Kattilat täynnä puuroo

Metsuri kävi kaverinsa luona kylässä ja siellä oli lapset innoissaan värkänneet joulupukille lahajalistoja. Perheen äiti oli tuumannut siihen, että isukilla tulee joulustressi samalla sekunnilla kun lapset alkaa rustaamaan listojaan vaikka jouluunhan on vielä se neljä viikkoa.
Tähän taas metsuri oli tuumannut, että tulkaa toki meille kylään, siellä se stressi vasta tuleekin...
Meillä kun on joululaulut raikuneet jo kuukauden, ulkona on joulukuusi täydessä valaistuksessa ja joka ikkunassa roikkuu jos jonkinlaista härpäkettä.

Totta turisi ukkoseni, minä ole täysiverinen jouluihminen ja koska se itse joulunaika on niin tajuttoman lyhyt niin alan viettää sitä sitten jo lokakuussa, että varmasti ehdin.
Aloitan joulunvieton AINA kuuntelemalla Matti-Eskon "Pukinpunainen" josta poikani Larvanto on saanut ikuiset traumat.
Ja mikä ihmeen joulustressi?!!!  Miksi mukavista jutuista pitää stressiä repiä, en kyllä ymmärrä yhtään.
On oikein somaa laittaa kotia nätiksi ja poltella kynttilöitä niin että varmasti maapallo tuhoutuu siitä alumiinin (vai mistä lie ne tuikunpohjat on tehtykkään) määrästä.
Lahjoilla en ole itseäni stressannut enää aikoihin, me kun ei olla oikein lahja-ihmisiä.
Toki nyt ihan perhepiirissä jotain lahjoja vaihdellaan, mutta kyllä niissäkin yleensä painaa hirveästi se käytännöllisyys ja toiveita saa esittää.
Yleensä se menee niin, että kysytään mitä haluat ja toinen sitten antaa vaihtoehdot (jos niitä on) tai sanoo suoraan, että "moottorisahan" ja toinen sitten hommaa sen jos suinkin vain budjetti sallii.
Eipä tule stressiä eikä epäonnistuneita ostoksia.

Työkaveri kertoi, kuinka hänen on parempi pelata ihan selkokielellä kun aviomies kyselee lahjatoiveita, vitsit kannattaa jättää toiseen hetkeen.
Hän nimittäin oli muuan joulu saanut mieheltään lahjaksi työkalupakin työkaluineen (miten niin oli oma lehmä ojassa...) ja oli sitten kyynisen vitsin tempaissut ilmoille jotta "ensi vuonna olisikin tosi kiva saada moottorisaha". No se sai sen.
Tänä jouluna työkaveri aikoo tehdä kuten kirjoitustaidottomat lapset meillä tarhalla, leikkaa lehdestä kuvan haluamastaan lahjasta, liimaa sen paperille ja vie miehelleen. Ei pitäs olla paljon pelivaraa väärään suuntaan.

Itse olen suunnitellut melko rohkeaa vetoa; toivon korua jonka metsuri valitsee ihan oman makunsa mukaan ilman pienintäkään vinkkiä. En nimittäin ole koskaan saanut häneltä yhden yhtä korua ja palan halusta nähdä mikä olisi lopputulos. Tosin haluaisin olla kärpäsenä korvanlehdellä katsomassa sitä tuskanhien määrää mitä se valuttaa päätöstä tehdessään.
Eikä sillä raukalla ole kyllä hajuakaan millaisista koruista pidän, koska se tuskin on edes huomannut että minulla niitä muutama on.
Ja Larvantoa se ei saa huutaa apuun.

Kerron lopputuloksen jos tämä visio toteutuu.

Letkis

No nyt on taas yksi kärsimysnäytelmä takana päin. Olen nauttinut letkua niin ylä- kuin alakauttakin enkä suosittele kelleen.
Torstai piti litkiä liemiä (ja tokihan me oltiin juuri se päivä lasten kanssa teatterireissulla koko päivä!) ja sitten illalla piti syöminen lopettaa kokonaan kello kuusi. Juoda sai.
Kymmeneltä huitasin huiviin ensimmäisen satsin rööri-Roopen putkenpuhdistajaa ja juoksin sitten yön vessassa. Yritin kyllä kipittää mahdollisimman hiljaa, että edes metsuri saa nukkua. Hän kun on seuraavan päivän kuski ja on ihan suotavaa pitää kuski kuosissa näillä keleillä.

