Bad day

Jopas nyt ottaakin kaikki päähän, eilen jo meinasi käyrä nousta.
Otti niin pahasti päähän, etten ehtinyt olla töissäkään kun tunnin niin olin jo kiukusta ihan hikinen ja haisin pahalta. Ja työkaveri -kaiken lisäksi nainen!- kysyy että "Onko sulla pahat päivät tulossa?".
Perkele sentäs, kyllä voi ihmisellä kyrsiä ilman kuukautisiakin tai muita hormooniheittoja.
Vai millä ne miehet selittää oloansa kun on tatti otsassa.
En ole koskaan kuullut kun meillä ei metsuri paljon selittele.

Minähän en ole niin typerä koskaan, että näyttelisin keskaria tai haistattelisin. Ne on ihan teinihommia. Minä puin nyrkkiä. Lähinnä metsurille kun muille en kehtaa kiukutella.
Eilen illalla ärisin sille ihan vaan siksi kun jotenki niin ärsytti ja se kysy -raukka- että mitä pahaa se nyt on tehnyt. En sitten keksinyt mitään ja nauruksihan se sitten loppu peleissä taas meni kun en osannut nimetä yhtään ainutta syytä. Heilutin kuitenkin nyrkkiä nukkumaan mennessäni ihan vaan vasiten, jotenkin helpotti. Unikin tuli heti.

Mikä siinä sitten on, että kun on myrkyllisellä mielellä niin näkee ihan törkeitä painajaisia?
Unessahan ihmisen pitäisi rentoutua ja olla ihan avoin, mutta minun unet ne päihittää kaikki kauhun klassikot ja vähän tuoreimmatkin jutut noin vain.
Ihan hirvittää nukahtaa uudestaan kun herää johonkin veret hyytävään uneen. Olen kyllä ajatellut jatkossa herättää metsurin ja sanoa sille, että "näin pahaa unta", se toimi ainakin lapsena.
Potkin ja jyskytin oman huoneeni seinää (koska vanhemmat nukkui seinän takana) niin lujaa ja kauan että jompi kumpi tuli katsomaan -yleensä vain äiti kelpasi- ja sitten totesin nähneeni pahaa unta. Siihen taas aikuisen piti sanoa, että "no ei mitään hätää, alahan taas nukkumaan", auttoi kummasti.
Vanhempani kyllä yrittivät laiskuuttaan huudella seinän takaa, että mikä on hätänä, mutta en antanut periksi ennen  kuin joku tuli katsomaan. Jyskytin sitten vaikka niin kauan, että jompi kumpi -tai molemmat- tippui tärinän voimasta sängystä.

Olen muutenkin käyttänyt törkeästi hyväkseni vanhempieni palavaa halua nukkumiseen ja huoneeni sijainti hyödynsin kympillä.
Kerran en saanut ostaa serkultani farkkuja, jotka kovasti halusin. Isä kielsi.
Aloitin iltasella sellaisen itkukohtauksen ettei mitään rajaa ja sitä piti jatkaa melkein kolmeen asti yöllä ennen kuin isä huusi seinän läpi, että "osta, perkele!!".
Niistin nenäni ja laitoin nukkumaan, päätäkin vähän kivisti kun piti niin kauan panostaa. Isä oli paljon vaikeampi vastus kun äiti. Mutta sain housut, jotka ei sitten olleetkaan aivan niin ihanat kun kuvittelin.

Jotenki minulla nyt on vaan sellainen fiilis, ettei metsuri ehkä herkeä lohduttelemaan minua kesken uniensa vain siksi, että näin pahaa unta....eikä varmaan tepsi itkukonserttikaan.....
Voi olla -ja tämä on vain hento aavistus- että saisin pian nukkua aivan yksin, enkä minä ehkä olisi se joka saa jäädä sinne pehmoiseen parisänkyyn.

Hommiin suti

Nyt olen sitten metsurin kanssa yhteistuumin hinkuttanut sen meidän uuden ulkopöydän puhtaaksi. Oikeasti se on kyllä semmonen iso, puinen kela jossa on ollut sähkökaapelia, mutta nyt se leikkii olevansa pöytä.
Niitä ei kuulemma saa ottaa, mutta tämä on kyllä ihan rehellisesti haettu roskista jonne se oli kipattu. Ei voi olla väärin.
Menin sitten tänään paikalliseen maalikauppaan hakemaan siihen sitä ainetta jolla se pitää käsitellä. Kai se on valttia. Ei kuitenkaan missään nimessä saa olla mitään värillistä ainetta.
Otin varmuuden vuoksi tulkin - metsurin- mukaan.

