Liian lähellä

Olen alkanut harrastamaan liikunta ihan poskettomasti ihan entiseen tyyliin, olen myös ilmottautunut syvävenyttelyyn joka on aina torstaisin.
Ensimmäisellä kerralla se oli niin ihanaa, siellä vaan venyttiin puolitoista tuntia kynttilän valossa panhuilun luritellessa taustalla. Sen jälkeen olin aivan nirvanassa ja nukuin kuin vauva aina aamuun asti.

Toisella kerralla ei enää ollut ihanaa. Nyt se ohjaaja (mies) nimittäin ei enää pysynytkään siellä omalla matollaan vaan kuljeskeli ympäri salia sivellen meitä jokaista selästä. No tuon nyt vielä kestää vaikken ole koskaan tykännytkään kun vieraat ihmiset änkeää iholle.
Sitten huomasin syrjäsilmällä, että äijä makoili yhden naisen selässä kun tämä rouva siinä yritti istuma asennossa venyä. Ohjaaja oli kahareisin naisen takana ja nojasi poskea naisen selkään samalla hengitellen tosi pontevasti. Voi apua!
Aloin välittömästi jännittä tuleeko ukkeli minun kimppuun ja kuulostelin koko ajan sen askelia.
Hoin mielessäni, että "mene ohi, mene ohi, mene ohi" ja muutaman kerran se menikin, mutta sitten se kuule tuli!
Se nojasi koko painolla minun selkääni, poski olkapäätäni vasten ja toinen käsi suorana sojottavalla jalallani samalla kuuluvasti huohotellen.
Ensin kangistuin kun rautakanki, mutta vakuuttelin itselleni kestäväni sen kun kaikki muutkin sen kesti. Teki kyllä mieli heivata koko ukkeli vastapäiseen seinään.

Kyllähän siinä sitten sai jotenkin itsensä psyykattua, mutta nauttinut en kyllä hetkeäkään.
Koko loppuillan sitten keskittymiseni meni hengitystä pidätellen kyttäämiseen, että koska se taas tulee. Ei onneksi tullut uudestaan.
Kerroin töissä tästä traumaattisesta kokemuksesta ja työkavereista löytyi yksi joka oli käynyt viime vuonna samaisilla venyttelytunneille tyttärensä kanssa.
Hän ei ollut saanut koskaan sanotuksi ettei tykkää niin intiimistä ohjauksesta vaan oli kestänyt sen hammastapurren, tytär oli ollut vielä enemmän kauhuissaan ja lopettanut kesken.
Onhan se varmaan melkoinen kokemus nuorelle joka ei ole koskaan edes seurustellut, me vanhat muijat sentään ollaan jo jonkinsortin konkareita näissä puuhissa. Silti tykkään, että silloin mennään metsurin tontille jos ollaan käsipäivää läheisemmässä kosketuksessa.  Vaikka se kuinkakin olisi ammatillista ja asiaan kuuluvaa.

Nyt sitten pitää kerätä rohkeutta ja sanoa seuraavalla kerralla heti ovella, etten kyllä yhtään tykkää mistään kimppavenyttelystä. Minun henkilökohtainen reviirini on viisi metriä joka ilmansuuntaan, sen lähemmäksi ei tarvitse vaivautua.

Onneksi en ole asian kanssa yksin, terveisiä vaan Pirjolle Helsinkiin!

Aijaijaiiiiii !!!!!!

Taas on todistettu, että kyllä tyhmästä yläkerrasta kärsii myös se alakerta.
Kun en mitään sitten vissiin oppinut siitä kännäysreissusta niin aloinpa sitten lisäksi vähän löysäillä tuon ruokavalion kans kun eihän se nyt vissiin ole enää niin pilkun tarkkaa. On se.
Viime yön olen täällä kieriskellyt helvetin lieskojen nuoleskellessa koko ruuasulatusjärjestelmää tosi pontevasti, ei oikein pystynyt makaamaan, ei istumaan ja käveleminenkin teki tiukkaa.

Oli muuten tosi paljon tähtiä taivaalla, tuli nimittäin kateltua ikkunasta useampaan otteeseen.
Kunnes sitten hätä-hätä-hätäpäissäni muistin  yhdet vatsalääkkeet jotka sain kun muutama vuosi taaksepäin kävin karjumassa vatsakipuja ensiavun laverilla.
Nappasin tabun naamariin ja kieriskelin soffalla pari tuntia elokuvia katsellen, sitten helpotti.
Könysin takaisin metsurin viereen.