Olin aivan varma, että minulla ärsyttää ja on kalvava nälkä heti aamusta, mutta eipä tullut nälkä koko päivänä. Kotona vielä olo oli ihan villi, tätä ne paastoajat varmaan tarkoittaa kun ne kertoo tarinoita ylienergisesta olosta. Olisin voinut vaikka tanssia tunnin ripaskaa suu korvissa. Metsurista olin lähinnä rasittava.
Ajokeli oli aivan kamala ja kun täältä korvesta lähdetään, niin matkaanhan menee aikaa.
Ihan minulla pelotti, että mitäs sitten jos tulee salamahätä?! Olin nimittäin huitassut -ohjeiden mukaan- viimeisen putkenpuhdistus-pussillisen puolitoista tuntia ennen lähtöä.
Aina välissä mahassa muljaisi tosi kivasti ja laskeskelin paniikissa kuinka pitkä matka on seuraavaan kahvilaan, joita 130 km:n matkalla oli peräti kaksi.
Toisessa pyshähdyttiin, mutta se riitti eikä tarvinnut edes pylliä tienposkessa. Se olisinkin ollut kostea kokemus kun vettä satoi kaatamalla.

Meidän piti olla perillä tuntia ennen toimenpidettä, että esilääkitys ehtii vaikuttaa. Minä kun en anna koskea ahteriini ilman tyrmäystippoja.
Perillä lääkäri kuitenkin totesi ettei kannata ottaa tablettia, koska minulla on ensin se vatsatähystys, vaan laitetaan lääke tippana suoraan suoneen. Kannatetaan.
Paitsi se hoitsu puhko oikein urakalla minun molemmat kämmenselät ja löysin viimein suonen käsivarresta. Kämmenselkiä koristi sitten valtavat, kipeät patit. Aiiiiiii!!!

Sitten nieltiin letkua, aivan just niin tympeää hommaa kuin olettaa saattaa, mutta eihän se onneksi kauaa kestä.
Seuraavaksi sain vaihtaa vaatteet niihin sairaalan ilmaviin pitsipöksyihin ja tosi hienoon aamutakkiin. Takki oli kyllä niin upea, että olisivat voineet antaa sen palkaksi kivusta ja särystä.
Siinä sitten tuolilla istua nökötin ja odottelin kun kaksi hoitsua valmisteli tähystystä.
Mietin itsekseni, että onko sen putken juuri pakko olla niin paksu? Aiiiiiiiii......
Ja eikun menoksi. Esilääke oli taivallisen upea, hiphei kun kivasti pässä humahti ja olo oli niin rento ettei ikinä. Antaa tulla vaan letkua täyslaidalta!

No ei se nyt sattunut, mutta mutkissa teki tiukkaa ja niitähän sitten riitti. Minulla on kuulemma erityisen söheröt suolet ja niiden tutkimiseen sitten menikin aikaa. Piti pyöriä petillä kun hyrrä; mahalleen, selälleen, kyljelleen ja toiselle kyljelle. Kun alkoi tuntua, ettei tämä lopu ikinä kysyin letkunheiluttajalta kuinka pirun pitkä se suoli oikein on. Ne vaan nauroi ja sanoi, että ollaan puolivälissä. Siis puheet jalkapallokentästä ovat totta.

Menin huoneeseen ronkittavaksi klo 12.40 ja olin ulkona kahdelta. Ikimuistoinen sessio.
Metsuri oli vastassa ja olo oli vähän digedong, mutta siinä kummasti pää selvisi kun maksettiin lasku joka oli melkein tonnin.
Istuminen teki tosi tiukkaa koska vatsa oli täynnä ilmaa ja kävelläkkään ei oikein haluttanut.
Ei paljon kiinnostanut jäädä kaupoille, kyllä siitä melko pian lähdettiin kohti kotia. Retkotin niin makuuasennossa kun suinkin vain pystyin ja silti matka oli yhtä painetta.
Ei varmaan koskaan ole ollut niin onnellinen olo siitä, että pääsee kotiin ja omaan sänkyyn!
Oi mikä helpotus!

Nyt on enää muistona mustat kädenselät ja narkkarin käsivarsi. Ohi on!

..jatkuu...

