Telkkarissa kuulkaa muuan entinen Olvi-tyttö se haki joltain unigurulta apua kun ei oikein pysty nukkumaan, että jos ei ole kuuma niin sitten on kylmä ja hetken kuluttua taas toisin päin.
Ja uniguru pisti lukaalin ilmastoinnit uusiksi, käski ostaa jos jonkinlaista teknistä peittoa ja tyynyä, patjakin piti visiin vaihtaa. Hyvä ettei ukkokin mennyt vaihtoon.
Minä olisin voinut kertoa Jennille ihan ilmatteeksi, että ne on kuule ystäväni vaihdevuodet jotka siellä hyppyyttää, niihin ei tekniset peitot paljon auta.
Mutta neulat auttaa. Voi myös jyrsiä parapähkinöitä, nekin auttaa. Olen testannut.
Olen nyt kahdesti käynyt akupuntiossa, jo ensimmäisen kerran jälkeen nukuin kuin tukki ja siihen auttaa nimenomaan ne neljä neulaa päälaella. Siellä on neljä pyhää pistettä eli ihmisen mielenrauha. Metsurin mielestä minä voisin kulkea ihan sellaset kestoneulat päässä ihan aina.
Mutten suostu.
Toki molempien kertojen jälkeen olen ollut myös kohtalaisen kipeä. Ensimmäisen kerran jälkeen munuaiset huusi Hoosiannaa koko illan, oli kylmä ja mahaan koski.
Tuhersin soffalla peiton alla ja vakuutin metsurille, että mitä kipeämpi sen parempi. Kuulemma.
Toisella kerralla en ollut yhtään viisaampi, menin suoraan käsittelystä katsomaan teatteriesityksen ja vääntelehdin tuolilla tuskissani. Tämä kieltämättä haukkasi ison osan nautinnosta jota muutoin olisin mitä ilmeisemmin tuntenut.
Setä joka neuloja tykittää hieroskelee pois lähtiessäni käsiään yhteen silmät innosta palaen ja pohtii, että kuinkahan kipeäksi sinä nyt tulet. Jännää.
No tulin sitten toisen kerran jälkeen ihan niin kipeäksi, että löysin itseni illalla kahdeksalta terveyskeskuksesta tipasta. Tämä tapahtui siis seuraavana iltana, ensin oli se tuska-teatteri.
Setä kun viimeksi tykitti neuloja johonkin vatsapisteisiin (jotka on varpaiden juuressa) ja ne heitti minun elimistön ihan poskelleen. Turposin kuin pallo.
Yht´äkkiä reippaan iltalenki jälkeen aloin turvota....turvota.....turvota!!!!!
Pian minulla oli mielettömän suuri, kivikova pallovatsa. Istuallaan ei saanut henkeä ollenkaan.
Metsuri sitten kyyditsi minua lääkärille ja rallatteli, että näin sitä mennään synnyttämään, en vain tiedä mitä.
Olisin lyönyt jos olisin pystynyt kääntymään sivusuuntaan.
Lääkäri sitten laittoi minulle jotain vatsahappoja tasottavaa litkua suoneen ja ihme tapahtui, pallo puhkesi hiljaa tuhnutellen.
Toki saldona kaikelle tälle oli muutama läpipuhkaistu suoni (minulla kun on ne joka labratädin painajaissuonet) ja sydänfilmiläpysköitä löytyi vielä seuraavana päivänäkin sieltä sun täältä.
Odotan jo jännityksellä ensi keskiviikkoa, silloin menen jälleen neulatyynyksi. Saapä nähdä kuinka koville se nyt ottaa tämä jälkihoito. Jännää.
Ainakin se setä pakahtuu onneensa kun kerron tästä sairaalakeikasta. Tämän onnellisemmaksi se ei varmasti enää tule kun siinä tapauksessa, että minut kiidätetään ambulanssilla teholle. Tai ehkä Aslakin helikopteri tekisi vielä paremmat tutinat.
Joten menkää siskot akupuntioon, se kannattaa.
Terveisin Nukkumatti
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
perjantai 25. lokakuuta 2013
Hyvä pössis!
Elämäni kaari on on laskusuunnassa, alan olla niitä ehtoopuolen ihmisiä ja sen kyllä huomaa. Tämä vanheneminen vie sitäpaitsi ihan helvetisti aikaa kun alvariinsa pitää olla rassaamassa itseään jostain kohtaa ja siihen päälle vielä ne kaikki ammattilaiset, jotka rassaa sieltä mistä itse ei voi.
Pitää juosta tutkituttamassa tissinsä ettei syöpä ole pesinyt rintataskuihin, pitää juosta gynellä kuulemassa, että muumilaaksossakin on sydäntalvella enemmän elämää kuin minun munasarjoissani, pitää juosta jumpalla joka ilta ettei liho muodottomaksi möykyksi (koska aineenvaihdunta on lähes nollassa), pitää muistaa ajaa parta ja värjätä juurikasvu ja jostain syystä kynnetkin on riehaantuneet kasvamaan humisten. Ei oo helppoo olla nainen..........totesimme työkaverin kanssa yhteen ääneen kun istuimme siinä rinnakkain vatsat taivasta kohti pönöttäen ja sormet niin turvoksissa, että niistä olisi ollut Atrian nakkimestarikin kateellinen.
Mutta silti on......HIRVEEN HYVÄ PÖSSIS!!!!
Ja se on taas todistettu tänä aamuna. Kyllä voikin ihminen olla zen. Voi varjelkoon.
Minulla oli nimittäin aamuvuoro jolloin kännykän herätys herättää puoli kuusi. Paitsi ettei herättänyt.
Heräsin siihen kun metsuri meni pissalle ja ihmettelin, että mites minä nyt olen näin tolkuissani, ihan kun olis jo aamu. Vilkasin kännykän näyttöä ja se oli 5.10 ja sitten seinäkelloa joka oli 6.10.
Kumpi on Heidi Hautala?
Metsuri ratkaisi pulmani kysymällä etteikö minulla ollutkaan aamuvuoro, kellohan on jo kuusi?
ON SAATANA!!!!! Ja sitten läks; hirveellä tohinalla puurokattila porisemaan, toisella kädellä evästä kippoon ja takajalka hamusi vaatteita yhteen kasaan. Siinä ei paljon ehtinyt kirota Lumian-retkua joka oli ihan itsekseen päättänyt siirtyä jo talviaikaan.
Metsuri, tuo elämäni sankari, meni putsaamaan autoni lumen alta ja minä lapioin puuroa suolenmutkaan tyytyäisenä huomiosta, että tämähän menee ihan putkeen, en myöhästy laisinkaan.
Leijailin massukan -siis autoni- luokse tyytyväisenä siitä, että olin edellisenä iltana jaksanut peitellä sen huolella eikä nyt tarvitse raaputella ikkunoita. Sitten vaan roikka irti keulasta ja menoksi.
Paitsi ettei se irronnut. Oli jäätynyt kiinni. Taas.
Onneksi minulla on suuremmat kourat kun lumimiehellä ja niillä kun hetken puristelin, niin johan lämpesi ja plop! Niin irtosi johto.
Tyytyväisenä itseeni istahdin ratin taakse ja väänsin avaimesta. Jur-rur-rur-rur-rurrr....sanoi massukka eli eipä paljon mitään. Ilmankos takaovi olikin tuntunut vähän löröltä kun heitin takapenkille sen roikanjohdon, olin ilmeisesti laittanut illalla oven huolimattomasti kiiinni ja nyt oli akku tyhjä.
Ei muuta kun pipo päähän ja taas mentiin. Hetken tuumin menekö pyörällä, mutta vastasatanut lumi ei houkutellut pyöräilemään.Siispä mars matkaan.
Toki kävin nakkaamassa autonavaimet sisälle ja antamassa tilannetiedotuksen ja nyt täytyy myöntää, sillä hetkellä ottavan niin raskaasti päähän, että tulin paiskanneeksi ovella koko rivitalon hereille.
Siinä sitä marssittiin töihin enkä myöhästynyt kuin viisi minuuttia.
Kävelystä oli sekin hyöty, että v-tutus rapisi matkanvarrelle ja päivästä tuli ihan loistava.
Oikein yritin herätellä ärsytystä pitkin päivää muistuttelemalla itselleni, että auto on ehkä RIKKI, mutta ei noussut kuplaa.
Olin niin zen. Olin silti vaikka ruokailussa yksi lapsista aivasti suoraan lautaseni keskelle räkäklimpin. Hymmm.....
