle.
Onhan olemattomissa naapureissa etunsakin, vähän kuin asuis omakotitalossa. Voin aivan hyvin heilua täällä Eevan asussa vaikka aamusta iltaan (sisällä nyt ainakin ja osittain ulkonakin) eikä kukaan ole tuijottamassa. Rovaniemellä naapurin alati tupakoiva aikamiespoika olisi tippunut järkytyksestä kolmannesta kerroksesta jos sen  olisin siellä tehnyt.

Tavarat on suurinpiirtein paikoillaan, mutta kellottaminen on pahasti kesken.
Minä nimittäin tykkään, että kelloja pitää olla ihan joka paikassa ja metsuri ei. Minä voitin.
Minun kaikki kellot nyt on vaan vielä siellä vanhassa kodissa joten piti mennä kauppaan ostamaan uusi ja löysinkin sitten tosi ison.
Ostin niin ison, että varmasti näkee, pitää nyt pärjätä sillä viikko kunnes haen kaikki neljä seinäkelloani tänne ja ripustelen niitä joka huoneeseen. Tik tak.

Osa 2

Kun olimme Helsingissä kantaneet kaikki tavarat nuorenparin ovien sisäpuolelle, koonnut sängyt ja hyllyt, jynssännyt reissussa rähjääntyneen sohvan kyljen, tutustuneet lähiseutuun Larvannon opastuksella ja kaikkea muuta, niin maanantaina ennen kukon kiekaisua starttasimme auton sakkopaikalta (eikä saatu edes sakkoja!) ja lähdimme kohta Rovaniemeä ja uutta muuttokuormaa.
Koska ihminen pitkästyy niin kovin helposti, päätimme ajella eri reittiä kotiin kuin tullessa ja kas vain, matkan varrelle osui Tuuri ja kuuluisa Keskisen kyläkauppa. No pitihän ne Vesan muoviset yksisarviset nähdä ihan livenä.

Ilma oli ihana, viileä ja sateinen. Liikenne oli vielä hiljaista ja olo oli kaikinpuolin rento, radiosta kuulimme kuinka takanamme oli kaatunut rekka tielle ja muun liikenteen matka katkesi siihen, mutta ei meidän. Me olimme onnen possuja.
Ähtärikin tuli kierrettyä ihan perusteellisesti kun  ei ihan heti hoksattu mihin se Tuuriin vievä tie oikein katosi, mutta mitä siitä, nyt tiedämme millainen keskusta (ja laitamatkin) Ähtärissä on.

Tulimme Tuuriin ja yksisarviset oli juuri niin kammottavat kuin arveltiinkin. Bensa-asemalla oli hyvä palvelu, tosin kesätyöntekijä tykkäsi että on kyllä tylsä homma seisoa tässä tankkeja täyttämässä kaksi kuukautta ja sitä ei ole vaikea uskoa. Päästäsivät raukan välissä vaikka tiskaamaan.
Parkkipaikka kaupan edessä oli aivan täysi, mutta takana olevalla isolla parkkipaikalla oli tilaa pyöriä vaikka ympyrää, me saatiin auto oikein kivasti parkkeerattua, oli tilaa kummallakin puolen.

Sitten sinne sekaan vaan, sandaalit läpsyen.
Kauppa oli niin iso, että meillä loppui kisakestävyys jo tunnissa. Matkaan tarrtui jotain tekstiilejä uuteen kotiin ja metsuri teki löytönsä kalastus-osastolta,  Frederikin cd oli myös pakko saada.
Ja kun me tullaan autolle takaisin, niin koko se tolkuttoman suuri parkki-aluen oli aivan täynnä!
Meidän auto oli sumputettu molemmilta puolilta sekä takaa karavaanareiden toimesta, onneksi metsuri suuressa viisaudessaan ajoi sen niin, että siitä pääsi suoraan  tielle. Muuten olisi taas käämi kuumennut eikä karavaanarit olisi olleet ainakaan meidän kavereita.

Matka jatkui ja villi tikkeri ulvoi etupenkillä Frederikin tahtiin, ehkä sitäkin parempi biisi on se jossa saa inistä pitkästi  "iiiiiiii-iiiii-iiii-siellä on se jokin.........."
Aivan tuli teini-vuodet mieleen. Ja metsurille korvatulpat.
Välissä ärsyttelin metsuria tutulla pikku-ukelilla, joka huuteli tämän tästä "huomioi nopeus, huomioi nopeus!".