Olen siis menossa autokorjaamolle ja sen myös löysin.
Taas se sitten alkoi, se naureskelu. Minulla sitten kyrsii suorastaan nuo omahyväiset ukot, joiden mielestä minun laatupirssi on jotenkin aikansa elänyt.
Eikä tämäkään kerta tehnyt poikkeusta, tiskillä oli viidenkympin ylittänyt mies jolle asiani esitin ja tässävaiheessa hän oli vielä aivan asiallinen, mutta annas olla kun mentiin pihalle kuvaamaan ne lommot ja naarmut. Voi sitä vinoilun määrää.
Myönnän, etten aivan varmasti olisi korvaani lotkauttanut jos olisin itse autoa kolhinut, mutta kun kerran on mahdollisuus ilmaiseksi tasoitella vanhan rouvan peräpäätä, niin toki sen teen.

Kun äijä oli saanut hohotellen siinä päteä ja saapastella, niin sitten siirryttiin sisälle paperihommiin.
Saan kuulemma tiistaina tuoda auton korjattavaksi, mutta pitää muistaa sekin mahdollisuus, että vakuutusyhtiö tekee kertakorvaustarjouksen kun auton on kerran niin VANHA.
Tunteet ne on kuulkaa vanhoillakin autoilla tai ainakin niiden melko vanhoilla omistajilla.
Me lähdettiin massukan kans kotiin nuolemaan haavoja sielusta.

Sitten koitti se tiistai ja vein aarteeni sinne korjaamon pihalle ja samalla kun vein avaimet (onneksi tiskillä oli fiksumpi kaveri, jolla pokka piti) annoin muutaman tosi tärkeän ohjeen mm. rattilukosta ja siitä kuinka ovia ei saa missään nimessä laittaa pakkasella lukkoon. Tällä piti pokka edelleen....
Metsuri oli minulla mukana, ettei tarvinnut kävellä töihin ja melkein kuulkaa itkeä tirautin siinä etupenkillä kun piti se massukka jättää sinne niiden ilkeiden äijien kopeloitavaksi ja kiusattavaksi.
Metsuri taas puhalteli ja pyöritteli silmiään. Se on niin paatunut ihminen.

Olin ehtinyt olla töissä muutaman tunnin kun puhelin soi ja vakuutusyhtiön hemmo soitteli.
Hän oli käynyt katsomassa lommon ja tullut siihen tulokseen, että he mielummin maksavat minulle kertakorvauksena 5oo euroa jos haen auton pois.
No oho ja voi voi, mitenkähän nyt ois......mahdanko ottaa ne viisisataa..... no KYLLÄÄÄÄÄÄ!!!
Ja samantien soitin sinne lääkärikeskukseen ja tilasin ajan kaikkiin mahdollisiin tähystyksiin.
Näin sitä meillä laitetaan elämä ranttaliksi!
On tänään onnen päivä, ei murhe huolen häivää. On tänään onnen päivä ja onnellinen oooooon!!!

Autoa noutaessa piti oikein korjaamon puoleltakin tulla äijien kyttäämään kenen se ruosteinen romu pihalla on  jota olis muka pitänyt korjata. Ja vielä rattilukkokin laittaa...no hohohoh!
Minä nappasin avaimet ja kaasutin ylväästi nokka pystyssä pois paikalta sillä vauhdilla jolla nyt suinkin uskalsin ajaa kun ikkunoista ei molemminpuolisen jäätymisen takia juuri nähnyt kunnolla.
Mutta minullapa on kohta viisisataa, niilläpä ei oo. Ähäkutti.

Ja nro 3

Kun kotiuduin reissusta ja sain  purettua matkalaukun (joka ihan tyytyväisenä odotteli olohuoneen nurkassa koko viikon) päätin muuan perjantai tarttua sitä kuuluisaa härkää suurista sarvistaan ja hoitaa kertaheitolla kaikki asiat kuntoon.
Tosin suurin syy siihen oli se, että kerrankin oli perjantai jolloin pääsin sen verran aikasin töistä, että asioiden hoitaminen virastotasolla oli mahdollista.
Täällä nimittäin kello on todella tarpeen, virastot ja erinäiset muut laitokset kun palvelevat yhtenä päivänä viikossa maksimissaan kolme tuntia. Kuka milloinkin....
Enkä minä ole vielä läheskään tarpeeksi hyvin opetellut näitä aika-tauluja.