Töitten jälkeen olin kotona ennen metsuria ja kilautin hänelle, että soitanko korjaajalle vai häh?
Hän lohkesi kysymään "Miksi?". No miksiköhän???!!!!! Koska olen hulluna autokorjaajiin ja tunnen kupeissani villiä poltetta, mutta olen kuiten kuuliainen ja kysyn siipalta luvan!
Miehet!!!!! Zeniläisyys sai särön.
Kas vain, ukko kuuli ärtymyksen kärventävän linjoja ja lupasi toimia autoni hyväksi heti kun tulee kotiin eikä siinä mikään nero sitten tarvinnutkaan olla kun asiaa lähemmin tutki. Massukan katolla on suuren suuri sulanut pläntti juuri siinä kohtaa missä on kattovalo, eli akku on tyhjä ja nyt sitä sitten ladataan metsruin hankkimalla laturilla. Hymm........
Mutta kaikki tämä mielenrauha jota tunnen kokevani ylenmärin johtunee varmaan siitä eilisestä akupuntiosessiosta josta kerron teille ihan pian. Halusitte tai ette.
Pitää juosta tutkituttamassa tissinsä ettei syöpä ole pesinyt rintataskuihin, pitää juosta gynellä kuulemassa, että muumilaaksossakin on sydäntalvella enemmän elämää kuin minun munasarjoissani, pitää juosta jumpalla joka ilta ettei liho muodottomaksi möykyksi (koska aineenvaihdunta on lähes nollassa), pitää muistaa ajaa parta ja värjätä juurikasvu ja jostain syystä kynnetkin on riehaantuneet kasvamaan humisten. Ei oo helppoo olla nainen..........totesimme työkaverin kanssa yhteen ääneen kun istuimme siinä rinnakkain vatsat taivasta kohti pönöttäen ja sormet niin turvoksissa, että niistä olisi ollut Atrian nakkimestarikin kateellinen.
Mutta silti on......HIRVEEN HYVÄ PÖSSIS!!!!
Ja se on taas todistettu tänä aamuna. Kyllä voikin ihminen olla zen. Voi varjelkoon.
Minulla oli nimittäin aamuvuoro jolloin kännykän herätys herättää puoli kuusi. Paitsi ettei herättänyt.
Heräsin siihen kun metsuri meni pissalle ja ihmettelin, että mites minä nyt olen näin tolkuissani, ihan kun olis jo aamu. Vilkasin kännykän näyttöä ja se oli 5.10 ja sitten seinäkelloa joka oli 6.10.
Kumpi on Heidi Hautala?
Metsuri ratkaisi pulmani kysymällä etteikö minulla ollutkaan aamuvuoro, kellohan on jo kuusi?
ON SAATANA!!!!! Ja sitten läks; hirveellä tohinalla puurokattila porisemaan, toisella kädellä evästä kippoon ja takajalka hamusi vaatteita yhteen kasaan. Siinä ei paljon ehtinyt kirota Lumian-retkua joka oli ihan itsekseen päättänyt siirtyä jo talviaikaan.
Metsuri, tuo elämäni sankari, meni putsaamaan autoni lumen alta ja minä lapioin puuroa suolenmutkaan tyytyäisenä huomiosta, että tämähän menee ihan putkeen, en myöhästy laisinkaan.
Leijailin massukan -siis autoni- luokse tyytyväisenä siitä, että olin edellisenä iltana jaksanut peitellä sen huolella eikä nyt tarvitse raaputella ikkunoita. Sitten vaan roikka irti keulasta ja menoksi.
Paitsi ettei se irronnut. Oli jäätynyt kiinni. Taas.
Onneksi minulla on suuremmat kourat kun lumimiehellä ja niillä kun hetken puristelin, niin johan lämpesi ja plop! Niin irtosi johto.
Tyytyväisenä itseeni istahdin ratin taakse ja väänsin avaimesta. Jur-rur-rur-rur-rurrr....sanoi massukka eli eipä paljon mitään. Ilmankos takaovi olikin tuntunut vähän löröltä kun heitin takapenkille sen roikanjohdon, olin ilmeisesti laittanut illalla oven huolimattomasti kiiinni ja nyt oli akku tyhjä.
Ei muuta kun pipo päähän ja taas mentiin. Hetken tuumin menekö pyörällä, mutta vastasatanut lumi ei houkutellut pyöräilemään.Siispä mars matkaan.
Toki kävin nakkaamassa autonavaimet sisälle ja antamassa tilannetiedotuksen ja nyt täytyy myöntää, sillä hetkellä ottavan niin raskaasti päähän, että tulin paiskanneeksi ovella koko rivitalon hereille.
Siinä sitä marssittiin töihin enkä myöhästynyt kuin viisi minuuttia.
Kävelystä oli sekin hyöty, että v-tutus rapisi matkanvarrelle ja päivästä tuli ihan loistava.
Oikein yritin herätellä ärsytystä pitkin päivää muistuttelemalla itselleni, että auto on ehkä RIKKI, mutta ei noussut kuplaa.
Olin niin zen. Olin silti vaikka ruokailussa yksi lapsista aivasti suoraan lautaseni keskelle räkäklimpin. Hymmm.....
Töitten jälkeen olin kotona ennen metsuria ja kilautin hänelle, että soitanko korjaajalle vai häh?
Hän lohkesi kysymään "Miksi?". No miksiköhän???!!!!! Koska olen hulluna autokorjaajiin ja tunnen kupeissani villiä poltetta, mutta olen kuiten kuuliainen ja kysyn siipalta luvan!
Miehet!!!!! Zeniläisyys sai särön.
Kas vain, ukko kuuli ärtymyksen kärventävän linjoja ja lupasi toimia autoni hyväksi heti kun tulee kotiin eikä siinä mikään nero sitten tarvinnutkaan olla kun asiaa lähemmin tutki. Massukan katolla on suuren suuri sulanut pläntti juuri siinä kohtaa missä on kattovalo, eli akku on tyhjä ja nyt sitä sitten ladataan metsruin hankkimalla laturilla. Hymm........
Mutta kaikki tämä mielenrauha jota tunnen kokevani ylenmärin johtunee varmaan siitä eilisestä akupuntiosessiosta josta kerron teille ihan pian. Halusitte tai ette.
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
Oma loova!
Voi miten ihanaa, joku muukin rakastaa Inkeriä; sille oli tuotu metsään sankollinen poron ruokaa!
Siis joku toimi eikä vain aikonut kuten minä. Upeaa-mahtavaa-upeaa!!!!!!!
Ja sitten lisää muikeita uutisia; metsuri oli järjestänyt YLLÄTYKSEN! Hän oli tyhjentänyt kirjoituspöydästään minulle yhden laatikon, sen alimman.
Tämähän toki selittyy ihan järkisyillä, sillä meni hermo kun minun roinat pyöri pitkin pöytää muttei voinut valittaakaan kun ei niille oltu tehty sijaa majataloon.
Sinne se oli sitten nätisti asetellut kaikki minulle kuuluvan ja taas pöydänpinta oli puhdas ja kiiltävä kun Kekkosen kalju.
Ja alinlaatikko siksi, että itsehän se ei ala pyllistelemään vaan hän omistajan oikeudella pitää ne ylimmät laatikot jotka on kätevästi siinä käden ulottuvilla. Minä nöyränä pyllin.
Eipäs nyt kannata alkaa saivarrella vaan olla onnellinen; suhteemme on ilmeisen vakavalla pohjalla kun tätä yhdessä asumista on kumminkin kohta takana jo melkein vuosi (seurustelua pian 14 vuotta...) ja nyt vasta heltisi laatikko.
Oi minua, onnentyttöä!
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
Inkeri
 |
| Saanko esitellä; Inkeri ihanainen |
Ei mikään nopeasti lämpiävä tyttö, mutta koko ajan rohkeampi.
Sillä on kauniit silmät ja valkoinen pylly ja se on pieni ja siro. Se on Inkeri.
No ei täällä sentään kaksijalkaisilla vielä ole valkoinen pylly vaikka aikalailla arktisilla alueilla asutaankin, mutta Inkerillä onkin neljä jalkaa koska Inkeri-ihanainen on kauris.
Alkusyksystä Inkerillä oli kaveri ihan omaa lajiaan, mutta ei enään. En edes halua kuvitella mitä kumppanille tapahtui.