Aamulla sitten aloin miettiä, että missä nyt mentiin vikaan ja heti löytyi ihan vaan muutama sata typerää tekoa. Ensinnäkin en ole ollenkaan pidättäytynyt yhdessä kuppillisessa kahvia per päivä vaan latkinut sitä jopa kolme kupillista. Toiseksi olen syönyt (ja kuule ihan ite vielä keittelin) puuron seassa soppaa jossa on raparperiä. Siis RAPARPERIÄ!!!
Töissä olen vähän napsinut näkkileipää, jossa on HIIVAA ja VEHNÄÄ!
Sitten olen rouskuttanut oikein antaumuksella tuoreita vihanneksia ihan raakana, niin ku  nyt esimerkiksi tuota naurista, kaikkien vatsavaivasten omaa ystävää. Lisäksi mätin naamaani appelsiinia ja kun nyt ihan tosissani muistelin ja tuumailin, niin se myös oli niitä ruokia jotka ensimmäisenä piti vuosi sitten karsia listalta.

Sitten tähän mainioon mäyskytykseen lisättynä pikkusen ylitöitä ja helvetisti kaikenmaailman kiirusta niin sitten saa katella tähtiä oikein kunnolla.
Ja tuliko puskista koko homma?  No eipä tullut, kyllä on ollut jo monta päivää vähän turhan ilmava ja kitkerä olo, mutta kuka sitä nyt pienistä piittaa......huihai......

Taidan tästä lähteä ostelemaan psylliumkuitua ja vihreää teetä. Nami : (

Historiaa

Kattelin joutessani Innoa telkkarista ja siinä sisutettiin nuoren naisen yksiö uusiksi.
Ideana oli käyttää mahdollisimman paljon kierrätyskamaa joten sitten lähdettiin kirpparille etsimään huonekaluja. Juontaja huokaili, että "oi, tuossa on vanha puhelinpöytäkin" johonka tämä neito sitten ihmetteli, että mikä ihme se on?

No haloo! Ei siitä nyt niin kauaa ole kun melkein joka huushollissa oli eteisessä puhelinpöytä. Pöydällä puhelin ja siihen pöydän kylkeen oli koverrettu penkki jolla saattoi istuskellen kasvattaa puhelinlaskua. Lankapuhelimia kun ei raahattu pitkin kämppää.
Paitsi sitten kyllä otettiin telkkarisarjoista mallia ja hommattiin niin pitkä johto, että se ylsi läpi koko asunnon. Sitten vaan johtoa seuraamalla katsottiin, että kenen kammarissa nyt parannetaan maailmaa.
Toimistoissa ei ollut sellaisia kuulokkeita vaan työntekijöillä oli puhelimen luuriin kiinnitettävä molukka joka helpotti luuurin pitämistä olkapään avulla korvalla, näin jäi kädet vapaaksi.
Oi aikoja.

Minun lapsuuden kodissani puhelin oli siinä pirtin ja keittiön välisessä seinässä, että varmasti kaikki kuuli kun yritit teinijuttuja supatella kavereitten kanssa. Pojille siitä ei kyllä kehdannut soitella jos joku oli kotona.
Olen aivan varma, että isä on aikoinaan saanut päättää mihin se puhelin huushollissa on laitettu.
Siinä ei nimittäin viitsinyt äitikään kovin kauaa vaihtaa kuulumisia kun piti seistä, kuka sitä nyt keskelle oviaukkoa viitsii jakkaraa raahata.

Meistä on tullut jotenkin levottomampia ihmisä tuon kännykän tulemisen jälkeen, kuka malttaa enää pelkästään istua/makoilla jutellessaan?  Koko ajan pitää samalla hommailla jotain.
Sen huomaa jo lapsista, noista mallikäyttäytyjistä. Meillä on päiväkodilla vanhoja kännyköitä kotileikissä ja aina kun lapsi muka puhuu jonku kanssa puhelimessa niin hän samalla kävelee tuiman näköisenä, nyppii toisella kädellä jotain ja hymähtelee.
Ja mistähän se malli on otettu.......