Minulla odotteli kotona aarre, putkilossa kakkaa joka piti toimittaa labraan. Äläkä yhtään yöki, se on puhdas luomutuote.
Kävin hakemassa tuotokseni ja meinasin mennä ensin sinne labraan, mutta koska kello oli vasta kaksitoista päätin kurvata siinä matkavarrella tankkaamaan auton. Ja sitten labraan toteamaan ettei siellä ollut ristin sielua, kaikilla luukulla oli verhot tiukasti kiinni ja luukulla oli lappu, että näytteitä vastaanotetaan klo 12:sta saakka. No minulla oli kyllä näyte, mutta olihan minulla se lähetekin joka piti saada elävälle ihmiselle. Huomasin käytävää kävellessäni, että joku valkotakkinen kävi juuri ennen tuloani hakemassa aulasta mummelin ja he menivät sinne labran kätköihin. Siis siellä on joku.
Kello oli vasta vartin yli kaksitoista, joten en kyllä hetkeäkään aikonut antaa periksi. Ei voi olla niin minuutin päälle.

Jostain ovesta tuli siivojaa jonka hihaan tartuin roikkumaan ja kyselin, että onko labrassa ketään. Hän tuumasi, että on varmaan, koputtele ovelle ja minähän koputtelin kaikille oville. Ja menin sitten sisään kun en vastausta saanut.
Siellä oli Ihminen! Ja mummeli jolta juuri otettiin verikoetta. Tämä Ihminen kyseli asiani siinä samalla mummoa tökkien ja minä vuolaasti kertomaan kuinka on asian laita ja mihin tämä lappu nyt jätetään ja liimataanko tarra pökäleputkiloon ja miten sitten jatkossa jne.
Tsissos, se asia selvis ja nyt tiedän mihin tuon ne loput kaksi putkiloa ja ennenkaikkea MIHIN AIKAAN!
Tosin delegoin metsurille loppujen putkiloiden kuskaamisen, hän sitten työmatkalla lampsi metsurin kamppeet kolisten ja kakkaputkiloa heilutellen pitkin labran käytäviä vieden loput näytteet.
Ihana mies.

Seuraavaksi menin Kelaan ja se löytyi kivuttomasti ja palvelu oli hyvää. Sitten piti mennä sinne poliisilaitokselle hakemaan se oma kappale siitä kolari-jutskasta.
Minä menin eikä siellä ollut ketään. Ei siis yhtään ketään vaikka kaikki ovet olivat auki.
Aikani kuikuiltuani nenä lasikluukussa huomasin, että myös yläkerrassa oli jotain kanslioita, siis sinne. Pakkohan jossain on joku olla, joku Ihminen.
Sieltä sai jotain aseenkantolupia ja se konttori oli juuri tänään kiinni, mutta siinäpä oli lappu jotta jos liikun ulosottoasioissa niin saan soittaa kelloa. Soitin kelloa.
Pian käytävältä kuului kopinaa ja sisempi lasiovi avautui, mutta siinä tulikin pulma koska ovelle jonka takana minä seisoin oli noin metri matkaa ja jos tämä paikalle saapunut rouva löysäsi oman ovensa kiinni, hän ei ilmeisesti päässyt enää takasin sisälle. Rouva näytti hetken pohtivan pulmaa ja riisui sitten toisen avokkaansa ja laittoi sen oven väliin, nilkutti sitten avaamaan minulle toisen oven.
Täytyy myöntää, että nauratti.
Esitin asiani ja hän valaisi minua soittokellosta joka on alakerran luukulla ja jota minä en ollut huomannut. Ooooo, kello...kiitos tiedosta.

Kipitin portaan takaisin alas ja rimputtelin sitä pientä kelloa ihan sydämeni kyllyydestä ihan turhaan, ketään ei näy, ei kuulu. No nyt ärsytti ihan sata lasissa. Paska kunta!
Juuri kun olin käynnistämässä Massukkaa huomasin naisen joka ylitti pihaa avaimia laukustaan kaivellen, siis potenttiaalinen työntekijä!
Huusin naiselle, että onko se siellä töissä ja saako sieltä palvelua, tämä tahtois ihan vaan yhden lappusen. No hän oli työntekijä, mutta ei se luukun ihminen, lupasi kuitenkin etsiä minulle jonkun tutkijan talon uumenista. Ou jes!
Ja niin kuulkaa kävi, että Ihminen löytyi ja hän sitten ystävällisesti tulosti minulle sen minun kappaleen jonka kanssa menen vastapuolen vakuutusyhtiöön.
Ja minähän menin jonottamaan. Kuuntelin melkein puolituntia kun muuan hönö yritti vakuuttaa traktoriaan, mutta he eivät puhuneet virkailijan kanssa samaa kieltä. Vihdoin kun ne sai paperit allekirjoitusta vaille valmiiksi, ukko sanoikin ettei se tietenkään tule hänen nimiin se vakuutus kun isän. No niin tietysti ja taas alettiin alusta. Välissä ukko nauroi kun angiinan saanut hyeena ja ihmettelin suuresti vakuutusvirkailijan hyvää hermorakennetta. Ei vaan minusta olis........