Nyt pelkään ihan hullun lailla ettei Inkerille tapahtu mitään pahaa. Suunnittelin jopa sen ruokkimista, mutta tylsä metsuri puhui järkeä. No ei kai se niin viisasta enää näin keväällä olekaan kun Inkerille jo luonto alkaa tarjoilla aterioita, mutta ensi talvena kyllä varmasti ostan poronrehua ja kerjään kaupoista omenoita Inkerille.
Alkuun Inkeri oli niin ujo tyttö ettei uskaltanut kovinkaan lähelle takapihaa, mutta nyt se hiippailee jo melko lähelle, pystyy ihan ikkunasta seuraamaan ilman kiikareita.
Se jopa pisti kelkan jäljelle pötköttelemään, kurotti kauniin kaulansa kohti aurinkoa ja sulki silmät.
Oi miten ihanaaaaaa!!!
Aamuisin kun käyn sen oman metsälenkkini (kun normaalit ihmiset vielä uinuu unta) niin Inkerin pienet sorkan jäljet somistaa polkua. Tiedän jo sen vakio lepopaikan ja melko tarkkaan kuinka se metsässä liikuskelee.
Jos tästä asunnosta joskus muutetaan, niin lassoan Inkerin kyytiin. Metsuri on kyllä sitä mieltä, että viimeistään silloin Inkku kuolee kauhusta. Ai että,
vain mies voi olla niin pessimisti!
Aurinko armas
Kevät se on ihanaa, juu. Ja aurinko se on ihana, juupa-juu.
Mutta ei voi mitään kun meni silti hermo koko auringon kans. Muistanetko lienen kun hehkutin silloin taannoin kuinka meille ei sitten kyllä varmasti koskaan laiteta verhoja kun on niin ihanaa kun ei ole kukaan kurkkimassa ikkunan takan ja plaapaplaa. No kyllä nyt vaan laitettiin. Säleverhot.
Meni niin hermo kun aina oli kuuma ja istuit miten päin vain, niin kyllähän paistoi aurinko suoraan pupilliin. Sen kesti vielä kun möllykkä laskeutui vaaran taakse joskus viiden aikoihin, mutta kun vielä ilta kahdeksaltakin väistelin säteitä, niin siinä meni sietoraja.
Tultiin siihen tulokseen metsurin kanssa, että asennetaan sellaset puiset säleverhot jotka ei tule sinne ikkunan väliin ja näin ollen saamme ne ottaa mukaan jos joskus tästä pois muutetaan.
No joo, nehän on ne pölyn kerääjät, mutta onhan minulla metsuri jolle ostin ihan ikioman pölyhuiskan. Sitä entistä kun en löytänyt mistään ja sitten selvisi, että tämä suuri metsästäjä oli tarvinnut sitä ketunpyynnissä! Minun pölyhuiskaa!
Taannoin se teki mopinvarresta jumppakepin kun se oli kuuulemma käteen niin hyvä.
Olenkin piilottanut kaiken vähänkin arvokkaan ja tärkeän, kun ei koskaan tiedä mitä uusiokäyttöä se tavaroille keksii.
Hurautimme siis Rovaniemelle ostoksille (emme suosineet paikallista...syy; kallis on) ja melko pian löytyi mieleiset. Metsurihan ei tämmösistä sävyjutuista mitään ymmärrä, mutta onneksi tajusi olla suuremmin vinkumatta kun luettelin mitä kaikkea uutta pikku sisutusjutskaa nämä uudet säleverhot nyt pakottaa hankkimaan. Niin kun nyt muutamat tyynyt ja sillee, ei paha.
On varmaan mies onnellinen että asutaan täällä mini-Alaskassa jossa ei nyt pahemmin ole noita kauppoja tyrkyllä.
Seuraavana päivänä alkoi sitten se paikoilleen asennus. Apua.
Olen tottunut elämän varrella siihen ettei mies voi asentaa ilman noitumista ja karjumista yhtään mitään ja olin siis tähän varautunut psyykkaamalla itseni zeniläiseen tyyneyteen. Metsuri vei voiton, se ei kiroillut kertaakaan VAIKKA sen kaikista suurimman säleverhon toinen pää ei alkuun suostunut ollenkaan laskeutumaan, VAIKKA ilmastointiräppänä oli tiellä ja se piti ottaa kokonaan pois eikä sittenkään VAIKKA yksi säleverho piti lyhentää molemmilta puolilta ja sahalla verhon pintaan tuli sinne tänne pieniä säleitä. Hän haki jonkun minirälläkän ja niin sitten kipinät suihkuten rälläköi loput verhosta. Minä kun olen tämmönen täti niin keräsin tarkasti pussiin ne ylijäämä palaset ja vein töihin askartelumateriaaliksi. Koskaan ei voi tietää mihin ne käy. Olen vissiin vähän säälittävä...täti oikein.
Nyt opin senkin, että tämä mies se on sitä hiljaisempi mitä enemmän nyppii. Kirjaan sen käyttöohjeisiin. Minä olin hiljaa ihan vaan varmuudenvuoksi etten vaan tule tökänneeksi sitä karjumissektoria päälle. Koskaan ei voi olla liian varovainen.
Olin heti aamusta varautunut myös vohvelitaikinan muodossa tähän rankaan koitokseen ja ymmärrän oikein hyvin ettei yhdeltä metsurilta voi liikoja vaaatia. Siispä ajoitin vohvelit ja kaffen siihen saumaan kun verhoprojekti oli tehty ja edessä oli olohuoneen uudelleen järjestely.
Se se vasta syö miestä, tiedetään.
Massu täynnä ei jaksa murjottaa, mutta sohvaa jaksaa heilautella sinne sun tänne ja konttailla (kiroten!) laittamassa uutta antenninjohtoa joka meinasi loppua kesken.
Muuta sen ei tarvinnut sitten tehdäkkään koska ei se osaa. Minä hoitelin taulut sun muut kukkakorit uuteen uskoon ja hurautin mummolan vintiltä uus-vanhan jalkalampun joka sopi kun nenä päähän tähän meidän uuteen tyyliin. Innon Marko jää kyllä toiseksi.
Kyllä on kulkaa hienoa! Olohuoneeseen tuli ainakin puolet lisää tilaa eikä vieraittten tarvitse enää miettiä kuinka päin tässä huushollissa oikein olisi viisainta istua. Jostain syystä kun ihmiset ei halua istua niin että pääsen yllättämään ne selän takaa. Kumma homma.
 |
| Ensin käsin.... |
Meni niin hermo kun aina oli kuuma ja istuit miten päin vain, niin kyllähän paistoi aurinko suoraan pupilliin. Sen kesti vielä kun möllykkä laskeutui vaaran taakse joskus viiden aikoihin, mutta kun vielä ilta kahdeksaltakin väistelin säteitä, niin siinä meni sietoraja.
Tultiin siihen tulokseen metsurin kanssa, että asennetaan sellaset puiset säleverhot jotka ei tule sinne ikkunan väliin ja näin ollen saamme ne ottaa mukaan jos joskus tästä pois muutetaan.
 |
| ....sitten myös jaloin.... |
Taannoin se teki mopinvarresta jumppakepin kun se oli kuuulemma käteen niin hyvä.
Olenkin piilottanut kaiken vähänkin arvokkaan ja tärkeän, kun ei koskaan tiedä mitä uusiokäyttöä se tavaroille keksii.
 |
| .....ja sitten otettiin tekniikka avuksi |
On varmaan mies onnellinen että asutaan täällä mini-Alaskassa jossa ei nyt pahemmin ole noita kauppoja tyrkyllä.
Seuraavana päivänä alkoi sitten se paikoilleen asennus. Apua.
Olen tottunut elämän varrella siihen ettei mies voi asentaa ilman noitumista ja karjumista yhtään mitään ja olin siis tähän varautunut psyykkaamalla itseni zeniläiseen tyyneyteen. Metsuri vei voiton, se ei kiroillut kertaakaan VAIKKA sen kaikista suurimman säleverhon toinen pää ei alkuun suostunut ollenkaan laskeutumaan, VAIKKA ilmastointiräppänä oli tiellä ja se piti ottaa kokonaan pois eikä sittenkään VAIKKA yksi säleverho piti lyhentää molemmilta puolilta ja sahalla verhon pintaan tuli sinne tänne pieniä säleitä. Hän haki jonkun minirälläkän ja niin sitten kipinät suihkuten rälläköi loput verhosta. Minä kun olen tämmönen täti niin keräsin tarkasti pussiin ne ylijäämä palaset ja vein töihin askartelumateriaaliksi. Koskaan ei voi tietää mihin ne käy. Olen vissiin vähän säälittävä...täti oikein.