Ja teidän pitäisi ehdottomasti nähdä sen maalikauppiaan ilme kun minä astun liikkeeseen.
Se ottaa heti tietynlaisen asennon ja ilmeen, suurinpiirtein näin "nyt taas selkokieltä ja mielummin kuvien kans, ei se muuten ymmärrä".
Minä sanon, että nyt minä maalaan pöytään ja hän aloittaa hitaasti artikuloiden, että "jaahas, onko pöytä ulkona vai sisällä?" ja katsoa tapittaa minua, vähäjärkistä.
Minä selitän, että ulkona ja puuta on johonka hän taas kyselemään hankalia, että onko se mäntyä ja miten se on karkeaa ja plaaplaaplaa.
Otin tulkin käyttöön joka selitti kaikki tylsät mitat ja muut puulajit sun muut. Hoh-hoijaa, onpa tylsää.
No saatiin sitten se joku puunsuojapurkki ja aloin sitten selvittämään sitä keinutuolin maalaamista, siihen olin oikein värikartasta valinnut jo värin.
Tivasin vielä, että onhan se lopputulos sitten varmasti just se sävy joka on kartassa ja eihän se vain kiillä?! Inhoan kiiltäviä pintoja. Ei kiillä.

Mutta sekin homma osoittautui ihan ärsyttävän monimutkaiseksi, ensin pitää taas hioa ja sitten maalata ja TAAS hioa kevyesti se upouusi maalipinta ja sitten TAAS maalata. Enpä tiedä jaksanko.
En varmaan. Metsuri saa hioa ja minä maalaan ja sitten varmaan metsuri maalaa.
Meillä usein menee niin, että aloitan jonku homman ihan into piukalla ja sitten alkaa tympiä, metsuri sitten hoitaa homman loppuun.

Tuon pöydän sentään sain -polttiaisen pirulaisista huolimatta- maalattua/käsiteltyä ihan itse ja kokonaan. Mitä nyt metsuri kävi siinä nauramassa ja näytti sitten semmosen tylsän tavan viimeistellä pöydän pinta. Ei saa huiskia ees taas vaan pitää se viimeinen käsittely vetää pensselillä semmosia täyspitkiä vetoja alusta loppuun. Tulee kuulemma hieno pinta.
Sitten se jäi kyttäämään oven rakoon, teenkö niin. No en ehtinyt. Ajoin sen sitten kauppaan siitä hirnumasta ja kostoksi se laittoi molemmat taka-ovet lukkoon sisältä päin ja minun piti kiertää koko pitkä matka etupuolelle jotta pääsin sisälle.
Mutta annan anteeksi, koska hän sentään nosti minulta housut kun ne meinasi tippua kesken maalausurakan, olisi ollut tosi noloa juosta etupihalle housut kintuissa ja maalisuti kädessä.

Ärtsyä

Mikä on ärsyttävää?

No se ....

kun mustikka sankko kaatuu metsässä......itkun paikka
kun mustikat pitää vielä poimimisen jälkeen pudistaa
kun puhdistat tatti otsassa niitä helvetin mustikoita ja metsuri tulee viereen ja sanoo "ei,ei,ei" ja pudistelee ärsyttävästi pätään...
kun mustikat pitää vielä pussittaa ja pakastaa
kun niitä on aina vaan liian vähän talveksi
kun ei tule ikinä se pakkanen
kun mustikka liiskaantuu lattiaan
kun mustikka liiskaantuu mattoon, siihen vaaleaan
kun täytyy edustaa ja sormet on edelleen siniset vaikka hinkkasit niitä niin, että nahka lähti
kun hymyilet muka vakuuttavasti ja etuhampaassa roikkuu mustikan kuori

Mikä on mukavaa?

No se .....

kun metsuri tekee tulet metsään ja siinä mutustellaan eväitä ripirinnan
kun sankko alkaa täyttyä ja painaa kivasti, kohta mennään kotiin
kun metsuri ei kelpuuta minua marjan puhdistajaksi ja puhdistaa itse kaikki
kun metsurikin kyllästyy ja ostaa imuriin liitettävän puhdistajan, hiphei!
kun metsuri tahtoo myös pussittaa
kun pakaste alkaa kaikesta huolimatta olla ihan tapissa eikä kämppään mahdu enää kolmatta pakastinta
kun tuullee ja aurinko paistaa, oho, pitää pestä pyykkiä
kun on hyvä syy jäädä kotiin ja siivota
kun saa uuden maton
kun ihmiset näkee sormista, että tuolla on mustikoita talveksi
kun saat kanssakulkijat nauramaan makeasti, ilo pintaan vaikka kuori hampaissa!

Yliväsynyt

On se ihan kauhiaa kun ihminen ei osaa nukkua!
Minulla menee nykysten tämän tästä nämä nukkumishommat ihan överiksi.
Esimerkiksi tänään työt alkoi kello kuusi, joten herätys oli varttia vaille viisi. En nääs ole ollenkaan niitä ihmisiä jotka herää ja lähtee samantien, en ollenkaan.
Minulla pitää olla aikaa ja siltikin meinaan myöhästyä. No metsurilla kun on tuo liukuva työaika joka suuntaan, niin se voi mennä miten miellyttää ja nyt se on sitten heräillyt yhtäaikaa minun kans.
Eihän siinä kolinassa kuitenkaan kukaan voi nukkua.