Perillä oltiin illalla ihan  hyvissä ajoin ja nyt minäkin kaaduin suorilta jaloilta sänkyyn.
Aamulla taas pakattiin, kannettiin ja peiteltiin. Ja sitten kohti pohjoista.
Metsuri meni menojaan kärryineen ja minä tulin perässä Mazdalla, joka myös oli tungettu täyteen tavaraa. Larvannolle (joka majailee asunnossa vielä heinäkuun loppuun) jätettiin vain ne tuiki tarpeelliset tavarat. Kehittää luonnetta näpytellä minun kannettavaa joka on hidas kuin 200-vuotias kilpikonna, tosin vielä enenmmän se olisi kehittänyt kun  ei olisi konetta ollenkaan.

Nyt matkaan ei mennyt kuin vajavat kaksi tuntia ja taas kannettiin, pinottiin ja hikoiltiin.
Uusi koti on hieno ja tilava. En tiennyt miten päin olisin myhäillyt kun huomasin, että asunnossa on jopa kaksi vessaa!  Ennen oli vain  muutama kaappi keittiössä, nyt niitä on hurjasti.
Meillä on myös vaatehuone, mikä tulikin  sitten tosi tarpeeseen.
Minulla kun kertyi pelkkiä omia vaatteita 10 jätesäkillistä ja siihen lisäksi tuli kolme säkillistä liinavaatteita. Metsuri nikotteli ja meni punaiseksi kun se sen näki ja minä onneton menin hätäpäissäni lupaamaan etten osta vuoteen yhtään ainutta vaatetta. Patisi alusvaatteita saa ostaa. Ja asusteita. Ja talvella toppahousut. Ja ehkä jotain töihin jos on ihan pakko, mutta muuten en osta.

Laittelin niitä vaatteita sitten muutaman tunnin sinne vaatehuoneeseen ja koska olen reilu ihminen aloitin metsurin vaatteista. Niistä täyttyi yksi ja puoli hyllyä vaikka kuinka lajittelin kaikki omiin pinoihin. Huusin sille että missä sen loput vaatteet on, mutta ei niitä ollut. No oho.
Mutta sitten siltä kyllä löytyi yksi huone täynnä kaikenmaailman kahluuusaappaita ja muuta tylsääkin tylsempää roinaa jotka ei meinanneet mahtua mihinkään vaikka tosi reilusti annoin sille kaappi tilaa muista huoneista. Ihme roinan kerääjä.

Olin pakannut kaikki kenkäni ja laukkunu sängynaluslaatikoihin ja tuikkasin ne sukkelasti piiloon parisängyn  alle ennen kuin metsuri tulee niitäkin jeesustelemaan.
Eilen se onneton meni sitten kurkkimaan sinne ja naama nurin päin  totesi, että "ja sängyn alla on tungosta". Olkoon onnellinen että siellä on vain laatikoita eikä esimerkiksi postinjakaja.
Vähän perspektiiviä tähänkin hommaan.

Menen minne menen, osa 1

Perjantaina oli vihdoinkin se suuri päivä kun Larvanto sai palveltua vuotensa täyteen armeijan leivissä ja sitten koitti se kauan odotettu VAPAUS!
Ei se raukka tosin ehtinyt sitä paljon pysähtyä nautiskelemaan kun melkein samantien piti alkaa pakkaamaan viimeiset tavarat että ainakin suurinpiirtein kaikki tulisi mukaan Helsinkiin
Lähtö tapahtui seuraavana päivänä, aamulla Larvanto lähti junalla kohti uutta kotiaan ja minä ajelin metsurin kanssa perässä lava ja yksiön kokoinen peräkärry täynnä tavaraa.

Lähtiessä satoi kaatamalla ja oli melkein kylmä, me hihkuttiin riemusta kun  sattuikin näin hyvä matkustus-sää. Autossa kun ei ole ilmastointia.
Oulun korkeudella se riemu sitten loppui ja seuraavat kolme ja puoli tuntia liha tirisi.
Aina kun pysähdyimme tauolle, minut sai kiskaista irti penkistä; plop!
Mutta mieli oli reipas eikä täysi massu matkalla murjota. Jos minä mitään olen oppinut näiden kahden miehen kanssa, niin sen ettei nälkä saa missään nimessä päästä yllättämään koskaan.
Silloin niistä kuoriutuu karjuvia hirviöitä.
Olin siis varautunut niin hyvin, että evästä jäi pitkästi ylikin.