Minua sitten palveli ystävällinen herrasmies joka oli hyvällä tuulella koska tuli suoraan ruokatunnilta massu pullollaan. Täysi massu ei matkalla (eikä missään muuallakaan) murjota.
Hän hoiti suitsait asian kuntoon ja sitten pohdittiin päät kallellaan, jotta minnekkä minä vien autoni korjattavaksi. Päädyttiin paikkakunnan tunnetuimpaan (ja vissiin ainoaan) peltikorjaajaan  ja hän sitten ystävällisesti katsoi minulle ositteen netistä. Paitsi että se oli väärä, kuten tulin myöhemmin huomaamaan.
Ajelin sitten sinne väärään osoitteeseen jossa oli vain jotain halleja. Menin ensimmäisestä ovesta sisään ja tulin sysipimeään käytävään jonka toisella seinustalla oli pieniä ovia.
Minä huusin "huhuuuuu!" ja jossain minulle vastasi miehen ääni "Tääällläääää!", minä taas että "missääääää?" ja ääni vastasi "täällääääää". Näin me jatkoimme kunnes osuin oikealle ovelle jonka takana oli pieni, siisti konttori ja hauskan näköinen viiksi-hemmo.
Hän sitten opasti minut oikeaan osoitteeseen joka oli kylän toisella reunalla.

Ja tästä onkin sitten hyvä jatkaa osassa 4.

Luku nro 2

.......olen siis juuri leijaillut talviseen Rovaniemeen, huristellut Massukalla kaupunkiin, hakenut kaupasta ruokaa ja asettunut Larvannon isän luokse aterialle.
Koska nyt olen täällä kaupungin humussa, olen varautunut hoitamaan samalla kertaa kaikki asiani. Ihan kaikki.
Minulla on lääkäriaika yksityiselle läkärille kahden maissa, koska haluan ihan hulluna taas nielaista viisimetriä sitä kumiletkua. Uudessa kotikunnassani on aivan tuurin kauppaa koska pääsee lääkärin juttusille, koska siellä ei juurikaa ole lääkäreitä, joten ajattelin sitten hommata yksityisen kautta lähetteen keskussairaalaan ennen kuin vatsani on pullollaan kaikenmaailman polyyppeja.

Ensin oli lento myöhässä ja nyt oli lääkäri, yli puoli tuntia. Hohhoijaa, eikä minulla ollut edes Larvantoa seuranani...
Vihdoin pääsin tohtorin juttusille ja hän oli ehdottomasti samaa mieltä kanssani, letkun nieleminen on hyvä idea. Hänpä nyt samalla kirjoitta tästä heille lähetteen, ihan Oulusta tulee sellanen spesialisti joka tietää vatsavaivoista kaiken. Taidetaan nyt samalla sitten tähystää sekä ylä- että alakautta.
Minä nyökyttelen niska letkeänä kunnes hoksaan kysyä kuinka paljon tämä kaikki maksaa.
"Noo, jotain neljäsataa euroa" tuumaa tohtori. Jumalauta!!!! Eihän minulla ole sellasia summia! Siispä kaupantekoon; mitä jos otettais vain se yläpää ensin?  "Noo, sitten selviää alle kolmensadan" sanoo tohtori.
Pakko kai se on.....okei otetaan se. Sitten vaan kakkaa keräämään purkkiin ja viemään sinne kotikunnan labraan, purkit saan kassalta.
Sinne siis.