Kumpikin oltiin nukuttu yö tosi hunosti, minulla oli taas kuuma ja kylmä ja kuuma ja kylmä, unet painottu karmeisiin painajaisiin eikä muutenkaan ollut mukavaa. Sitäpaitsi metsurin nokasta lähti kummallinen naksutteleva ääni nukkuessa ja se vaihtoi asentoa minuutin välein.
Näiltä pohjilta sitten tempastiin itsemme pystyyn ja kävi niin kun monesti väsyneenä käy; me naurettiin ihan tyhmille jutuille aivan vääränään. Naurettiin niin että räkä roiskui.
Töissäkin oli ihan villi olo, esitin lapsille improvisoiden nukketeatteria sohvan takan rymyten ja lapsillakin nauratti ja räkä lensi.

Olin aivan varma, että kun pääsen töistä kotiin, kaadun kuolleena sänkyyn enkä herää ikinä.
Metsuri tuli yhtäaikaa kotiin ja mentiin sitten yhdessä päikkäreille (siis todellakin vain nukkumaan),  metsuri valahti tajuttomaksi oitis, mutta minullapa ei tullut uni. Koska olen kuitenkin kuuliainen lottovoiton odottaja, makasin paikoillani hiljaa kuin ruumis etten vain häiritse toisen unta.
Samalla tietysti toivoin unen saapuvan sinisillä vaunuilla tai vaikka traktoilla jos vain tulee, muttei tullut.

Sitten täräytin lohisopat valmiiksi ja rynnistin paikallislehden konttoriin palaveeraamaan tulevasta kolumnistin pestistä.
Tulin takaisin kotiin ja tiskasin, koska metsuri oli häipynyt jonnekin piiloon.
Käytän nyt ihan kympillä hyväkseni tämän maanisen olotilani ja teen kaikki rästihommat.
Taidan hinkuttaa vielä meidän tulevan puutarhapöydän pinnan ihan käsipelillä, jotta aivan varmasti olen yön saapuessa niin poikki ettei tarvitse toista yötä valvoa.

Oi nuoruus, kuinka kaipaankaan niitä unisia aikoja!!!
Mikään ei ole niin mahtavaa kuin omata hyvät unenlahjat. Silloin ennen sitä nukkui missä vain ja miten vain. Nyt jos yrittää nukkua jossain muualla kuin sängyssä, niin kiropraktikko saa minusta asiakkaan seuraavaksi vuodeksi.
Eikä mikään ääni maailmassa herättänyt minua jos uneen pääsin, nyt herään nenän nakseeseen.
No jotain hyvää olen tehnyt; olen siirtänyt muinaiset unenlahjat Larvannolle jota ei häiritse mikään.
Oi aikoja.

Pakkanen paukkuu

Nyt sitä sitten ollaan arktisilla alueilla ihan tosissaan, huomasin ma tänä aamuna.
Mittari näytti miinusasteita viisi!
En nyt hetkeen ollut aivan varma, että voiko se olla totta. Väänsin kaulan mutkalle ja kattelin sitä mittaria ylösalasin ja vähän viistoon, mietin sitten ihan pää suhisten, että kummin päin ne asteet nyt siinä oikein kuuluu olla.
Sitten muistelin yhtä vanhaa iskelmää jossa sanotaan jotta lämpö nousee ja päättelin viisaasti siitä, että kyllä se nyt on pakkanen.
Ulkona näytti kyllä aika kylmältä, mutta niin siellä usein näyttää viiden aikaan aamulla kun rähmäsillä silmillä tihrustaa.
Karuakin karumpi totuus iski sormille kun menin autolle ja sen ikkunat oli umpijäässä, siinä minä sitten elokuisena aamuna skrapasin ikkunoita sormet sinisenä kuultaen.

Eilen oli sitten jaossa se suuri jättipotti ja minä varauduin taas voittamaan.
Tai siihen jos metsuri voittaa. Niihin voi varautua monella eri tavalla. Jos esimerkiksi metsuri voittaisi, niin siihenhän on täytynyt tehdä jo vähän alustavia valmisteluja. Tänäänkin paistoin sille jälkiruuaksi lättyjä, kun ei koskaan voi tietää milloin se voittaa.
Sinä päivänä meitsillä täytyy bojot olla jo niin tapissaan, ettei se heti ala vaihtamaan. Ainakin nanosekunnin harkitsee.
Ja minä olen sitten tietysti sillee, että "voi miten ihanaa, kyllä minä olen niin iloinen sinun puolesta!" vaikka oikeasti olen ihan sairaan kateellinen. Eikä me olla edes naimisissa.

Omaan voittoon varaudutaan sitten taas ihan toisella tapaa. En esimerkiksi uskaltanut alkaa syömään kinkkuleipää ennen arvontoja etten vaan tukehdu siihen voitonhetkellä. Mene koko voitto sivusuun suoraan Larvannolle.
Pidän huolen että aina lottoiltoina minulla on suurinpiirtein säädylliset vaatteet yllä, jos vaikka sekoan ja menen ulos huutamaan tai juoksentelen pitkin pihoja.
Siitä on myös pidettävä huoli ettei ole yksin kotona kun kuponkia tarkistetaan, muutenhan hölötän sen heti jollekin perheen ulkopuoliselle joka ryöstää kupongin minulta tai on muuten vaan ilkeä.

Vielä ei ole ollu tarvetta näille varatoimenpiteille, mutta täytyy pitää taitoa yllä kun ei koskaan voi tietää milloin se osuu kohdalle. Aina sen joku on voittanut, miksen siis minä.
Sitten olisin oikein nöyrä rikas. Niinpä vissiin........