Radiossa hoettiin koko ajan, että hirmuinen myrsky ja rankkasade alkaa hetkenä minä hyvänsä.
Ja sitähän me odotettiin  hiki valuen kuin kuuta nousevaa, ei vain näkynyt eikä kuulunut kunnes vihdoin aurinko meni pilveen ja taivaalta tippui pikkasen vettä ja hetken päästä tuli jo ihan reippaasti.
Miksikään hirmuiseksi roiskeeksi se ei kyllä yltynyt missäään vaiheessa, mutta matkustamine oli taas siedettävää.
Minä laulaa loilotin ja metelöin parhaani mukaan, ettei vain kuski väsähdä. Pieni ärsyttäminenekin on hätätapauksessa sallittua, se nostaa kivasti adrenaliinia.

Lähestyimme Helsingin hiljaisia katuja puolenyön maissa. Minulla on puhelimessa jonkilainen navigaattori ja sen avulla aioimme suunnistaa perille. Tosin metsurilla oli kartta johon hän luotti kuin kallioon, siitä hän sitten alustavasti oli laskeskellut monenko liittymän jälkeen pitää kääntyä jonnekkin. Kartta on vuodelta 1997.

Pikkuinen  ukko puhelimessa alkoi neuvoa metsuria kiivaasti, mutta totteliko metsuri?
No ei. Ja sitten oltiin ihan syvällä ja hukassa.
Senkin olen oppinut, että näissä tilanteissa kannattaa olla mahdollisimman huomaamaton ja avata suunsa vain kun jotain todella tärkeää tapahtuu. Nyt ei tapahtunut. Aikansa pyörittyään metsuri sitten vihdoin viimein luovutti (koska liittymiä oli -ihme ja kumma- tullut muutama lisää sitten vuoden -97) ja antoi ukkelin opastaa. Ukkeli oli varmaan ihan hermoraunio kun  se raukka oli puolituntia joutunut taukoamatta laskemaan reitin uudelleen.
Ja niin täysillä taipui metsuri pikku-ukon tahtoon, että kun odoteltiin punaisissa valoissa ja ukkeli huusi "käänny nyt oikealle" niin metsuri painoi kaasua. Onneksi huomasi myös jarruttaa ajoissa.
Kostoksi pikku-ukko ajatti meitä moottoritietä viisi kilometriä ja neuvoi sitten vasta Larvannon luokse. Ja se oli metsurille ihan oikein.

No sitten ei mistään löytynyt parkkipaikkaa meidän piiiiitkälle yhdistelmälle, me juostiin sikin  sokin Larvannon kanssa pitkin öisiö kujia ja katuja, mutta ei löydy ja metsuri kävi aikalailla kuumana.
Sitten se täräytti auton parkkiin niin sakkopaikalle kun  ikinä vaan löytyä saattaa. Siinä lepää.
Koska auton lavaa ei saanut lukkoon me vielä hipihiljaa kuin rosvot Kaardemumman yössä kannettiin tavarat lavalta sisälle.
Sitten vähän ruokaa ja paljon lepoa. Paitsi että tuota.....minua alkoi vaivaamaan...kovasti ja paljon....se peräkärry.
Sehän oli kyllä lukossa, mutta siellä oli paljon arvokasta tavaraa ja vaikka mitä. Arvokas tavara ja hesan hörhöt. Ei voi nukkua. Pakko vahtia.
Ja niin minä kuulkaa vahdin kuin pöllö yössä sitä saatanan kärryä koko pitkän yön.
Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että yritin kyllä useampaankin otteeseen saada unen päästä kiinni, mutta aina kun ulkona kolahti tai mitä vain, niin minä olin tikkana pystyssä.
On muuten aika hiljaista seutua ne Larvannon kotikulmat. Liikkuvat ihmiset pystyi laskemaan yhden käden sormin ja taksikin meni ohi vain kaksi kertaa koko yönä.

Aamulla olin ihan yliväsynyt hörhö ja seuraavana yönä nukuin kun tukki.

Öksettäää

Kyllä ihmisen mieli on ihmeellinen ja kehon toiminnot vielä kummallisemmat.
Älkää pelästykö, en aio avautua teille reippaasta suolentoiminnasta vaan kerronpa kuinka sokeri muuttui ällöttäväksi vanhan karkkirotan makunystyröillä.
Nythän minä olen ollut koht´sillään vuoden tällä sokeriton-vehnätön-hiivaton-linjallani ja aivan takulla on kaikki nukat kehossa päässeet rauhassa uusiutumaan.
Siispä päätin olla oikein sissi ja syödä ihan oikean jäätelön! Makustelin ajatuksella monta kuukautta ja odotin sopivaa hetkeä, kunnes sitten tänne tundraan sattui yksi aurinkoinen kesäpäivä. Sitten lähti.
Mentiin metsurin kanssa oikein jäätelökioskille (eikä S-marketin pakastealtaille) ja minä valitsin sen iiiihanan mansikka-pehmiksen josta olin jo kuola valuen unelmoinut tovin.
Se maistui ihan kamalalle!
Olin niin pettynyt, että melkein itkeä turskautin. Ajattelin, että se on varmaan jotenkin viallinen ja haukkasin metsurin tötteröstä palasen, mutta aivan yhtä hirveää oli sekin.