Nyt opin senkin, että tämä mies se on sitä hiljaisempi mitä enemmän nyppii. Kirjaan sen käyttöohjeisiin. Minä olin hiljaa ihan vaan varmuudenvuoksi etten vaan tule tökänneeksi sitä karjumissektoria päälle. Koskaan ei voi olla liian varovainen.
Olin heti aamusta varautunut myös vohvelitaikinan muodossa tähän rankaan koitokseen ja ymmärrän oikein hyvin ettei yhdeltä metsurilta voi liikoja vaaatia. Siispä ajoitin vohvelit ja kaffen siihen saumaan kun verhoprojekti oli tehty ja edessä oli olohuoneen uudelleen järjestely.
Se se vasta syö miestä, tiedetään.
Massu täynnä ei jaksa murjottaa, mutta sohvaa jaksaa heilautella sinne sun tänne ja konttailla (kiroten!) laittamassa uutta antenninjohtoa joka meinasi loppua kesken.
Muuta sen ei tarvinnut sitten tehdäkkään koska ei se osaa. Minä hoitelin taulut sun muut kukkakorit uuteen uskoon ja hurautin mummolan vintiltä uus-vanhan jalkalampun joka sopi kun nenä päähän tähän meidän uuteen tyyliin. Innon Marko jää kyllä toiseksi.
Kyllä on kulkaa hienoa! Olohuoneeseen tuli ainakin puolet lisää tilaa eikä vieraittten tarvitse enää miettiä kuinka päin tässä huushollissa oikein olisi viisainta istua. Jostain syystä kun ihmiset ei halua istua niin että pääsen yllättämään ne selän takaa. Kumma homma.
sunnuntai 24. helmikuuta 2013
Meira
 |
| Meira, Meira, Meira....... |
Paikallisessa hotellissa (juuri siinä, missä itse nuoruuteni vietin) tuuletettiin pölyt pois ja järjestettiin jokaiselle jotakin. Yläkerrassa oli nuorisolle 90-luvun bileet ja alakerrassa oli sitten meille vanhuksille nitrodisko eli 70- ja 80-luvun pippalot.
Ja arvaa vaan kummassa kerroksessa oli parempi meno? Meillä oli niiiiiiin hauskaa, että osa nuorisostakin valui tukkimaan paikat ja tunnelma oli kyllä huipussaan.
Se on kyllä sillälailla, että jokainen pysykööt karsinassaan eikä tule toisen tontille kuokkimaan kun muutenkin on ahdasta. Hyi olkoot.
Eipä silti, saattoi sieltä yläkerran teknolattialtakin löytyä jokunen harmaahapsi keikuttelemasta.
Niin oli ronski meno, että muuan seurueeseemme kuulunut rouva lonksautti polvensa pois paikoiltaan ja hänen yönsä sitten huipentui polille.
Itse säilyin ehjänä vaikka olin ihan vesilinjalla, konkreettisesti. Kas kun ravintolat ei osaa/halua varautua meitä vammasia varten.
Sen verran yöriekkumiset kuitenkin heittää varjoja vielä seuraavan päivän toimintaa, että ei oikein ajatus pelaa.
Valmistelin tuossa lihapataa ja oli tultu maustamisvaiheeseen, eli siihen kun pitää löytää mausterasiasta vaikkapa laakerinlehtipussukka.
Toljotin rasiaa joka vilisi vihreitä Meiran pussukoita ja hoin pusseja selaten; "Meira, Meira, Meira.....Meira....no eikö täällä nyt ole ollenkaan laakerinlehtiä, tätä Meiraa vain?!"
Siinä vaiheessa kun metsuri lohkesi taas silmäilemään minua sillä tietyllä epätoivoon viittaavalla katseelle "olenko ihan itse tuon puupään valinnut ja ottanut vielä saman katon alle asumaan", huomasin jonkun jutun taas menevän ihan vähän pieleen.
Huoli pois, heti toisen Meiran alla luki laakerinlehti. Kriisi ohi.
Päätinkin sitten piristää päivää ja lähden katsomaan uutta Rölli-elokuvaa. Jihaa!
Eihän sinne yksin kehtaa mennä, mutta onneksi lähipiiristä löytyy muutama tenava joita voi aina uhkailla kaveriksi. Ja niitä pieninmpiä voi vaan napata jalasta kiinni ja ottaa matkaan.
Odotan nautinnollista elokuva-iltapäivää ja jos kakarat heittelee poppareilla, niin täältä pesee. Mulla on omat mukana ja vähän pikkukiviä kans.
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Uneton Seat...ei kun Sodankylässä
 |
| Eikä reikiä kengissä laisinkaan.... |
Kahmin peiton ja tyynyn kainaloon ja siirryin tuhisevan metsurin vierestä vierashuoneen sängylle lukemaan kirjaa, se toimii yleensä aina. Ei tarvitse montaa sivua lukea kun jo luomi luppasee ja kuorsaan kuola valuen aamuun asti, mutta nyt luin sujuvasti neilisataasivuisen romaanin kannesta kanteen eikä tuntunut missään. Jossain sivulla 263 tuli nälkä, oli pakko käydä syömässä. Ja sivulla 322 sama juttu.
Kappas vain, kello olikin jo kuusi ja hain lehden laatikosta. Pällistelin pihalla pyjamahousuissani ihastelemassa taivaan tähtiä ja funtsin, lähtisinkö lenkille. Noo, enpä taida, tulee uni kun ryömin takaisin peiton alle lämpimään lukemaan lehteä. Ei tullut uni.
Ei edes urheilusivujen kohdalla ollut pienintäkään haukotusta havaittavissa. No jo nyt on tylsää. Mitäs sitten tekis.......käynpä kolistellen vessassa, josko vaikka metsurikin havahtuis kaveriksi kökkimään......ei se herää......katsonpa sitten vähän yle-areenalta Kahden kerroksen väkeä.
Puolessa välissä intohimoista draamaa ei-niin-intohimoinen-metsuri herää.
Jee, kohta se keittää mulle puuroa!
 |
| Lumimieskö?....no minä vain. |
Tyhjensin pyykkikoneen ja lähdin hiihtämään. Tulin kotiin ja lähdin lumikenkäilemään pitkin peltoa metsurin umpinaisilla lumikengillä (ne ei todellakaan ole erogomisen suunnittelun huipentuma) ja putosin joka askeleella puoli metriä hangen sisään. Halleluja, kun on upea päivä! Aurinko paistaa ja on niin kevät, jihaaaa!!!!
Olo alkoi olla jo aika maaninen.
Sitten lähdettiin kauppaan ja kun tultiin kotiin, hoksasin, että nyt on ihan pakko kellottaa yksi aamulenkki. Olen nimittäin ottanut taas ohjelmistoon lenkit ennen aamupuuroa ja koska arkiaamujen aika on enemmän kuin rajallista, on pakko tietää etukäteen kuinka kauan missäkin matkassa menee.
Reittejä täytyy olla useita, koska kyllästyn kuoliaaksi jos hinkutan samaa reittiä joka aamu.
Siis sauvat käteen ja menoksi. Kipkop, kyllä on MAHTAVA PÄIVÄ!
Metsuri odotteli kahvin kanssa, hörppäsin kahvin kahdella kulauksella ja menin lukemaan. Varmaan nyt tulee uni. Ei tullut. Alanpa sitten kokkailla....no tekasempa vielä pizzan tässä samalla........ja eikun syömään ja sitten pizzapelti uuniin. Nyt ei saa nukahtaa, no ei kyllä tunnukkaan yhtään siltä.
Odottelin kirja kädessä pizzan paistumista ja kun olin tästä ikeestä vapaa, menin köllölleen, kohta nukuttaa. Ei nukuta.
No tämä selvä, paskaakos tässä lorvii, alan tiskaamaan. Tanssin vähän hula-hulaa siinä matkalla keittiöön. Päässä kumisee...dingeli-dong....
Ai hurja, nyt vois silittää pyykkiä ja imuroida vähän sieltä sun täältä. Ja kuudelta alkaa rääkki-jumppa, sinne on pakko päästä.......
Heitän villin veikkauksen, että illalla yhdeksän maissa metsurin hermoja koetellaan jo ihan todella. Yleensä tässä käy niin, että mitä pitemmälle ilta etenee, sen hervottomammaksi olo -ja jutut- käy, kunnes sammun kuin saunatonttu ja vaivun taju kankaalla unen pimeimpään rotkoon.