Mikä päivä

Kyllä kuulkaa päivässä ehtii vaikka jos mitä kun oikein laittaa hösseliksi.
Me ollaan metsurin kanssa ammutti pilkkaa, poimittu kaksi sankollista mustikoita, puhdistettu ne ja pakastettu, imuroitu, kokattu kahden päivän ruuat, tiskattu ainakin kolme kertaa, pesty pyykkiä, silitetty pyykkiä, käyty kaupassa, nukuttu jossain välissä päikkärit ja nyt istun väri päässä kirjoittelemassa tätä juttua eikä kello ole vasta kun kuusi. Tiedä mitä tässä vielä saadaan aikaiseksi.

Oltiin tässä päivänä muutamana kaupassa ja kateltiin siinä ohimennen ilmoitustaulun lappusia.
Siellä oli mainos metsästyskokeen suorittamisesta, oli tarjolla joku kurssi missä sen voi suorittaa.
Metsuri tönäisi minua ja näytti ilmoitusta ja minä kuuliaisena kysymään heti, että "Pitääkö minun mennä tuonne?"....kuinka nöyrä voi nainen ollakkaan... No ei kuulemma tarvi, mutta voisihan sitä kokeilla.
Tosin se on tylsä koe, pitää vain päntätä teoriaa ja tenttiä se. Sitten saa mennä metsään heilumaan aseen kanssa, kukaan ei kysele sinun ampumataitojen perään.

Paitsi että minä olen hyvä ampumaan. Oikeasti.
Olen aina ampumassa kun siihen on vain tilaisuus. Kun Larvanto oli armeijassa ja sinne sai mennä tutustumaan, olin heti rähmälläni pisteessä jossa sai testata ampumistaitojaan.
Tänään käytiin sitten mustikkaan mennessä räiskimässä vähän maalitauluun ja tuella ampuen olin parempi kuin metsuri. Ou jee.
Mutta kun ammuttiin vapaalla kädellä, niin meitsin pyssyn piippu heilui kun puliukko kotimatkalla enkä meinannut osua koko tauluun. Siinä sai sitten metsuri loistaa.

Tuli päivän kuntoilutkin hoidettua heti aamusta kun en koskaan malttanut kävellä maalitaulua tarkastamaan (ja se oli aika kaukana) vaan juoksin minkä koivista pääsin ja metsuri puolestaan juoksi perässä varmaan siksi etten ehdi muunnella tuloksia.
Ja sitten piti juosta takaisin ampumapaikalle, että ehtii ampua mahdollisimman paljon.
Minähän en olisi lähtenyt sieltä mustikkaan ollenkaan, mutta hallitus otti pyssyn pois.

Sitten poimittiin mustikoita joita oli aivan valtavasti ja sitten en olisi millään lähtenyt kotiin vaikka sankot alkoi täyttyä piripintaan. Alkoi onneksi satamaan, muuten tämä hullu kyykkis vieläkin siellä ja poimisi varmaan auton lavalle mustikoita. Iski jonkinsortin ahneus.
Tosin siinä putsausvaiheessa olin aivan tyytyväinen niihin kahteen sankolliseen.

Kotimatkalla mietiskelin sitä metsästyskokeen suorittamista, sitten mietin sitä kävelemisen määrää mihin joudun väistämättä jos sellaisen kokeen suoritan ja sitten mietin niitä lintupoloisia joihin en ehkä osukkaan kunnolla ja ne pitää lopettaa paljain käsin. Apua.
Väläytin metsurille asian esille tähän tapaan muotoiltuna; " Ajattele jos minä olen vielä metsälläkin sinun mukana, niin sitten et saa enää KOSKAAN olla yksin ja rauhassa. Aina olen siinä perässä kitisemässä."  Hän ajeli tuumivaisen näköisenä ja tuli siihen tulokseen, ettei se nyt ole ollenkaan välttämätöntä se semmonen metsätyskokeen suorittaminen, mitäpä noista.

Suomen kielellä

En ole koskaan oppinut kielioppisääntöjä, vaikka olen kuinka yrittänyt.
Kaikenmaailman possissiivisuffiksit on hiponut yli hilseen niin että pölisee ja kaikesta huolimatta olen kirjoitellut pakinoitakin vähän sinne sun tänne, saanut runoni mukaan runokirjaan (ja jopa pariin oppikirjaan!) ja osallistunut aikoinani muutamaan kirjoituskilpailuunkin ihan kiitettävällä menestyksellä. 
Ilman possissiivia.

Nyt sitten näin naamakirjasta kuinka sitä kielioppia oikein kannattaa nykynuorille opettaa, näin se menee;

Kielioppia nykynuorille:

Substantiivi on se sana, jonka jälkeen voi lisätä "perkele", kuten äijänperkele, autonperkele.
Adjektiivi on sana, jonka eteen lisätään "paskan", kuten paskantärkee, paskanhailee.
Verbi on sana, jonka jälkeen lisätään sanat "ihan sikana".
Nyt voi pennunperkeleet päntätä ihan sikana paskanhaileeta kieliopinperkelettä.
Yhdyssana on sellainen, jonka väliin EI voi laittaa vittu. Niinku yhdysvittusana. Ei käy.
Kuormavittuauto. Ei käy. Aivan vitun sama. Käy.