Odottelin muutaman päivän ja naapistin Larvannon pikkuleivästä palasen - juuri siitä joita äitini on mummeleiden ikiaikaisella taidolla leiponut ja joita minä rakastan-  ja taas sain mennä sylkemään roskapöntölle. Maku oli ällöttävä.
Kyllä se nyt vaan on uskottava, että olen kadottanut kykyni nauttia herkuista.
Ja viinasta. Sitäkin nimittäin olen  kokeillut.
Kossuvissy on minun uusi rilluttelujuoma koska makeutusaineella maustetut juomat maistuu ihan paskalle, mutta siitäkin tulee huono olo.
Olen kahteen otteeseen urheasti yrittänyt juoda itseni hauskaan hiprakkaan, mutta päähän se ei mene enää millään ja sen lisäksi tulee kuvottava olo lievällä viiveellä.
Jopas on tylsää.

Olen aina kummastellut nunnien askeettista elämäntapaa, kuinka ihmeessä ihminen pystyy sellaiseen.
Enpä ihmettele enää, sulkekaa minut luostariin vuodeksi niin eipä taida tehdä enää mieli. Mitään.

Irti

Kylläpäs tämä nyt onkin hankalaa....tämä lopullinen irtiotto. En nim. vielä eiliseen mennessä ollut tehnyt maistraattiin muuttoilmoitusta, metsuri kun sitä kyseli niin väitin sen olevan niin lopullista. Se vaan nauroi.
Mutta onhan se ja onhan se tehtävä, niinpä sitten viime yönä kello kolme (kun ei tullut uni silmään) menin nettiin ja pitkin hampain tein sen. Tosin laitoin muuttopäiväksi vasta 12.7 koska silloin minun on viimeistään oltava jo siellä melko pysyvästi. Jotenkin tuntuu mukavammalta ajatella, että vielä jonkin aikaa posti kolahtaa tästä tutusta luukusta ja minullakin on oikeus olla vielä täällä, mennä täällä lääkäriin ja asioida tutuissa paikoissa. Kyllä sitten osaankin olla vauva!

Se mitä en todellakaan tule kaipaamaan täältä, on tämä kerrostalo ihan noin niin kun asumismuotona.Kun tänä aamuna vihdoinkin puoli kuudelta pääsin uneen, alkoi naapurin mummo kuunnella oopperaa ämyrit täristen!! Illasta saan taas nauttia yli puolenyön seinänaapurin erittäin tehokkaasta kotiteatterin äänentoistosta, hän kun on mieltynyt toimintaleffoihin.
Olen keltaisten, päässä paisuvien korvatulppien suurkuluttaja, sillä seurauksella että vasen korva suhisee ja klonksuttelee jo ihan jatkuvalla syötöllä. Se on todella ikävää eikä siihen auta muu kun roikottaa päätä sohvan reunan yli sillee selällään ikävästi retkottaen, joskus myös auttaa kun tuhautan ilmaa kolme kertaa peräkkäin nenän kautta ulos tiiviiseen tahtiin. Tämä puolestaan herättää kanssa ihmisissä monenlaisia reaktioita riippuen siitä kuinka tuttuja he ovat. Aina kun en jaksa/muista selittää, että korvaani tässä vain hoitelen.