Ja numerothan minun sukupolvi osasi aikoinaan ulkoa. Ei osaa enää.
Pakostahan sinä oppi kun veivasit numerolevy rahisten koko pitkän litanian. Nyt on hyvä jos osaa oman numeronsa ulkoa. Neiti Aika on varmaan joutunut jo eläkkeelle eikä radiossakaan enää etsitä Martti Virtasta joka on perheineen lomamatkalla jossainpäin Suomea.
Oivoi nostalgiaa.....onneksi on vielä Kansan Radio tosikoille ja veitikoille.

Venyyyyyy.....

Jopas on ollut karmea viikko, aiva helvetin pitkiä ja raskaita työpäiviä. Sitten kun meikäläisen kone lähtee surraamaan ylikierroksilla, niin sittehän sitä ei enää osaa nukkua.
En edes muista koska viimeksi oli se yö, että nukuin illasta aamuun yhtään valvomatta. Paitsi viime yö....se oli ihana.
Olen nimittäin ilmoittautunut alkusyksystä syvävenyttelyyn ja eilen illalla oli sitten eka kerta.
Tein ensin täyden työpäivän josta syöksyin suoraan koulutukseen, siellä meni ilta kuuteen.
Venyttely alkoi jo puoli kahdeksalta ja ulisin kotona etten varmaan jaksa lähteä enää mihinkään venymään. Metsuri sitten lempeällä niskapersotteella nakkasi minut portaille ja pakkohan se oli lähteä.

Onneksi pakotti. Se oli kertakaikkisen rentouttava kokemus.
Sali oli ihan pimeä lukuunottamatta kynttilöitä, joita paloi siellä täällä. Taustalla soi ihana panhuilu aika hiljaisella ja ohjaajalla (mies) oli tosi rauhallinen ääni.
Ensin yritin kurkkia onko missään kelloa (ei onneksi ollut), mutta kun pääsin fiilikseen olisin venytellyt siellä vaikka yöhön asti.
Kyllä teki terää olla hiljaa ja paikoillaan puolitoista tuntia, jokainen venytys kesti viisi minuuttia ja alku oli kyllä ihan yhtä tuskaa. Tuntui ettei veri kierrä ollenkaan kun olin itseni solminut vaikka käden päätaakse, mutta ehkä muutaman kerran jälkeen alkaa jo taipua näinkin puinen pökkelö.

Yöni nukuin kun tukki ja sitähän ei ole tapahtunutkaan valovuosiin. Nyt on niin energinen olo ettei mitään rajaa. 
Huomenna metsuri lähtee taas ammuskelemaan pitkin metsiä ja minä vietän itseni kanssa laatuaikaa, en aio tehdä yhtään mitään.
 Enkä tee kyllä sunnuntainakaan.

Sottaajan paluu

Kävin sitten eilen Rovaniemellä kun tuli hirveä hinku kierrellä kirppareita.
Starttasin aamulla Mazda-ystäväni ja niin me oltiin taas kahden on the roud agen. Ou jee.
Tällä minun  peltisellä kumppanillani on nyt sellainen pikku vika, ettei ajovalot pala ollenkaan, vain parkit ja pitkät, kyllä jaksoi ihmiset siitä minulle muistutella räpsimällä pitkiä valoja.
No helvetti, oli päivä! Ei ennen vanhaan tarvinnut päivällä edes ajella valot päällä.
Asia korjataan kun keritään, tai siis metsuri ehtii.

Onneksi Larvannon isukki asuu vielä kaupungissa, joten minulla oli taukopaikka tiedossa jossa sai tankata ja vessatella.
Oli kyllä kummallista pyöriskellä kaupungilla kun ei voinutkaan mennä kotiin huilimaan välissä ja tyhjentämään autoa. Toisaalta oli ihan  hyväkin, että auton täytyttyä kaikenmaailman aarteista ymmärsi lopetta ja mennä pois.
Eikä kirpparit pettäneet nytkään, löysin vaikka ja mitä; työhuone sai uuden lampun ja kellon, vessaan löysin myös kivan kellon (koska siellä on oltava kello, tietysti) ja yksi ihana tunika plus pikkusen kynttilälyhtyä sun muuta. Ihan oikeasta kaupasta ostin vain maton.
Tämä matto oli kaikkien löytöjen kanta-äiti, myyjä peri siitä vain 6 euroa vaikka hinta oli oikeasti 18 euroa. Enpä todellakaan jäänyt kyselemään, että tuliko virhe vaan juoksin tukka suorana matto kainalossa ulos.