Maksan 81 euroa nurisematta kassan tätille kunnes taas hoksaan kysyä, että mitähän tämäm kaikki nyt sitten tulee tarkalleen kustantamaan?
Täti plaraa hinnastoa ja ilmekkään värähtämättä sanoo " 450 euroa".
MITÄ MITÄ MITÄ!!!!!!!!!!!!  Minähän luovuin jo alapäästä!
Ei auta, tästä on jo laskettu Kelan korvaus, sen se maksaa. Alan melkein nyyhkiä ja tivaan etteikö se lääkärin perkele voi kirjottaa minulle lähetettä keskussairaalaan, ei minulla ole tuollaisia summia ikinä.
Täti soitti lääkärin paikalle ja hän hulmusi takki liehuen tulemaan.
Nyt sitten äimistyi itse suuri tohtorikin näitä hintoja, eli aika suolasia ovat. Hänkin tivasi Kelan alennusta, mutta sepä oli jo siinä. Minä taas tivasin lähetettä keskussairaalaan, muttei hänellä kuulemma ole lupa moiseen jos tutkimus voidaan tehdä heillä. Voi perse.
Minä siinä sitten nyyhkimään, ettei auta muu kuin mennä kotiin kuolemaan. Ne kakkapurkit otin ihan kostoksi. Lääkäri yritti vielä vedota siihen ettei terveydellä ole hintaa ja kampaajallekkin menee helposti vuodessa se 400 euroa. Sanoin, että ei mene. Jos olis ukko katellu vähän tarkemmin niin olis huomannut kyllä ja hänelläkään tuskin menee koska päänahka oli varsin kevyesti karvoitettu.
Huono vertaus.

Lähdin masentuneena parkkihalliin jossa kaksi tätiä pyöri piiriä viereisen auton ympärillä ja kun tarkemmin vilkasin, niin kas vain, massukan pyllyssä oli lommo ja pitkä viiru toisessa takaovessa.
Naiset siinä sitten alkoivat kertomaan että  toisen tyttö oli vähän kolhinut sitä naapuri autoa ja kuten nyt sitten huomattiin, myös massukkaa. Tyttö itse oli lähtenyt paikalta ja soittanut äitinsä hoitamaan sotkun. Kätevää.
Samassa paikalle saapasteli kaksi poliisia jotka tämä rouva oli soittanut paikalle.
Kävi ilmi, että tyttö oli vähän turhan rennosti tullut minun ja sen toisen auton välissä olevaan tyhjään parkkiruutuun ja raapinut tullessaan molemmat autot, sen toisen paljon pahemmin.

Poliisit oli tosi äkäsiä, varsinkin se jolla oli keltaset silmälasit. Se haukku tyttö-raukan maan rakoon ja äiti kuunteli saarnaa korvat punasena. Toinen kuvasi ja alkoi just jututtamaan minua kun minun puhelin soi. Huomasin, että se on 03 alkunen numero, eli todennäköisesti lääkärikeskuksesta soitetaan. Pahoittelin poliisille, että tähän on pakko vastata ja toivoin että se keltasilmänen pysyy kaukana. Sieltä soitti se äskeinen tohtori joka oli tosi tuohtunut. Hän kun ei sitten saanut vissiin sielulleen rauhaa vaan oli sitten kirjoittanut minulle lähetteen sinne keskussairaalaan!
Kuitenkin tohtorilla jurppi kovasti ja se ohjeisti minut, kuinka minun pitää mennä paikallisen johtavan lääkärin juttusille ja sanoa kova sana siitä, kuinka tällaiset tapaukset pitää pystyä hoitamaan eikä niitä saa tyrkätä yksityisten hoidettavaksi. Minä olin että juuu, jooo, sen teen ja kiitos tosi paljon.
Kerroin sitten että tässä poliisi-setä koputtelee olkapäälle, pitää lopetella.

Annoin sitten tietoni ja poliisi käski hakea omalta poliisiasemalta kopion tapahtumapöytäkirjasta tai jostain sellaisesta. Oukei, senkin teen.