Nuorillehan kehoitetaan puhumaan heidän omaa kieltään, näin osumatarkkuus johonkin asioita käsittelevään aivolohkon osioon on huomattavasti parempi.
Ja se on ihan totta, olen sen henkilökohtaisesti todennut. Joten kyllä kannattaa muokata muutama muukin vaikea aihe nuorisokielelle, kuten nyt esimerkiksi matematiikka, fysiikka ja vaikka se kemia.
Englantiahan nuo puhuu jo paremmin kuin alkuperäiset koska se on jo valmiiksi kiinnostavaa. Ei me vaan puhuttu, kun ei ollut pelikonsoleita, nettiä ja musiikkivideoissakin keikkui Armi ja Danny.
Ja me muutamat pösilöt sitten kuunneltiin Hurriganesia ja opeteltiin Remulta enkkua, ei ehkä olisi kannattanut........

Kielenkannat

Olen kaikkien ärsyttävien olentojen ykkös-suosikki. Kärpäset surraa kuistilla ja kun tulin töistä auton katolle laskeutui välittömästi satamiljoonaa lentomuurahaista.
Olen vuokrannut viikoksi kirpparipöydän ja lähdin sitten joutessani katsomaan joko kirput ovat vallanneet pöydän. Samalla tuuletin ne lentävät ällötykset pois katolta.

Pöydästä oli mennyt ihan kivasti tavaraa, laitoin jäljellä olevat kauniisiin pinoihin ja kiertelin siinä joutessani sitten muut pöydät läpi. Olisi pitänyt lähteä heti pois, ihan suosiolla.
Kuulin kuinka joku kitisevä muori tuli sisälle (puheista päätellen oli just lähtenyt sieltä) vinkumaan mehua kun niin janotti tämä hirveä helle. Siinä se sitten kitisi, että mikähän mehu se nyt kelpaa jne.
Kävelin muorin ohi kun hän yks´kaks´ puhutteli minua sukunimellä tytötellen.
"Siinä se nyt kävelee.....no päivääää...." muori naukui ja kyllä otti päähän kun tunnistin, että kyseessä oli maailman pahansuopaisin ja ikävin haaska päällä tämän maan.
Luulin sen jo kuolleen, mutta mitä vielä. Siinä se maiskutti pillimehua ja tillotti minua pahansuovasti.

Tervehdin ja katselin aivan helvetin kiinnostuneena jotain villasukkia jotka oli lasten kokoa.
Muori vinkuu; " eihän sitä tervehitä ku...." ja minä melkein karjuin että tervehdinpäs, sanoin päivää.
"No kun minä ensin sanoin......" johonka minä puolestani että "tervehdin kun huomasin". Teki mieli lisätä, että en vaan meinannut tunnistaa kun olet niin vanhennut ja rypistynyt. Mitä se olikin.
Sitten se alkoi kyselemään miten siellä uudessa työpaikassa on sujunut (v...ttu, täällä KAIKKI tietää KAIKEN!) johonka minä vastasin hyvin ykstavuisesti ja aloin jutella hurjan innokkaasti kirpparinpitäjän kanssa myynnistä, ilmoista ja ihan mistä vaan. Sitten liukenin ulos ja lujaa.
Voin vain kuvitella mikä jaarittelu siellä alkoi sukujuuristani ja ties mistä.
Älkää antako helteellä tuollasille ihmisille juotavaa. Ei pidä edesauttaa niiden hyvinvointia ja kilenkantojen irrottelua. Kenelläkään ei harmita vaikka niiden kieli tippuisi irti kuivuudesta. Voi olla terveellisempää heille itselleenkin pitkässä juoksussa.

Kun tulin  takaisin kotiin, sama parvi laskeutui autoni katolle mellastamaan.

Kärpästen sota

Meillä on sellainen lasikuisti ja joka ikinen päivä siihen ilmestyy tsiljoona pientä kärpästä.
Siis juuri siihen kuistille jonka huolella pesin ja putsasin, somistin ja kauniisti kukitin.
Olen liimaillut ikkunanpieliin lepattamaan rullasta kiskottavaa kärpäspaperia ja siihen ne kyllä aika kivasti takertuukin pikku jaloistaan, mutta esteettisesti se ei ole kyllä mikään silimiä hivelevä näky.
Paperissa on aniliininpunaista  ja valkoista jolle on painettu kärpäsen kuvia.
Ehkä jossain on tutkittu, että kärpäset rakastaa juuri sitä väriä, koska näyttäähän se kelpaavan.

Koska se ei kuitenkaan näytä kivalta, ostin niitä navetassa roikkuvia ruskeita kärpäspaperirullia, mutta ne ei sitten kelvanneetkaan. Vai muutama hölmö lajinsa edustaja meni niihin kuolemaan.
Minä haluan, että kaikki kuolee joten ostin sitten vielä jotain kärpäs-Raidia ja suihkin sitä kuistin sameaksi.
Kuolihan ne, mutta hetken päästä kärpäsiä oli taas tsiljoona joten teippailen nyt vaan kiltisti sitä kirkuvan punaista paperia ja hinkkaan kärpäsen kakkaa ennen ah, niin puhtaista ikkunoista.