Larvanto on pienenä poikana taiteillut minulle ihan valtavan hienon piirustuksen jota olen säilyttänyt kuin kalleinta aarretta ja nyt löysin siihen kehykset, mutta ne oli valkoiset.
Noo, pihi kun olen ostin sitten pienen purkin lentokonemaalia jolla sitten illalla aloin somistaa vähän väriä valkoiseen pintaan.
Työskentelin keittiön pöydällä enkä tietysti suojannut pöytää millään, eihän se nyt kannata kun tässä vähän vaan pienellä pensselillä kiehkuroita piirtelen.
Juuri kun vetasin viimeisen kiehkuran niin melkein täysi purkki kaatui pöydän puiselle pinnalle!!
Syöksyin kaula pitkällä kiljuen hakemaan talouspaperia jolla sain kyllä enimmän osan pois, mutta samalla suttasin maalia oikein isolle aluelle. Sitten oli maalissa myös tiskiallan jonne hätäpäissäni viskoin nämä maalipaperit sekä tiskipöytä jossa lepäsi pensseli.

Metsuri toimii jo aika vikkelästi kun huuto alkaa.
Hän sitten haki tenttua joka onneksi tepsi. Huomattiin sitten,että tällähän vallan kirkastuu kivasti ja niin tuli putsattua koko pöytä tentulla ja ihmesienellä.
Metsurin ehdottomasti paras puoli on se, ettei se koskaan herkeä huutamaan minulle vaikka varmasti mieli tekee. Ehkä jos tarkkaan katsoo niin huomaa otsassa muutaman suonen pullistelevan, mutta muuten ei ulkokuori petä.
Nytkin se vain totesi, että "sitten tällasta lauantai-illan äksöniä meillä tällä kertaa....".

Joskus minulla vähän säälittääkin se raukka kun joutuu asumaan minun kans, minulla kun ei ole tuo vieteri kovin pitkä.
Kun hoksaaan, että haluan vaikka jonkun taulun tai tavaran seinälle, en jaksa odotella kovin kauaa vaan alan itse työstämään asiaa ja kaikkihan sen tietää ettei se ole kovinkaa suotavaa.
Metsuri sitten yrittää pysyä tahdissa mukana suurempien vahinkojen välttämiseksi. Eilenkin sille tuli kiire kun se kesken elokuvan katselun kuuli että aloin ihan ite työstää talua seinälle. Ennen  kun se ehti työhuoneeseen, olin kerinnyt siinä odotellessa  naputella kellon seinälle. Onneksi en naulannut sähköjohtoon, astunut tuolilta harhaan, lohkaissut seinästä palasta tai pudottanut vasaraa metsurin päähän. Aivan kaikki on mahdollista.

Tässä lopuksi pieni kevennys:

Kaksi naista lähti viihteelle ilman aviomiehiään.
Aamuyöllä kotimatkallaan yllätti pissahätä ja lähellä oli vain hautausmaa. Sinne siis.
Toinen pyyhki alushousuihinsa ja heitti ne sitten menemään ja toinen hoksasi läheisellä haudalla muistokirjoitusnauhana käyttäen sitä.
Aamulla miehet soittelivat toisilleen: "Täytyy pitää vaimoja silmällä, minun  tuli kotiin ilman alushousuja." Tähän toinen vastasi: "No ei tuo vielä mitään, mutta minun muija tuli kotiin perseessä lappu jossa luki "Emme unohda sinua koskaan! Rakkaudella kaivaten Tuusniemen hirviseura."

Jotta näin.

Rauta nousee

Kyllä kuntoilu on taas kivaa pitkän tauon jälkeen. Kaksi kuukauttahan tässä tuli retkotettua tekemättä mitään, mutta nyt on sitten taas tehty ryhtiliike.
Kuntoilu täällä noin niin kun ryhmäliikunnan parissa on hivenen haastavaa. Tunteja kyllä on tuossa kylän ainoalla salilla tarjolla, mutta mistä löytyis vielä ne ihmiset?
Kun jumpassa pitää olla vähintään viisi jumppaajaa jotta tunti vedetään ja se on sitten niin tiukassa saada ne viisi kokoon, että vallan.