Ei siis pidä suotta hermoilla jos jää yö tai pari nukkumatta, tulee vaan mahtava jihaa-olo ja jaksaa vaikka mitä ja sitten yleensä nukkuukin monta yötä putkeen kuin teinit konsanaan.
Tämä on niin maallista, sanoisi ystäväni Katto Kassinen.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Aivotonta touhua
 |
| Häijy pirulainen |
Talitiaiset, nuo söpöt pikku sirkuttajat on murhaajia. Kylmäverisiä lihansyöjiä.
Perunkajärvellä muuan Tapani oli seurannut ikkunastaan kuinka tintit oli hyökänneet onnettoman, pienen urpiaisen kimppuun oikein porukalla (senkin raukat!) ja nakuttaneet sen hengiltä.
Siinä ei ole urpiaisella paljoakaan mahdollisuuksia selvitä jos ei ihminen satu avuksi.
Lintututkija tätä sitten selitti, että tinteillä tämä käytös on geeneissä. Ennen muinoin kun ihmiset ei vielä ruokkineet lintuja, niin ne sitten söi toisiaan nälissään. Mitä kovempi pakkanen, sen kamalampi käytös. Ja kun oikein tuli hiuka, niin sitten tintti vaan pamautti nokallaan urpiaisen kallon halki ja hotkaisi sen aivot. Yöööööök!
Ja vaikka nyt on pöntöt pullollaan siemeniä ja talipalloja, niin silti tämä alkukantainen käytös saa joskus vallan. Varsinkin jos tintti näkee huonovointisen urpiaisen, niin eihän se voi vastustaa kiusausta vaan täytyy ottaa toinen pois päiviltä ihan huvin vuoksi.
Kyllä on niin kamalaa.
Onneksi satuin just tänään vierailemaan veljeni luona joka on suuri eläinten ystävä. Siellä oli eläimille niin hyvät murkinat ettei nyt ihan heti tule mieleen kenenkään aivot.
Näin ensimmäisen kerran elämässäni ylipainoisen oravan, se oli niin paksu pallo ettei mitään rajaa ja siinä se istua könötti aidalla mässytellen talikiekkoa (jossa oli siemeniä) hyvät tovit.
Linnut söi sitä samaa sapuskaa, mutta ne odotteli alhaalla niitä siemeniä jotka oravan suupielistä pölisi hangelle ja meni vasta oravan lähdettyä nokkimaan kiekkoa.
Hiirillä oli omat karkelot aina silloin kun veljeni antoi niille oman pullan. Muuan hiiri oli syönyt pullaan reiän ja kaivautunut sitten sinne pullaan popsimaan sisuksia. Voin vain kuvitella miten onnellinen hiiri on ollut siellä pullan sisällä istuskellessa. Ihan sama kun minut olisi aikoinaan istutettu suklaamunan sisälle.
Joskus kesällä hiiri saattaa kuulemma livahtaa tupaankin ja silloin se hellästi pyydystetään pipoon ja kannettaan ulos. Ei suinkaan hutkita luudalla hengiltä kuten meillä voisi hyvinkin käydä kauhea huudon säestämänä.
Jos meillä on tintit rajuna niin Kiinassa tänä vuonna on käärmeet ihan must. Koska vuosi 2013 on käärmeen vuosi, niin kiinalaiset on innostuneet ostamaan käärmeitä kotieläimiksi.
He uskovat ihan tosissaan, että käärme kotona tuo onnea. Tosin aika monet sitten kyllästyy melko pian tuohon onnen tuojaan ja kaupittelee niitä sitten netissä. En tiedä nakkaako kiinalaiset käärmeen pannulle paistumaan vai mikä oli se maa jossa niitä myös syötiin, mutta sehän olisi varsin kätevää kun alkaa matelija ottamaan nuppiin. Lounaaksi vaan käärmeenliemikeittoa ja nahkasta hieno kukkaro. Sinne meni onnenkalu.
Istuskeltiin metsurin kanssa soffalla telkkua töllöttämässä ja siellä tuli tämä käärmeen vuosi puheeksi. Mietiskelin siinä ääneen, että olinko isäni kanssa kiinalaisessa horoskoopissa just tuo käärme kun metsuri siinä ihan vakavalla naamalla tuumasi, että taisitta olla sikoja.
SIKOJA!!!! Mistä sille mahtoi tulla oitis sika mieleen?!
Tarkistuksen jälkeen voin iloisesti ilmoittaa, että kyllä me käärmeitä ollaan. Metsuri on itse sika, oikein possujen possu.
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Ohjeita avoliittoon
Juuri nyt koen olevani jo niin kokenut tässä avovaimon roolissa, että voin rennolla kädellä jakaa ohjeita muillekkin samaa yrittäville.
1. Jos et kuule mitä mies sanoo, teeskentele kuulevasi.
Ehkä siksi, että metsurilla on matala -ja hiljainen- ääni, en useinkaan kuule mitä hän sanoo. Jatkuva "häh,täh,mitä?" saat hänet sitten puolestaan hulluuden partaalle, joten ratkaisin ongelman seuraavasti:
Jos en kuule, vastaan "Yymmmmm..." ja toivon ettei se kysynyt mitään. On toiminut toistaiseksi.
Harvoin olen jäänyt kiinni ja silloinkin vetoan huonoon muistiini.
2. Lopeta jankuttaminen heti alkuunsa.
Kun huomaan ettei mies nyt ole ollenkaan samalla aaltopituudella minun ajatuksen juoksun kanssa, en ala vänkäämään. Tänään esim. kysyin koska ennakkolippujen myynti erääseen tilaisuuteen alkaa ja hän siellä toteaa ettei kuulemma ole ilmoitettu muuta kuin paikka. No minä ajattelin, että varmaan lippuja myydään jo jos kerran paikkakin on ilmoitettu, mutta ilmaisin itseni (taas) epäselvästi ja huomasin kuinka siellä toisessa huoneessa alkoi verenpaineet nousta, kun ei sitten ihminen yhtään ymmärrä minun puhetta. Päätin sitten olla hiljaa, ihan ymmmmm-linjalla ja tarkistaa asian itse tietokoneelta kunhan metsrui menee lumitöihin.
3. "Et saa"....totu siihen.
Minä kun kysyn jotain aloittaen sanoilla "Saanko?" niin takuuvarmasti vastaus on "Et saa" ennen kuin olen päässyt edes tuon pitemmälle. Kysyinkin sitten tältä luomakunnan kruunulta, että mitä jos kysynkin sellaista mihin olisikin kannattanut vastata "Kyllä saat, tottakai"? Hän vaan tuumasi rauhallisesti, että ainahan voi muuttaa mieltään. Siinä samantien. Miehet.....luulin, että vain naiset.
Niinpä jos todella haluan saada tahtoni periksi, kuitenkin antaen ymmärtää niin, että mies saa tehdä lopullisen päätöksen, muotoilen kysymyksen ihan toisella lailla. Huomaatko kuinka nöyrä avovaimo olen?
4. Anna sen olla luolaihminen edes joskus
Antaa sen ripustella hikisiä hiihtovaatteitaan pitkin ja poikin kylpyhuonetta, raahat kelkan telaosa saunaan ja piereskellä vapautuneesti. Ei kannata polttaa päreitään verkkareista jotka lojuu keittiössä eikä paidoista jotka lojuu soffalla. Ja jos se haluaa joskus haista hielle, niin siitä vaan. Ei ole pakko nuuskia.
5. Kehu, vaikkei olisi niin aihettakaan.
No kun se siivoaa, ei kannata vinkua listoista joiden päällä saattaa hyvinkin olla pölyä tai rasvatahroista keittiössä. Tai kun se petaa, niin parempi olla nykkimättä sängynpeittoa oikeaan asentoon ja tyynyjen kulmia suoriksi. Ruokaa ei moitita ikinä, suolaa saa kaapista lisää ja ne paperinohuet leivätkin tuli syötyä kun laittoin kolme päälekkäin.
Muuten loppuu palvelu.
6. Pidä korvat puhtaana, että kuulet kun kehutaan.
Kehuminen ja lemmenluritukset, ne on hänen mielestään säästelemisen arvoisia asioita. Turhaan ei tuuli huulia heiluttele, joten jos minua kehutaan niin se on sitten NIIN TOTTA! Ja suotavaa on kuulla ne heti ensimmäisellä kerralla sillä uusintaa tuskin tulee ihan heti. Montakohan kertaa olen ne missannut ja sanonut "ymmmmmm............", no tuskin kovin monesti, kun muistelee sitä salamankin osumatarkkuuta...