Jos et ole koskaan käsitellyt kärpäspaperia, voin kertoa ettei ole mitenkään huolettoman helppoa sen käyttö. Liima takertuu sormiin ja varo vaan ettei hiukset liehu lähelläkään töhnäpintaa, silloin ei auta kun sakset.
Jos se tarttuu ikkunaan, ei auta kun repiä ja sitten on taas ikkunassa jäljet.
Helvetin kärpäset!

Onkohan meidän kuistin rappusten alla ruumis vai mikä?
Minä en ainakaan mene katsomaan, saa metsuri mennä. Tämä on niitä miesten hommia.
Tiskaan vaikka viikon jos tässä asiassa saan olla heikko nainen.

Sitäpaitsi nyt on vielä sitten verho-ongelmakin. Minä kun oikein nautin siitä ettei ikkunan takana ole muuta kuin peltoa ja pajukkoa eikä verhoja tarvitse juuri laisinkaan, niin nyt minut sitten saatiin peloteltua.
Kaikki (suku ja ne muut) alkoi kysellä, etttä "kai sinä nyt syksyllä laitat verhot jotka saa kiinni, ei kuule koskaan tiedä mikä hullu tuolla puskissa kyttää".
Ensin nauraa hohotin, jotta jo täytyy ihmisen olla umpihullu jos jaksaa tuolla pajukossa kerä kärpästen ja muiden ötököiden meitä kytätä. Jos sen tekee niin kyllä on sitten huvinsa ansainnut.
Mutta kun eilen puolenyön aikaan katselin ypöyksin vallan karmivaa elokuvaa, jossa just muuan hullu näki paljon vaivaa kytätäkseen ihan tavallisia ihmisiä, niin tuli verhoja ikävä.
Vilkuilin koko ajan ulos jossa oli jo tosi pimeä. Apua.

No nyt en sitten tiedä millaiset verhot hankkisin.
En haluan ainkaan tavallisia verhoja koska ne tukkii koko seinän, enkä rullaverhoja kun ne on rumat.
Säleverhot olisi hyvä vaihtoehto, mutta niitä ei saa ottaa mukaan kun lähtee ja meillehän käy niin, että se talo löytyy heti kun on viimeinen säleverho kiinitetty.
Puiset säleverhot on yksi vaihtoehto, mutta ne kerää kuulemma kauheasti pölyä ja kaikkihan tietää kuinka himokas siivooja minä olen. En ole.
Voi muna näitä mun ongelmia.

Mustikoita mulle

Ja minä myös

Minähän en ole mikään marjastaja, en ole koskaan ollut. Eikä minua ole koskaan saanut käymään kuumana nämä ulkomailta rahdatut marjanpoimijat, johan tänne mahtuu.
Enkä ole koskaan ollut mikään marjojen himo ahmija, mustikoita olen syönyt vain piirakoissa ja niitäkin tein muutaman vuodessa. Ne marjat kyllä jaksoi poimia ja jos ei jaksanut niin ostin sujuvasti.

Viime talvi sitten muutti kaiken. Kun minusta tuli tämä ruokarajoitteinen niin marjoja alkoi kulua tolkuttomia määriä, onneksi niitä sai edelleen ostaa. En edes uskalla laskea paljonko niihin sain euroja kulumaan.
Nyt sitten ajattelin, että säästän edes jossain ja poimin itse mustikat. Siispä metsään.
Ilman metsuria sinne ei ole asiaa koska eksyn kymmenessä minuutissa, samalla hän toimii vähän niin kuin orjapiiskurina koska sieltähän ei todellakaan lähdetä ihan samantien kotiin.
Mikä ehkä tapahtuisi jos olisin yksin liikkeellä....

Niin on ihmisen mieli väärällänsä, että vaikka olin sinne omasta tahdosta lähdössä niin huomasin silmäni kirkastuvan kun metsuri tähyili aamulla ulos ja pohti, tuleeko kohta taivaalta vettä.
Entinen minä hihkui hiljaa pääni uumenissa että "Ou jes!!! Tulispa ja lujaa!!!"
Sehän tietää sitä, ettei metsään ole asiaa ainakaan samana päivän ja jos oikein käy mäsis, niin vielä huomennakin on märkää.
Mutta ei satanut ja sitten mentiin. Pukeuduin kirkkaan punaiseen takkiin ja huiviin, ihan vaan varmuuden vuoksi. Metsuri pakkasi eväät, koska ilman niitä en liiku tuumaakaan.

Oli aivan huippuhieno ilma, tuuleskeli eikä itikoita ollut ollenkaan.
Rakastan yli kaiken metsurin metsuri-autoa jolla pääsee pitkälle metsään. Ehdotin, että laitetaan auton sivuille poimurit kiinni ja ajellaan sitten pitkin metsää, ei tarvitse kävellä ollenkaan. Ei lämmennyt hän idealle.
No me käveltiin ja poimittiin ja poimittiin ja käveltiin. Ei se nyt niin kamalaa ollut, minun ihka ensimmäinen poimurini (nimeltään Marjukka) teki hommasta jopa siedettävän. Metsurihan on sissi ja poimi käsin kauniita pullukka mustikoita. Hänen sankossaan oli paljon sinistä, minun taas paljon sinivihreää plus oksan pätkiä ja variksenmarjoja.