Sitten on vielä sekin seikka, että sali on tosi pieni josta syystä pitää varata etukäteen paikka. Pitää myös muistaa perua jos ei pääsekkään ja tämähän on asia joka tuntuu täkäläisille olevan tosi hankala juttu.
Helvetti kun ottaa ohimoon mennä sinne salille turhaan pällimään jos sitä porukkaa ei tulekkaan vaikka listan mukaan pitäis, ne kun on unohtanut perua.
Muutoinhan salilta ystävällisesti ilmoitetaan jos ei porukkaa ole riittävästi.

Olen sitten varmuuden vuoksi tunkenut itseni jokaiselle listalle mitä talosta löytyy, pakkohan se on aina joskus tärpätä.
Paitsi siihen hulluun spinningiin, sitä en lähde veivaamaan. Persus on hellänä jo tavallisestakin pyöräilystä jota tehdään sentäs ihan normi tempolla.
Eikä se ole edes kivaa. Kivaa sen olla pitää vaikka olis miten kuntoilua.

Toinen (tai sadas) juttu johon olen myös täällä kiinnittänyt huomiota on puhelimen käyttö.
Nämä ei ole vissiin koskaan kuulleetkaan handsfreestä, siitä kätevästä vempulasta joka vapauttaa esim. lenkillä kädet kun puhelimeen puhutaan.
Ei toki, nämä kulkee luuri korvalla ja katsoo minua todella pitkään ja hitaasti kun höpöttelen nappi korvassa. Muuan mies oikein pysähtyi suu auki kattelemaan kun kävelin hänen ohitseen samalla puhelimeen jutellen. Luuli varmaan hulluksi. No tunne oli molemminpuolinen.

Miss Metsuri

Ette kyllä ikinä arvaa millä asioilla sitä eilen liikuttiin kylillä?!
No käytiin ostamassa metsurille kynsilakkaa!!! Hohohohohoo!!!!
Että piti tämäkin päivä vielä nähdä...ja sen piti olla kirkkaan oranssia, miettikääpä sitä.

Nyt täytyy kyllä reiluuden nimissä tunnustaa ettei se sitä toki kynsiinsä sutinut -mikä olisi kyllä ollut sekin näkemisen arvoista-  vaan hän suttasi kuulkaa tuon pyssyn tähtäimen oranssiksi.
Kai se on sitten tullut vanhaksi ja kaikki silmät karsastaa kun täytyy ryhtyä ninkin epätoivoisiin tekoihin tai sitten minä en vaan ymmärrä näitä metsästyksen saloja ja hienouksia kun eihän mulla ole sitä korttia.

Joka tapauksessa sitä tultiin minulta kyselemään, että löytyykö tosi punaista kynsilakkaa ja minulla kyllä oli sellaista todella horon punaista yksi pullo, mutta ei se kelvannut.
Eihän siinä muu auttanut kun lähteä paikalliseen Seppälään ostoksille ja tämä suuri metsästäjä sitten vielä meinasi jäädä autoon odottamaan (varmaan haistoi vaaran) mutta en tietystikkään siihen suostunut.
Näin me sitten yhdessä valkattiin tosi oranssi lakkapullo ja minä tahallani viivyttelin ja ehdottelin kaikki lakat läpi, koska näin syrjäsilmällä tuttuja rintsikkaosastolla.
Metsuri tyrkkäsi mulle rahat kouraan ja meni odottamaan lähelle ulko-ovea vilkuillen koko ajan niitä meidän tuttuja. Minä maksoin ja vilkuilin myös ympärilleni, mutta ikävä kyllä he olivat niin uppoutuneina tissiliiviien ihanaan maailmaan etteivät tulleet jutulle ja näin minulta lähti puolet koko reissun riemusta.
Olisin toki heti paljastanut kenelle sitä lakkaa oltiin oikein ostamassa, mutta en takulla sitä miksi.
Tunnustin tämän autossa myös metsurille joka sanoin arvanneensa sen. Tämä homma menee hankalaksi kun se päiväpäivältä oppii tuntemaan minut paremmin.