Tässäpä näitä neuvoja näin aluksi, näillä pärjää jo todistettavasti ensimmäiset puolivuotta.
Loppukevennykseksi laulu jonka opin tänään:
Haravasta katkesi pii,
katkesi toinenkin pii,
isä laittoi uuden piin ja
taas sitä haravoitiin. Juu.
Jotenkin sopivan simppeli meitsin makuun. Opin sen heti ulkoa.
1. Jos et kuule mitä mies sanoo, teeskentele kuulevasi.
Ehkä siksi, että metsurilla on matala -ja hiljainen- ääni, en useinkaan kuule mitä hän sanoo. Jatkuva "häh,täh,mitä?" saat hänet sitten puolestaan hulluuden partaalle, joten ratkaisin ongelman seuraavasti:
Jos en kuule, vastaan "Yymmmmm..." ja toivon ettei se kysynyt mitään. On toiminut toistaiseksi.
Harvoin olen jäänyt kiinni ja silloinkin vetoan huonoon muistiini.
2. Lopeta jankuttaminen heti alkuunsa.
Kun huomaan ettei mies nyt ole ollenkaan samalla aaltopituudella minun ajatuksen juoksun kanssa, en ala vänkäämään. Tänään esim. kysyin koska ennakkolippujen myynti erääseen tilaisuuteen alkaa ja hän siellä toteaa ettei kuulemma ole ilmoitettu muuta kuin paikka. No minä ajattelin, että varmaan lippuja myydään jo jos kerran paikkakin on ilmoitettu, mutta ilmaisin itseni (taas) epäselvästi ja huomasin kuinka siellä toisessa huoneessa alkoi verenpaineet nousta, kun ei sitten ihminen yhtään ymmärrä minun puhetta. Päätin sitten olla hiljaa, ihan ymmmmm-linjalla ja tarkistaa asian itse tietokoneelta kunhan metsrui menee lumitöihin.
3. "Et saa"....totu siihen.
Minä kun kysyn jotain aloittaen sanoilla "Saanko?" niin takuuvarmasti vastaus on "Et saa" ennen kuin olen päässyt edes tuon pitemmälle. Kysyinkin sitten tältä luomakunnan kruunulta, että mitä jos kysynkin sellaista mihin olisikin kannattanut vastata "Kyllä saat, tottakai"? Hän vaan tuumasi rauhallisesti, että ainahan voi muuttaa mieltään. Siinä samantien. Miehet.....luulin, että vain naiset.
Niinpä jos todella haluan saada tahtoni periksi, kuitenkin antaen ymmärtää niin, että mies saa tehdä lopullisen päätöksen, muotoilen kysymyksen ihan toisella lailla. Huomaatko kuinka nöyrä avovaimo olen?
4. Anna sen olla luolaihminen edes joskus
Antaa sen ripustella hikisiä hiihtovaatteitaan pitkin ja poikin kylpyhuonetta, raahat kelkan telaosa saunaan ja piereskellä vapautuneesti. Ei kannata polttaa päreitään verkkareista jotka lojuu keittiössä eikä paidoista jotka lojuu soffalla. Ja jos se haluaa joskus haista hielle, niin siitä vaan. Ei ole pakko nuuskia.
5. Kehu, vaikkei olisi niin aihettakaan.
No kun se siivoaa, ei kannata vinkua listoista joiden päällä saattaa hyvinkin olla pölyä tai rasvatahroista keittiössä. Tai kun se petaa, niin parempi olla nykkimättä sängynpeittoa oikeaan asentoon ja tyynyjen kulmia suoriksi. Ruokaa ei moitita ikinä, suolaa saa kaapista lisää ja ne paperinohuet leivätkin tuli syötyä kun laittoin kolme päälekkäin.
Muuten loppuu palvelu.
6. Pidä korvat puhtaana, että kuulet kun kehutaan.
Kehuminen ja lemmenluritukset, ne on hänen mielestään säästelemisen arvoisia asioita. Turhaan ei tuuli huulia heiluttele, joten jos minua kehutaan niin se on sitten NIIN TOTTA! Ja suotavaa on kuulla ne heti ensimmäisellä kerralla sillä uusintaa tuskin tulee ihan heti. Montakohan kertaa olen ne missannut ja sanonut "ymmmmmm............", no tuskin kovin monesti, kun muistelee sitä salamankin osumatarkkuuta...
Tässäpä näitä neuvoja näin aluksi, näillä pärjää jo todistettavasti ensimmäiset puolivuotta.
Loppukevennykseksi laulu jonka opin tänään:
Haravasta katkesi pii,
katkesi toinenkin pii,
isä laittoi uuden piin ja
taas sitä haravoitiin. Juu.
Jotenkin sopivan simppeli meitsin makuun. Opin sen heti ulkoa.
lauantai 26. tammikuuta 2013
Nysätukka
Sehän on aika monelle tuttu ongelma, että kun paikkakunta vaihtuu, niin ei oikein tiedä mistä löytäis uuden kampaajan sen entisen hyvän tilalle.
Itselle tämä onglema tuli myös vastaan jo noin kuukausi sitten, mutta jahkasin ja mietin hiukset navassa asti roikkuen aina eiliseen saakka.
Mietin pitkään ajelenko Rovaniemelle sille tutulle luottokampaajalle vai olenko rohkea rokan järsijä ja kannatan paikallista karvuria. Ikävä kyllä päädyin viimeiseen vaihtoehtoon ja tilasin ajan paikalliselle.
Eilen puoli yhdeltä sitten astelin reippain mielin kampaajan ovesta sisään ja tämä minun kampaaja siellä ystävällisesti huuhteli peräseinältä kehoittaen ottamaan takkia pois ja istumaan vähän aikaa hänellä kun on tämä kaappien järjestely vähän kesken.
Mikäpä se siinä, minähän istuin ja lueskelin lehteä. Sitten tyttö kutsui minut tuoliin ja heti alkuunsa laitoin merkille, että sehän juttelee minulle kuin vähäjärkiselle. Tähän tapaan: "No mites me haluttais nyt leikattavan tään hiuksen?" tai "Juuuu-u, onhana se väri tosi kiva sitten laittaa leikattuihin hiuksiin, niiiiiin" . Pesupaikalla sama lässytys jatkui ja välissä hän nauroi nikotellen niin, että kampaamon seinät raikui.
Pestessä hän kysyi onko päänahkani herkkä vai saako hieroa ja minä -hieronnan suurkuluttaja- aivan töpinöissäni lupasin ja valmistauduin vaipumaan nirvanaan.
Tytöllä oli betonimiehen näppituntuma ja hän rusikoi pääparkaani sellaisella voimalla, että siinä sai pikkuaivotkin huutia. Äiti auta......
Vihdoin päästiin takaisin tuoliin ja hätäpäissäni tartuin ensimmäiseen lehteen jonka löysin ettei tyttö vain jatka sössötystään, olisin voinut heikkona hetkenä syöttää ne sakset hänelle. Toki annoin noin niin kuin päälisinpuolin ohjeet miten leikataan, mutta tuumasin (idiootti kun olen), että saat leikata oman makusi mukaan. VIRHE!
Tyttö tuumasi, että "en leikkaa tuolta takaa sitten muuta kuin kuivat latvat pois kun me kerran kasvatetaan tätä hiusta". Ai ME kasvatetaan....
Nips-naps hän siinä saksi ja minä lueskelin ja kun otsista työstettiin laitoin tietysti silmät kiinni.
Ja kun työ oli valmis ja hiukset kuivattu, minua katseli peilistä vankimielisairaalan suljetun osaston potilas.
Siis aivan kamala otsis! Se oli millin mittainen ja sivuilla törrötti vähän pitemmät tupsut, ikään kuin torahampaat.
Minullahan on tämmönen kirkiisin pallopää ja pingispallonenä, joten voitte kuvitella, että oli soma.
Ja tyttö säteili tyytyväisyyttä. Mitä tekee suomalainen torahammastukka? No maksaa kiltisti ja menee kotiin märisemään. Itseasiassa minulla nauratti ihan hulluna enkä edes mennyt suoraan kotiin vaan kävin kaupassa pällistelemässä ja huvittamassa vähän muitakin.
Kotona metsuri nauroi ainakin tunnin kunnes löysin kaapista leveän pannan jonka alle sain nysätukan survottua.