Sitten kuulin jotain; hoo, kilpailijoita!! Metsässä pyllötti kaksi naista jotka lähti hiipimään minua kohti. Tarkistin Marjukan piikit, mutta niistä ei kyllä ole apua jos kimppuun käyvät.
Sitten toinen nainen huusi minulle, etten poimisi kaikkia marjoja. Onneksi huomasin leveän hymyn naisen kasvoilla, muuten olisin varmaan näytellyt kulmahampaita. Juttelimme siinä sitten kaikessa sovussa ja päivittelimme kuinka vähän mustikoita nyt onkaan. Metsurikin sitten tuli tarinalle ja kävi ilmi, että nämä rouvat on meidän naapureita tuosta toisesta talosta. Onneksi en ehtinyt purra ketään.

Rouvílla oli muutama desi marjoja sankon pohjalla ja he lähtivät kotiin odottamaan marjojen kypsymistä. Niitä kun ei kannata nyt poimurilla vielä poimia, ettei revi kaikkia raakojakin marjoja varvuista. Piilotin Marjukan selän taakse.
Me jäätiin ja tehtiin tulet, kuunneltiin mitä se luonto meille kuiskii ja järsittiin makkaraa. Oli aika mukavaa.
Poimittiin me vielä vähän, että saatiin ne piirakkamarjat kasaan ja lähdettiin sitten hiljakseen autolle.

Pian polkua pitkin taapersi pieni, jo ehtoopuolella oleva mies. Tervehdittiin ja hän kyseli, että oliko marjoja. Me (tietysti) kilvan voivoteltiin kuinka vähän niitä nyt onkaan, ei sitten yhtään. Toivoin ettei ukko jatka matkaa ja näe niitä raakoja marjoja joita oli aika mukavasti vaan luovuttaa heti ja menee kotiinsa. Mitä sitä hullua, sinne se katosi metsään kumisaappaat lonksuen.
Ohitettiin sitten ukkelin lava-auto, sen kyljessä oli viisi luodin reikää. Kurkattiin vielä auton toiselle puolelle ja kaksi reikää oli myös toisella puolella. En halua ajatella mihin ne kolme luotia oli pysähtyneet, ei siihen ukkeliin ainakaan.  On vissiin mennyt joskus jonkun muunkin marjamaille tai mille lie maille. Kyllä tämä pitäjä on melkonen villi-länsi, täällä saattaa saada hauleja pyllyyn.

Bestis

Menee ihan höpö-hommiksi tämä kyynelehtiminen.
Alkoi itkettää ihan kauheasti kun luin lehdestä kuinka lehmilläkin on laitumella (ja tietysti navetassa) oma paras kaveri jonka kanssa ollaan aina kimpassa.
Siinähän ei ole mitään itkemistä, sehän on vaan ihanaa kun lehmien maailmassa ei kummiskaan ketään jätetä täysin yksin vaan kaikki otetaan mukaan. Mietin vain sitä, että kuinkas sitten käy kun se paras kaveri joutuu teurastettavaksi?!
Kun ei olekkaan kukaan enää nuoleskelemassa poskea ja kyhnäämässä kyljessä, lypsyrobotillekkin täytyy mennä ilman kaverin tukea. Sehän on ihan kamalaa!!!!

Ei olisi minusta maatilan emännäksi, tuotanto pysyis aika nollissa. Enhän minä raaskis erottaa yhtään lehmää toisistaan ja lehmät saisi kuolla vanhuuteen.
Sitäpaitsi aivan varmasti kiintyisin jokaikiseen kantturaan niin kovasti, että surisin itseni hautaan kun tyly metsuri tilaisi lihakunnan auton. Niinhän siinä kuitenkin kävisi.
Parempi olla vaan ihan ilman, onneksi moista mahdollisuutta ei ole koskaan ollut tarjolla.

Lapsena meillä oli pihaporoja ja niihinkin kiinnyin kyllä aika lailla. Jos minulla oli salmiakkia, niin oli aivan pakko antaa kaverille kans. Onneksi pihaporoja ei ollut kuin muutama, muuten olisin jäänyt itse ilman namusia.
Ja kun lunta satoi, juoksin harjaamaan porot puhtaaksi ja aivan turha oli tulla kenenkään sanomaan ettei poro lumesta kärsi.

Toivottavasti tämä herkistely kohta alkaa laantua ja uskaltaa lukea lehtiäkin rauhassa.
Päätäkin alkaa jo särkemään moinen nyyhkiminen.