Minulla oli tarkoitus vielä käydä kampaajalla (jonne ei tarvitse varata aikaa) koska se leikkaa hiukset puoleen hintaan, koska siellä on osittainen itsepalvelu. Sopii minulle.
Huristelin sinne seuraavaksi ja taas jonotin ainakin puoli tuntia, ajattelin että tätä menoa on synkkä yö ennen kuin ole kotona.
Nämä kaksi kampaajaa ikäänkuin ahnehti kaikki asiakkaat jotka tulivat sisälle. Sitoivat ne sillä tavalla ovelasti ettei pakoon päässyt. Hiukset pestiin heti eli eihän kukaan karkaa tukka märkänä. Sitten jätettiin jonnekkin tuolille odottelemaan ja juostiin toisen asiakkaan kimppuun. Parhaillaan meitä istua törötti siellä neljä ihmistä joutilaana hiukset vettä valuen.
Sitten kampaaja alkoi leikata minun hiuksia, napsi millin takaa ja käski kuivata, hän tulee kohta tarkistamaan olenko tyytyväinen.
Kuivasin hiuksia hampaat kirskuen. En ollut tyytyväinen.
Nainen tuli takaisin ja yritti ihan selvästi luistaa helpoimman kautta, mutta siinä vaiheessa minulla nyppi jo sen verran paljon etten päästänyt sitä enää mihinkään vaan osoittelin sormi ojossa mistä leikataan lisää ja miten. Ihme ja kumma, lopputulos oli ihan jees.
Ostin sitten vielä hiusvaahtoa koska sen saa leikkauksen yhteydessä puoleen hintaan vain huomatakseni kotona, että se on ihan paskaa.

Kello oli jo ilta kun pääsin vihdoin viimein kaupan kautta kotiin. Siinä minä pimeässä taas ajelin, ahmin toisella kädellä kanaa kitusiin (pakko oli ostaa evästä) ja ryyppäsin vettä päälle.
Löysin myös sokerittomia karkkeja rasiassa, se oli kätevää, kaadoin suoraan puoli rasiallista suuhuni ja kuuntelin joululauluja.

Kotona odotti metsuri ja lämmin sauna. Oli mukava tulla kotiin.
Aamulla odotti työvuoro kello seitsämän, ei niin mukavaa.

Pian tarinassa seuraa osa numero 3, koska mikäänhän ei koskaan mene ihan niin kun on suunnittellut, joskus voi mennä jopa paremmin.

Yhtä lentoa

Ihan vaan pikkusen on pitänyt säpinää viime aikoina, on ollut jo minkälaista koulutusta ja ylityötä ihan yllinkyllin ja se räkätautikin sitten venyi neljän viikon sessioksi.
Ehdin käydä Helsingissäkin muutaman päivän reissun, taivaalle kiitos halpalentoyhtiöstä!
Muutoinhan minun pitäisi jyskyttää sinne junalla ja siinähän sitä istuisin 12 tuntia suuntaansa tylsistymässä hengiltä.
Nythän täytyy ottaa huomioon, että asun täällä jääkarhun takapuolessa josta matka Rovaniemelle kestää vähintään puolitoista tuntia, joten lähdin ajelemaan aamulla kello kuusi kohti kenttää.
En nyt kokenut sitä mitenkään kauhean raskaana, minusta on ihan mukava ajella itsekseen piemeässä ja laulaa joululauluja.
Sitten kävin hakemassa Larvannon isän, joka vei minut kentälle ja sen jälkeen Massukan oman kotinsa pihalle. Minähän en autoani jätä kentälle kaikenmaailman barbaareiden potkittavaksi.

Suurinpiirtein koko suku ja vähän sivu siitäkin oli huolesta soikeana tästä minun matkaan lähdöstä, en ymmärrä miksi.
Myönnän, etten ole mikään kokenut matkaaja, junassa olen matkustanut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana muutaman kerran eikä lentokokemuksellakaan voi kyllä leuhkia.
Tämä on minun toinen yksinlentoni. No joo, kyllä minulla itselläkin jännitti vähän helvetisti, että osaanko mennä oikealle portille ja painaako laukku liikaa, saakohan sittenkään olla käsimatkatavaroiden lisäksi  käsilaukku, tippuuko kone taivaalta jne. loputtomiin.
Yritin näytellä coolia, ettei Larvannon isä ala hössöttää tajuttomilla desibeleillä niin kun sillä on tapana jos se hermostuu. Rovaniemellä nyt ei ole kauhean suurta varaa eksyä tai valita väärää porttia, joten helppo homma tähän asti. Menin heti kun pääsin lähtöselvitykseen ja istumaan omalle portille, olettaen että Larvannon isä lähee kotiin kentältä notkumasta.
Mitä vielä, sehän oli seistä jököttänyt siellä siihen asti kun kone nousi ja sitten vielä soittanut Larvannolle huolissaan, että nousikohan se kone nyt varmasti kun hän ei ollut ihan varma.
Voi apua.