Päätin sitten kuitenkin naurattaa ukkoa vähän lisää heti kun se sai itsensä rauhoittumaan ja menin eteiseen, tempasin pannan pois jolloin alta paljastu millin pysytukka.
Metsuri istui keittiön pöydän ääressä juomassa kahvia, hiivin olohuoneeseen ja kurkistin siitä seinän takaa niin, että pelkkä naama näkyi. Ja taas naurettiin.
Ohoi, ei pidä ottaa tätä elämää niin vakavasti, hiustahan se vain on ja minullahan tuo hius onneksi kasvaa melkoista vauhtia. Ilmeisesti on lannotukset kunnossa, kuten eräs ystäväni totesi.
Sitä minä vaan olen tässä mietiskellyt, että luuliko se tyttö ihan oikeasti minun olevan läheisen toimintakeskuksen asukas vai onko kohtelu kaikille sama. Kuka haluaa tulla testaamaan?
Itselle tämä onglema tuli myös vastaan jo noin kuukausi sitten, mutta jahkasin ja mietin hiukset navassa asti roikkuen aina eiliseen saakka.
Mietin pitkään ajelenko Rovaniemelle sille tutulle luottokampaajalle vai olenko rohkea rokan järsijä ja kannatan paikallista karvuria. Ikävä kyllä päädyin viimeiseen vaihtoehtoon ja tilasin ajan paikalliselle.
Eilen puoli yhdeltä sitten astelin reippain mielin kampaajan ovesta sisään ja tämä minun kampaaja siellä ystävällisesti huuhteli peräseinältä kehoittaen ottamaan takkia pois ja istumaan vähän aikaa hänellä kun on tämä kaappien järjestely vähän kesken.
Mikäpä se siinä, minähän istuin ja lueskelin lehteä. Sitten tyttö kutsui minut tuoliin ja heti alkuunsa laitoin merkille, että sehän juttelee minulle kuin vähäjärkiselle. Tähän tapaan: "No mites me haluttais nyt leikattavan tään hiuksen?" tai "Juuuu-u, onhana se väri tosi kiva sitten laittaa leikattuihin hiuksiin, niiiiiin" . Pesupaikalla sama lässytys jatkui ja välissä hän nauroi nikotellen niin, että kampaamon seinät raikui.
Pestessä hän kysyi onko päänahkani herkkä vai saako hieroa ja minä -hieronnan suurkuluttaja- aivan töpinöissäni lupasin ja valmistauduin vaipumaan nirvanaan.
Tytöllä oli betonimiehen näppituntuma ja hän rusikoi pääparkaani sellaisella voimalla, että siinä sai pikkuaivotkin huutia. Äiti auta......
Vihdoin päästiin takaisin tuoliin ja hätäpäissäni tartuin ensimmäiseen lehteen jonka löysin ettei tyttö vain jatka sössötystään, olisin voinut heikkona hetkenä syöttää ne sakset hänelle. Toki annoin noin niin kuin päälisinpuolin ohjeet miten leikataan, mutta tuumasin (idiootti kun olen), että saat leikata oman makusi mukaan. VIRHE!
Tyttö tuumasi, että "en leikkaa tuolta takaa sitten muuta kuin kuivat latvat pois kun me kerran kasvatetaan tätä hiusta". Ai ME kasvatetaan....
Nips-naps hän siinä saksi ja minä lueskelin ja kun otsista työstettiin laitoin tietysti silmät kiinni.
Ja kun työ oli valmis ja hiukset kuivattu, minua katseli peilistä vankimielisairaalan suljetun osaston potilas.
Siis aivan kamala otsis! Se oli millin mittainen ja sivuilla törrötti vähän pitemmät tupsut, ikään kuin torahampaat.
Minullahan on tämmönen kirkiisin pallopää ja pingispallonenä, joten voitte kuvitella, että oli soma.
Ja tyttö säteili tyytyväisyyttä. Mitä tekee suomalainen torahammastukka? No maksaa kiltisti ja menee kotiin märisemään. Itseasiassa minulla nauratti ihan hulluna enkä edes mennyt suoraan kotiin vaan kävin kaupassa pällistelemässä ja huvittamassa vähän muitakin.
Kotona metsuri nauroi ainakin tunnin kunnes löysin kaapista leveän pannan jonka alle sain nysätukan survottua.
Päätin sitten kuitenkin naurattaa ukkoa vähän lisää heti kun se sai itsensä rauhoittumaan ja menin eteiseen, tempasin pannan pois jolloin alta paljastu millin pysytukka.
Metsuri istui keittiön pöydän ääressä juomassa kahvia, hiivin olohuoneeseen ja kurkistin siitä seinän takaa niin, että pelkkä naama näkyi. Ja taas naurettiin.
Ohoi, ei pidä ottaa tätä elämää niin vakavasti, hiustahan se vain on ja minullahan tuo hius onneksi kasvaa melkoista vauhtia. Ilmeisesti on lannotukset kunnossa, kuten eräs ystäväni totesi.
Sitä minä vaan olen tässä mietiskellyt, että luuliko se tyttö ihan oikeasti minun olevan läheisen toimintakeskuksen asukas vai onko kohtelu kaikille sama. Kuka haluaa tulla testaamaan?
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Havuja, perkele!
Se saa nuo kevätauringon ensisäteet ihmismielen ihan pois tolaltaan, niin olin sekopäisenä, että otin sukset kahden vuoden tauon jälkeen esille ja läksin lykkimään tuonne pusikkoon.
Minähän en mene minnekkään kuntohiihtoladuille toisten tielle pyörimään (pelkään niitä haalarihemmoja) vaan lykin toppahousuissani pitkin metsiä.
Tämähän on nyt ihan luksusta kun pääsen tuosta takaovelta suoraan hiihtämään, ei tarvi ensin ajella autolla tai kävellä hiihtimet kainalossa. Siitä sitten lähdin kelkanjälkeä pitkin kohti rantaa.
Ajatuksena oli, että hiihtelen kelkkareitillä ja vähän siellä sun täällä, vaikka sitten niitä metsurin tekemiä latuja pitkin ja näin teinkin.
Kunnes kuulin joenjään kutsuvan minua puuterilumineen ja oi, kuinka kauniisti auringon säteet siellä kimmalsi. Siis sinne.
Siinä sitten hiihtelin ja vähän alkoi jo epäilyttämään, että onkohan tämä nyt ihan viisas veto?
Kun ei kukaan muu näytä hiihtäneen, mutta sitten järkeilin, että onhan tästä mennyt moottorikelkkakin ja se nyt sentäs ainakin toistaiseksi painaa minua enemmän. Paitsi, että....ajaahan ne aika lujaa....ja kesälläkin veden yli.....
Sitten alko jo vähän pelottamaan kun rannassa näytti olevan ihan sula pläntti.
Käänsin sukset kohti rantaa ja könysin törmää ylös, näin metsruin tekemän jäljen ja lähdin sitä hiihtämään. No hän oli siellä mennyt leveillä metsäsuksilla ja minä pakersin ohuilla läpsyköillä, voitten uskoa, että soijaa pukkasi.
Järkeilin jäljen yhtyvän jossain vaiheessa sinne kelkkareitille, mutta ei sitä vaan näy eikä kuulu.
Alko kyrsimään ja käännyin takaisin, että voikin ihmisellä olla sunnistusvaisto nolla ja että voikin olla TYHMÄ mies! Mitä se nyt on tuollalailla hortoillu pitkin puskia, ei mitään järkeä noissa sen laduissa.
Hiihdin takaisin siihen mistä nousin törmälle ja lähdin nyt hiihtämään kelkanjälkeä jonka toivoin osuvan sille kelkkareitille ja äläpä huoli; se osui!
Sitten vähän pelotti, että mitä jos en kuule tarpeeksi ajoissa takana tulevaa kelkkaa ja joku pösilö ajaa minun ja toppahousujen yli. Kun ne on semmosia kaahareita jotkut. Hiihdin hopusti pois.
Ei tämä nyt ollutkaan niin rento reissu kun olin kuvitellut - vaikkei yhtään kelkaa näkynyt missään- ja lähdin sitten kotia kohti kun sinne vielä osasin.
Kotona meni kaikki vaatteet vaihtoon, oli sen verran extriimiä tämä kuntoilu. Metsurilta tuli melkein nippuria otsaan kun se kuuli, että olin mennyt jäälle. Oli kuulemma meinannut huutaa perään ettei jäälle kannata mennä, mutta tuumannut sitten etten minä varmaan niin tyhmä ole. Sen pitää vissiin tutustua minuun vähän paremmin.