Teknisentuen muutto

Oi voi ja nyy-nyy, taas.
Nyt se minun lapsonen sitten lähti asumaan sinne hektiseen Helsinkiin ja kyllä se kuulkaa tuska raastaa äipä rintaa. Elämä se on joskus niin paskaa.
Olen toki onnellinen, että on ymmäränyt lapsi lähteä pois peräkammarista ja siellä astelee aikuisuuden tiellä, mutta kyllä olisin itsekkästi halunnut pitää sen edes vähän lähempänä.
Miten sitä sinne valvoo ja vahtii? Onneksi sillä on se jämerä tyttis, joka pitää Larvannolle jöötä.

On tässä muutama käytännön seikkakin, mikä huomattavasti hankaloittaa elämää kun lapsi lähti.
Mainittakoon nyt tässä vaikka sellanen juttu, että kännykkä hajosi heti. Pimeni täysin.
Osaan kyllä sujuvasti ostaa uuden, mutta miten ihmeessä siihen saa ne netit sun muut. Ymmärtääköhän metsuri?
Kuka fiksaa tietokoneen jos sekin alkaa lakkoilla? Sitäpaitsi en ole lähipiirissä ainoa jonka teknisenä tukena Larvanto toimi, meitä on muutama muukin sormi suussa.
No onhan minulla onneksi tuo kamera tuossa tietokoneessa, voin sitten ottaa yhteyden Helsinkiin ja näyttää sinne päin uutta kännykkää ja hän sitten etänä neuvoo mitä nappuloita painelen.
Minä puolestani voin tehdä kamera otsassa lettutaikinaa ja lapsi seuraa silmä kovana millainen määrä on kun ripsautetaan sokeria ja ropsautetaan jauhoja.

Lapsi on nimittäin pyytänyt useampaankin otteeseen, että kirjaisin ylös joitakin ohjeita hänen lemppari pöperöistään kuten nyt ne letut joihin olen keksinyt aivan oman reseptin.
Se on vaan kovin hankalaa kun en koskaan käytä mitään mittoja, heittelen mutu-tuntumalla aineksia kulhoon. Neuvo nyt siinä sitten.

Larvannon kunniaksi on kyllä tunnustettava, että hän on kyllä yrittänyt saada minut opettelemaan joitakin teknisiä juttuja etten olisi sormi suussa, mutta minä olen iskenyt peukalot korviin ja laittanut aikuismaisesti silmät kiinni. Tässä sitten on tulos.

Olin päättänyt olla ihan ihmisiksi ja kestää tämän irtirepäisyn tyynesti kuin hottentotti, mutta illalla ulvoin ihan täysillä metsurin t-paitaa litimäräksi.
Kun ei ole poikaa eikä ole koiraa, buaaaaaaaaa!!!!!
No kyllä se kieltämättä helpotti aika paljonkin kun päästeli menemään, en tosin tiedä helpottiko metsurilla jonka pitää nyt täyttää pojan ja koiran kokoiset valtavat aukot. En tiedä kauanko tässä menee, että irrottaudun sen jalasta kun ei ole kokemusta. Lapsistaan jo luopuneet työkaverit lohdutti, että helpottaa jo parissa vuodessa. Voi olla, että saan uuden koiran aika pian, minä nimittäin painan melko paljon.......

Ketun hännät ja kissan viikset

Meidän pihalla saapastelee tämän tästä kissa, joka on ihan kunkku.
Siinä on kuulkaa eläimellä asenne kohdillaan, se ei kumarra ketään eikä mitään ja jo pelkkä ajatus jonkun mielyttämisestä saa sen solkenaan sylkemään karvapalloja.
Sen varsinainen koti -siis se paikka josta haetaan Felineä silloin kun ei muuta jaksa- on tuossa naapuri rivarissa, mutta koko tämä seutu on sen valtakuntaa.

Se nukkuu kenen tahansa auton konepellillä, istuu missä sattuu huvittamaan ja retkottaa tasapuolisesti meidän kaikkien takapihalla.
Kun metsuri raivasi ne pajupensaat tuosta meidän takapihalta (ja vähän sivu siitäkin) kissa oli vallan mielissää; mahtavaa, ihan melkein kokonainen kentää lisää valtakuntaa!
Eräänä päivänä huomasin kun se makasi kuolleen lailla tunnista toiseen siellä kaadettujen pajujen kannikoissa ja aloin jo huolestua sen voinnista.
Menin takapihalle ja kutsuin ja lässyttelin sille hyvän matkan päästä. Katti avasi laiskasti toisen silmänsä ja vilkaisi, jotta mitä se alamainen siellä inisee ja jatkoi unia.
Tunsin itseni ihan typeräksi ja menin nolona takasin sisälle.

Seuraavana päivänä menin viemään pyykkiä narulle kun Hänen Korkeutensa hiippaili ohitseni, hyvä etten niiannut syvään.....

Viikko sitten metsuri heräili aamulla kahvin keittoon ja sattui vilkaisemaan ulos, juoksi sitten kipinkapin hakemaan kameraa; kissalla oli kettu kylässä.
Kettu-parka oli erehtynyt kissan uudelle kentälle ja ei ollut ollenkaan epäselvää kuka siellä on pomo.
Kisailu sujui kyllä ihan ilman agressioita, mutta olen aivan varma että sitäkin olisi löytynyt jos tarve niin vaatii.

Tässä teille kuvamateriaalia, jotta tiedätte kuka käskee.