Pottuja poskeen

Tämä hoitsu/metsuri tehotiimi oli sitten taas tänään kello yhdeksän jo tien päällä matkalla mummolaan eli minun vanhempien luo nostamaan perunat pellosta.
Äiti, metsuri ja minä hoidettiin tämä kuokkimispuoli ja isäni piti lähinnä seuraa kuorimalla välissä meille nauriita. Sitten pidettiin nauristauko.
Ilma oli kyllä ihana, niin ihana että potut oli tempastu maasta parissa tunnissa.
Siinä sitten kerkis tekemään vielä vaikka mitä, poimimaan mustaherkut, kokkailemaan, köllöttelemään ja kaasuttamaan takaisin kotiin. Ja ihme ja kumma; perjantain tappo-treeneistä ei ole merkkinä muu kuin rintalihasten jumitus, mutta niitä nyt ei paljoa tarvi heilutellakaan. Tosin käsien ylös nostaminen on lähestulkoon mahdoton tehtävä, mutta eipä sitten kurotella tyhjää.

Metsuri on ihan töpinöissään kun huomenna alkaa maalinnunpyynti, se sukkuloi ympäri asuntoa keräämässä kamojaan aamua varten. Täällä on rassattu pyssyä ja pakattu reppua, että voi ihminen olla into pykälässä.
Voitte olla varmoja, että aamulla kello viisi se tarpoo jo jossain kairassa eikä tule kotiin ennen auringonlaskua. Sopii mulle.
Toivottavasti sieltä tulee saalistakin, mikään ei ole niin namia kun lintupaisti.
En ole koskaan ymmärtänyt naisia jotka kitisee ja ulvoo kun niiden miehet kulkee metsällä (siis jos ne OIKEASTI metsästää) viikkotolkulla. Eihän ne linnut sun muut itekseen sinne pakastimeen hyppele, kyllä pitää sen verran olla valmis uhraamaan yhteistä aikaa, että saadaan pakastimeen täyttöä.

Meinaan viettää todellista laatu-aikaa itseni kanssa kun ei metsuri ole jaloissa pyörimässä eikä takulla tee yhtään tiukkaa.
Retkotan soffalla ihan sujuvasti iteksenikin, kaikki herkut on vaan minulle eikä kaukosäätimestä tarvi käydä painia. Luksusta.

Kuinkas sitten kävikään

No ei tullut hiirelle takkia kun tuli kukkaro.....vai miten se satu meni.
Ei tullut sitten minullekkaan kaunista ikkunamaalausta niillä väkertämilläni sapluunoilla. Tuli yks suttu.
En ihan loppuun asti ajatellut sitä toteuttamis-puolta, en edes puoleen väliin. Vetasin sellasen A4-arkin täyteen niitä kiehkuroita ajattelematta olenkaan miten siirtelen sitä arkkia siinä tuoreen maalipinnan tuntumassa. Tai kuinka siitä voi valita vain yhden kuvion vaikkapa ikkunan nurkkaan kun se kuvio sattuu olemaan siinä arkin keskellä. Sitten kun töpsöttelin niin sapluuna ei pysynyt millään paikallaan vaan nousahteli töpöttimen mukana ja rajat oli sitten vähän niin ja näin.
Jälki oli ihan hirveää.

Parantelin sitten lopputulosta siveltimen kanssa, pyyhkien suttuja pois pikku rättisellä, mutta vasta se näytti kauhealta.
Kaikista viisainta oli pestä koko ikkuna puhtaaksi ja luovuttaa. Tässä ei nyt metsurikaan pystynyt auttamaan ja uusia sapluunoita en takulla jaksa värkätä.
Metsuri ei edes osaa.

Lepäsin pari päivää ja tänään sain uuden idean, hiphei! Niitähän riittää......
Löysin nimittäin tuolta minun runsaudensarvesta (jota myös vaatehuoneeksi kutsutaan) ne iiiiihanant kulta/valkoiset paperinarukukkaset jotka äitini näpersi Larvannon ylioppilasjuhliin pöytäkoristeiksi.
Siinäpä minulle hienot verhot!
Pujottelin ne siimaan sopivin välein ja kinusin metsurin asentamaan sellasen verhovaijerin ikkunan ylä- ja alalaitaan, siihen sitten vaan siimat kiinni ja jopa tuli hieno.
Metsuri tietää, että kun haen siimarullan esille, niin hänen kannattaa katella valmiiksi työkalupakki sun muut tykötarpeet.