Koneessa sain ikkunapaikan eikä pelottanut yhtään. Itseasiassa nautin noususta niin paljon, että melkein teki mieli hihkua ja hohottaa ääneen. Tyydyin kummiski vain hymyilemään leveästi.
Ensimmäisellä lennollani puristin metsurin kättä niin lujaa, että sormenjäljet sen käämenselästä ei haihtuneet päiväkausiin. Melkoista edistystä siis.
Ai kun oli mukavaa liidellä pilvien päällä, siellä oli niiiiiiiin kaunista!
Koneeseen sattui mukaan tyttö joka poti todellista lentopelkoa, se raukka oli pumpannut itsensä niin täyteen rauhoittavia ettei silmät liikkuneet päässä ja silti itki hysteerisesti koko nousun.
Ja hänellä matka jatkui vielä Prahaan, näin kuulin hänen kertovan tuttavalleen. Eipä käy kateeksi.

Lähdi lumen keskeltä ja laskeuduimme vihreään Helsinkiin, laskussa teki taas mieli huutaa "jihaa!" jenkkityyliin, mutta pinnistelin itseni hiljaiseksi.
Sitten tulikin ongelma. Luulin, että Larvanto ja Tyttis seisovat kuten elokuvissa siinä heti kohta vilkuttamassa ja ottamassa minua vastaan, mutta eihän se niin mennyt.
Siinä minä seisoin öönä ja mietin, että mihin suuntaan nyt pitää mennä. No aina on varminta seurata mitä muut tekee ja lähdin kopsuttelemaan toisten perässä edelleen näytellen ihmistä joka todella tietää mitä tekee ja missä menee......
Kaikki meni siihen asti hyvin kun edettiin laumassa, mutta sitten osa meni eteenpäin ja osa portaita alas. Iik!
Päätin mennä sinne alas koska siinä luki, että "Tervetuloa Helsinkiin". Kiitos kovasti.
Seuraavaksi päätin etsiä tien ulos ja miettiä siellä seuraavaa siirtoa, mutta onneksi nuoriso löytyi heti siitä ovien ulkopuolelta. Vihdoinki voin hengittää.

Loppumatka olikin helppo kun ei tarvinnut enää omaa päätä vaivata,meni vaan mukana ja istui siihen mihin käskettiin.
On muuten ihan kukkua kun sanotaan, että Helsingissä kaikki on lähellä! Mentiinpä me minne vain Malminkartanosta niin matka kesti KAUAN!

Oli niin ihanaa nähdä lapsukaisia ja kylästellä siellä kolme päivää.Olen jopa pyöräillyt Helsingistä Espooseen, kun kävin tutustumassa Larvannon työpaikkaan. Siellä tosiaan kannattaa pyöräillä jos haluaa olla nopeasti perillä. Eikä matkalla ollut ollenkaan kaupunki-fiilis, ihan kun olis maalla pyöräillyt pikkuteitä pitkin. Käytiin tietysti myös aika monella kirpparilla ja löysin vaikka mitä aarteita, oi-joi! Larvanto onneksi vähän nakkeli kapuloita rattasiin ja hillitsi minun ostohalujani, muutoin olisin jotunut lähettämään ostokset postipakettina kotiin.
Kotimatkalle lähdettäessä (Larvannon opastuksella) tehtiinkin lähtöselvitys automaatilla ettei kukaan keksi punnita sitä minun  paisunutta laukkuani. Tyttis vielä ystävällisesti lainasti minulle suurempaa käsilaukkua johon sain survottua loput tavarat.

Paluumatka meni muuten hienosti, mutta lento oli myöhässä tunnin, koska just sinä päivänä Helsingissä satoi räntää ja kenttää piti putsata koko ajan.
Onneksi olin keplotellut Larvannon kaveriksi lähtöselvityksen ohi (älä edes kuvittele, että kerron kuinka se tapahtui) ja näinhän minulla oli oikein rattoisa tunti kun me siinä yhdessä ooteltiin.

Ja taas istuin ikkunapaikalla hihkumassa. Pilvien päällä paistoi aurinko ja oli taas niin upeaa. Laskeuduttiin pilvien läpi synkkään ja pilviseen Rovaniemeen jossa oli satanut lunta lisää poissaollessani, mutta tässä vaiheessa vielä ehyt Massukka kuskeineen odotti minua kentällä.
Ja sitten taas alkoi tapahtumaan, siitä lisää seuraavassa jaksossa.