Tänään istuin kirpputorilla myymässä suureksi jääneitä vaatteitani (kiitos ruokavamman) ja oli kuulkaa kylmä!
Aurinko kyllä paistoi, mikä sai minut tyhmät luulemaan, että on kesä ja kiskaisin caprit jalkaan.
Siitä sitten kuormasta lisäilin vaatetta tasaseen tahtiin ja loppupeleissä näytin aivan oikealta torimuijalta.
Asiakkaita oli tosi vähän, mutta onneksi kohdalleni sattui pysähtymään muuan kiihkeä rouva joka ihan onnessaan alkoi kaievelemaan vaaterekkiä ja hihkui isoon ääneen: "Oi miten halpoja, oi-joi minä otan tämän ja tämän ja tuon!!" ja otti myös. Hihkuminen toi paikalle lisää rouvia joihin iski kateus, ettei se hihkuja nyt ihan kaikkea saa ja minä sain kohtuullisen suuren kasan vaatetta pois käsistäni.
Aamulla vielä ajattelin vieväni Konttiin ne mitä jää, mutta enpäs sitten vienytkään. Myös Sodankylässä on kirppari (ainakin yksi), alan siellä aikani kuluksi kauppaamaan. Suunnitelmissa olisi myös esittää siellä kunnan pampuille, etteikö sielläkin voitaisi vaikka lauantaisin antaa ihmisille mahdollisuus mennä torille myymään tavaroitaan ihan ilmaiseksi.  Tiedä sitten toimisiko se...."Kyllä on naapuriki vähissä rahoissa ku pittää torilla rääsyjäsä kaupata, semmosia lumppuja oli, kyllä mie kattoin. Oi iesus sentäs!"

Muutto maalle

Minun koti, vielä hetken aikaa. Hyvin mahtuu.....

Hei vaan kaikki piiiiitkästä aikaa!
Nyt sitten minun elämä on aivan sekaisin, johan tuota jökötinkin aloillani viimeiset kaksikymmentä vuotta.
Kerroin teille aiemmin keväällä kuinka sain kutsun työhaastatteluun sinne pikkuruiselle paikkakunnalle nimeltään Sodankylä ja niinhän siinä sitten kävi, että läpäisin jollain ihme konstilla seulan ja tulin valituksi.
Sitten piti alkaa järjestellä elämää uusiksi. Ensimmäisenä tuli huoli Pauli-Anterosta jonka hulluhkot piirteet vain vahvistui päiväpäivältä iän karttuessa. Kun Paulin päivähoito naapuritalossa loppui (hoitaja muutti), niin sehän masentui aivan kokonaan ja halusi asua ikuisesti sängyn alla. Pitkät päivät yksin olivat sille aivan liikaa kun ei sellaiseen ollut tarvinnut koskaan tottua.
Pitkän pohdinnan jälkeen tulimme koko perheen voimin siihen tulokseen, että paljon armollisempaa on päästää Pauli ikuiseen lepoon kun rassata sen huonoja hermoja muutolla ja uudella ympäristöllä jossa se taas joutuisi olemaan päivät ypöyksin.
Siispä eräänä kesäkuisenä päivänä Pauli uinahti ikiuneen ja kirmailee nyt onnellisena ilman huolen häivää jossain koirien taivaallisen ihanilla kentillä. Näin  haluan uskoa.
Ikävä on kova ja itkut ei ole vieläkään itketty loppuun, mutta pikkuhiljaa varmaan helpottaa.

Eli ei mikään kevyt homma tämä muutto.
Sitten piti alkaa etsiä asuntoa, metsuri kanssa. Hakusessa oli talo tai rivitalo, taloa ei löytynyt  mutta rivitalonpääty saatiin vuokrattua joten sinne siis.
Muutto on nyt siinä vaiheessa, että metsuri siellä pohjoisempana on tänään roudannut omat kamat sinne asuntoon, mutta mitään kaappeja sillä ei ole missään nimessä lupa alkaa täyttelemään. Hallitus istuu nimittäin vielä täällä päässä muuttolaatikoiden keskellä odottamassa seuraavaa siirtoa joka tapahtuu viikonloppuna.
Silloin lähtee Larvannon tavarat kohti Helsinkiä ja tulomatkalla taas siepataan uusi kuorma minun tavaroita ja kyyditään ne sinne rivariin.
Se on sitten merkillistä, miten paljon olenkin saanut koottua kaikenmaailman roinaa ympärilleni!
Eipä silti, en ole edelleenkään valmis luopumaan mistään. Me ollaan kuskattu minun vanhempien varastoon kaikki sellainen, mitä en EHKÄ tarvitse ihan heti ja siellä on jo joka paikka tukossa ruskeita pahvipokseja.
Silti kukaan ei huomaa ollenkaan, että tästä asunnosta on muka viety jo jotain. En edes minä.
Kyllä näinkin pieni kämppä voi siis olla varsinainen tila-ihme, näemmä.

16.päivä sitten alkaa työt siellä uudessa paikassa, jossa on myös kaikki hujanhajan joten kyllä näitä muuttoja ja järjestelyjä tulee ihan omiksi tarpeiksi.
Nähtäväksi jää kuinka minä ikinä kotiudun sinne, miten sujuu yhteiselämä metsurin kanssa, onko työkaverit kivoja ja mitä voi syksyllä harrastaa.
Siitä lisää pikapuoliin.