Olen harrastanut myös kuntoilua paikallisella salilla. Eilen hoksasin mennä sellaiseen jumppaan jossa kierretään eri kuntolaitteesta toiseen. Tosin aluksi pyöräiltiin niillä spinning-pyörillä niin että meinasin kuolla jo pelkkään alkulämmittelyyn. Vieressä veteli sellainen isokokoinen nainen innosta ähkien tuhatta ja sataa, eikä sillä tehnyt ollenkaan heikkoa.
Ohjaaja siinä samalla selitti mitä tuleman pitää ja uhalili meitä sitten laittamaan täydet painot laitteisiin koska "täällä ei turhia nytkytellä!". Oi iesus.
Melkein juoksin jo ulos, mutta jalat ei kantaneet.

Niin minä sisukkaasti ähelsin menemään, onneksi viereisiin laitteisiin  sattui ystävällisiä ihmisiä jotka neuvoi miten niissä pitää sätkiä, sillä sitä se minun liikunta lähinnä oli.
Luuserimaisesti jätin välistä ne laiteet joiden painon alla olisin kuollut aivan varmasti, niiitä kun ei voinut säätää.

Konttasin kotiin ja suoraan saunaan. Onneksi minulla on metsuri joka pakotti vielä illalla venyttelemään kunnolla josta syystä pääsin aamulla kävelemään.
Voi olla että vaikutus tuntuu vasta huomenna kunnolla, siinä sitä onkin kiva sitten tönkkö jaloilla taapertaa pottumaalle kuokkimaan. Huomenna nääs nostetaan pottua.

Läpsyköitä

Täällä se on merkillinen lehti-kulttuuri. Aika kauanhan täällä on ilmestynyt yksi paikkallislehti joka ilmestyy kaksi kertaa viikossa. Paikalliset sanovat, että maanantaina tulee kannet ja torstaina sisältö, ne kaikki kuusi sivua joista puolet on mainoksia, järjestöuutisia ja paikallisen ampuma-tai urheiluseuran tulosilmoituksia.
Kovin paljon muuta asiaa ne ei sivuilleen keksi. Joskus toki on joku henkilöhaastattelu, mutta edelleen pidän parempana niitä kahta ilmaisjakelulehteä jotka entisessä kotikaupungissani ilmestyy. Ja ne on ILMAISIA!!!

Jotta asia olisi tarpeeksi omituinen niin nyt täällä alkoi ilmestyä uusi, ilmainen lehti jota tekee tämä sama porukka kuin tuota em. lehteä. Voitte kuvitella miten paljon ne tähän uuteen lehteen keksii asiaa.....
Tänään kyseisessä lehdessä oli kolmen aukeaman verran juttua.
Ensimmäinen aukeama; ala-asteiden urheilukisojen tuloksia
Toinen aukeama; Juttu paikallisen pubin kesänlopettajaisista ja mainoksia
Kolmas aukeama; Viikon tv-ohjelmat
Ja siinä kaikki.

Mikä ihmeen järki on perustaa toinen lehti kun ei ensimmäiseenkään riitä juttua.
No nyt sitten markkinoille paukkasi tämän ihka ensimmäisen paikallislehden entinen päätoimittaja oman lehtensä kanssa. Ja  ensitöikseen hän moitti tämän numero ykkösen tiukoin sanakääntein.
Jo on merkillinen meininki tässä kunnassa.

Vesiperä

Kyllä siinä nyt niin kävi, että varsinkin metsuri yltyi hurjaan laukkaan viime yönä ja joi aika monta juomaa jotka hänen veljensä "ystävällisesti" salaa terästi. Aamuhan oli sitten aivan karmea.
Itseasiassa hän oli vallan kännissä vielä aamullakin kun hoiperteli hakemaan lehtiä laatikosta.
Ei siitä lukemisesta silti mitään tullut ja nyt se poloinen on maannut tajuttomana välissä hurjasti oksennellen hela dagen.
Nyt kun ilta on jo kohtalaisen pitkällä näkyy pysyvän tee jo sisällä, kyllä ei vanhan pitäis langeta riekkumaan.

Ei se nyt omakaan vointi ole maailman skarpein ollut, mutta olen sentään pysynyt jonkilaisessa toimintakunnossa. Sain tehtyä kaiken minkä olin suunnitellutkin, mutta projekti keinutuoli saa jatkoa joskus myöhemmin.
Toki yritin sitäkin vähän raaputella, mutta tulin muutamassa sekunnissa siihen tulokseen ettei taida olla tämän päivän puhdehommia se.
Sinne paikallislehteen oli ihan pakko väsätä tänään se ensimmäinen juttu, siitä ei voinut luistaa ja sainkin sen tehtyä kun ensin pakotin itseni koneelle.
Oli oikein rauhallista kirjoitella, välissä vain metsurin yökkiminen säesti näppisten naputtelua.

Metsurin kunniaksi on kyllä nyt mainittava, että edellisestä "pyllyt penkereelle"-illasta on aikaa kuusi vuotta, joten ei se nyt kovin usein rällästä.
Ja olen lähestulkoon varma, että tämän päiväisen krapulan jälkeen menee hyvinkin seuraavat kuusi vuotta ennen uusintaa. Sitten se on jo niin vanhakin ettei selviä hengissä moisesta koettelemuksesta.

Minä möngin sänkyyn ja vedän peiton korviin, huomenna on piiiiiiitkä päivä ja parin tunnin palaverit päälle. Hyi sentäs.

Anuttaa

Sisäinen Anu Harkkini on herännyt jälleen!
Sain tässä päivänä muutamana ihan fantsun idean kun en halunnut niitä verhoja huusholliin yhtään enempää, mutta eteisen tuulikaapin ovi kaipasi jotain ilmettä.
Tuijottelin sitä ja sitten tuntien jälkeen päässä suhahti; minä maalaan siihen jotain.
Minulla on takki, jossa on sellaisia kivoja kiehkuroita, vähän kuin köynnöksiä ja hokasin, että nehän näyttää tosi hienolta siinä ikkunassa kun valkoisella maalilla ne siihen taiteilen.

Sitten piti hommata kalvo, levittää takki keittiön pöydälle malliksi ja siitä sitten vetelin vapaalla kädellä köynnöksiä kalvon täyteen. Tuli ihan hienoja.
Ja kuten aina, myös tässä on se tylsä vaihe ennen kun pääsee töpöttelemään kuvioita lasin pintaan, pitää leikata ne kuviot irti. Kihnutin ne sitten irti mattoveitsellä, melkein kieli meni poikki (ja kuola valui pitkin leukaa) kun oli niin tarkkaa työtä.
Nyt tarvis enää löytää tästä kyläpahasesta liike, joka myy kohtuuhintaista askartelumaalia. Töpöttimet tein vanhasta patjasta.

Maalaamisesta puheenollen, keinutuoli on saanut ensimmäisen maalikerroksensa lähinnä metsurin toimesta. Minäkin kävin vähän sutimassa, mutta metsuri ei malttanut olla ollenkaan ihmisiksi vaan koko ajan päkätti kuinka nyt maali valuu ja nyt jäi huono jälki ja nyt ei ole tasaiset vedot jne. loputtomiin. Menin sitten pois ihan perhesovun nimissä eikä kyllä harmittanut ollenkaan, ei se maalaaminen ollutkaan niin hauskaa puuhaa kun kuvittelin. Jalkapohjasta alkoi vetää suonta ja selkä kramppasi. Sitäpaitsi tulimme siihen tulokseen, että se tuolinperkele pitää maalata ainakin kolmesti että peittyy ne vanhat kulumajäljet, oi miten tylsää.

Illalla nämä muinaisjäännökset raahautuu paikalliseen pubiin vähän ketkuttamaan lannetta, siellä kun esiintyy paikallinen bändi (vapaasti suomennettuna "Vanhat ratsastajat") karjuen Hurriganesin biisejä.
Nyt täytyy vain muistaa siinä kossuvissyä naukkailessaan, että nyt minä asun täällä ja todennäköisesti törmäilen paikkalla oleviin ihmisiin myös tämän illan jälkeen. Täytyy hillitä noita minun  hurjia Shakira lanteitani ja ainakin yrittää ratsastaa fiinisti.

Huomenna olis vielä tekemättä homma jos toinenkin, joiden edistymistä ei krapula ainakaan edistä ollenkaan joten senkin takia olisi aika fiksu veto pysyä kaidalla tiellä.
Nyt ei parane lipsua.