Minähän en mene minnekkään kuntohiihtoladuille toisten tielle pyörimään (pelkään niitä haalarihemmoja) vaan lykin toppahousuissani pitkin metsiä.
Tämähän on nyt ihan luksusta kun pääsen tuosta takaovelta suoraan hiihtämään, ei tarvi ensin ajella autolla tai kävellä hiihtimet kainalossa. Siitä sitten lähdin kelkanjälkeä pitkin kohti rantaa.
Ajatuksena oli, että hiihtelen kelkkareitillä ja vähän siellä sun täällä, vaikka sitten niitä metsurin tekemiä latuja pitkin ja näin teinkin.
Kunnes kuulin joenjään kutsuvan minua puuterilumineen ja oi, kuinka kauniisti auringon säteet siellä kimmalsi. Siis sinne.
Siinä sitten hiihtelin ja vähän alkoi jo epäilyttämään, että onkohan tämä nyt ihan viisas veto?
Kun ei kukaan muu näytä hiihtäneen, mutta sitten järkeilin, että onhan tästä mennyt moottorikelkkakin ja se nyt sentäs ainakin toistaiseksi painaa minua enemmän. Paitsi, että....ajaahan ne aika lujaa....ja kesälläkin veden yli.....
Sitten alko jo vähän pelottamaan kun rannassa näytti olevan ihan sula pläntti.
Käänsin sukset kohti rantaa ja könysin törmää ylös, näin metsruin tekemän jäljen ja lähdin sitä hiihtämään. No hän oli siellä mennyt leveillä metsäsuksilla ja minä pakersin ohuilla läpsyköillä, voitten uskoa, että soijaa pukkasi.
Järkeilin jäljen yhtyvän jossain vaiheessa sinne kelkkareitille, mutta ei sitä vaan näy eikä kuulu.
Alko kyrsimään ja käännyin takaisin, että voikin ihmisellä olla sunnistusvaisto nolla ja että voikin olla TYHMÄ mies! Mitä se nyt on tuollalailla hortoillu pitkin puskia, ei mitään järkeä noissa sen laduissa.
Hiihdin takaisin siihen mistä nousin törmälle ja lähdin nyt hiihtämään kelkanjälkeä jonka toivoin osuvan sille kelkkareitille ja äläpä huoli; se osui!
Sitten vähän pelotti, että mitä jos en kuule tarpeeksi ajoissa takana tulevaa kelkkaa ja joku pösilö ajaa minun ja toppahousujen yli. Kun ne on semmosia kaahareita jotkut. Hiihdin hopusti pois.
Ei tämä nyt ollutkaan niin rento reissu kun olin kuvitellut - vaikkei yhtään kelkaa näkynyt missään- ja lähdin sitten kotia kohti kun sinne vielä osasin.
Kotona meni kaikki vaatteet vaihtoon, oli sen verran extriimiä tämä kuntoilu. Metsurilta tuli melkein nippuria otsaan kun se kuuli, että olin mennyt jäälle. Oli kuulemma meinannut huutaa perään ettei jäälle kannata mennä, mutta tuumannut sitten etten minä varmaan niin tyhmä ole. Sen pitää vissiin tutustua minuun vähän paremmin.
lauantai 19. tammikuuta 2013
Vanha nainen hunningolla....
Ai hurja mikä päivä!
Jos muistat, niin minullahan ei pää nollaannu missään niin hyvin kuin metsässä makkaranpaistossa ja tähän on viimeaikona ilmaantunut taas tarvetta.
Sehän ei sinällään ole mikään ongelma kun on valinnut miehekseen metsurin ja asiaa näin talvella helpottaa kummasti se, että tällä metsruilla on nykyään myös kelkka!
Juujuu, se sama jolle tuossa taannoin naureskelin.
Tänään hän sitten ehdotti, että mitä jos mentäisiin kelkkalla vähän tulistelemaan kun päiväkin oli mitä parhain, jopa aurinko jaksoi könytä kokonaisena taivaalle.
Olin messissä heti ihan täpöillä ja kiskoin jo kypärää päähäni ennenkuin toinen kerkesi kissaa sanoa.
Minulla nimittäin on ihan oma lainakypärä, lainasin sen isältäni joka ei tykkää kelkailla moinen potta päässä.
Makkarat reppuun ja eikun menox.
Ihan hivenen kumminkin olin epäluuloinen tästä kelkkailun hurmasta, arvelin etten nää mitään sieltä visiirin takaa, kypärä on tukala ja istuin siinä metsruin takana epämukava, selkään sattuu ja metsuri pyllistelee naamalle. Noo....kaiken kestää kun mennään vain pikkumatka ja sitten saa tulistella.
Eipä pettynyt pessimisti taaskaan; se oli ihan järjettömän hauskaa!
Oltiin aivan liian pian perillä siinä mihin metsuri aikoi nuotion rakentaa ja eväitten jälkeen kinusin - itseasiassa rukoilin- pikkusen pitempää ajomatkaa. Minuun oli ihan selvästi iskenyt kelkkakärpänen.
Ja ihan pian huomasin ettei minulle riitä mikään vauhti. Ensin tuntui ihan hurjan jännältä kun mentiin kelkkareittiä melko lujaa, sitten mentiin umpihankea niin että lumi pöllysi ja minä kuvittelin olevani metsurin kanssa rännikelkkailun maailmanmestareita. Siinä me keikuttiin puolelta toiselle ja oli hauskaa vaikka hintsusti jännittikin jäädäänkö kiinni. Se oli itseasiassa osa nautintoa.
Seuraavaksi aloin himoita joen jäälle jossa voisi päästellä ihan kaasu pohjassa, mutta kuski ei suostunut kun siellä oli kuulemma vettä.
Oltiin jo matkalla kotiin kun äkkäsin oikealla melko suuren pellon ja koputin metsurin kypärään ja karjumalla ehdotin pientä peltokruisailua. Pyyntööni suostuttiin ja sitten mentiin!
Nyt oli vanha nainen hunnigolla. Me mentiin niiiiiiiin lujaa, lumi pölisi ja välissä pompittiin takapuolet taivaassa kun matkalle osui jotain patteja. Nauroin ja huusin kun mielipuoli, pelotti ja jännitti ja samalla oli tajuttoman hyvä olo. SE OLI HAUSKAA!!!!!!
Sain muutaman kerran kyydin pellon päästä päähän enkä olis halunnut lopettaa ikinä.
Kotimatkalla metsuri sitten säälistä huudatti minua vielä tuossa kotipellolla. Minä nauroin vielä tunnin kotona.
Nyt joku voisi luulla, että haluan ihan itse puikkoihin päästelemään, mutta ei se ole mun juttu. Kokeilin kyllä enkä tykännyt, tuli hiki. Istun mielummin kyydissä ja huudan.
Jos ajaisin itse voin huutaa ihan muista syistä kun onnesta.
Enkä koskaan milloinkaan enää väheksy -saati naureskele- toisten kelkkailuhimoa, odotan nimittäin ihan töpinöissäni kevättä ja joen jäätä jossa ei ole vettä.
Halleluja, sitten läks!
Jos muistat, niin minullahan ei pää nollaannu missään niin hyvin kuin metsässä makkaranpaistossa ja tähän on viimeaikona ilmaantunut taas tarvetta.
Sehän ei sinällään ole mikään ongelma kun on valinnut miehekseen metsurin ja asiaa näin talvella helpottaa kummasti se, että tällä metsruilla on nykyään myös kelkka!
Juujuu, se sama jolle tuossa taannoin naureskelin.
Tänään hän sitten ehdotti, että mitä jos mentäisiin kelkkalla vähän tulistelemaan kun päiväkin oli mitä parhain, jopa aurinko jaksoi könytä kokonaisena taivaalle.
Olin messissä heti ihan täpöillä ja kiskoin jo kypärää päähäni ennenkuin toinen kerkesi kissaa sanoa.
Minulla nimittäin on ihan oma lainakypärä, lainasin sen isältäni joka ei tykkää kelkailla moinen potta päässä.
Makkarat reppuun ja eikun menox.
Ihan hivenen kumminkin olin epäluuloinen tästä kelkkailun hurmasta, arvelin etten nää mitään sieltä visiirin takaa, kypärä on tukala ja istuin siinä metsruin takana epämukava, selkään sattuu ja metsuri pyllistelee naamalle. Noo....kaiken kestää kun mennään vain pikkumatka ja sitten saa tulistella.
Eipä pettynyt pessimisti taaskaan; se oli ihan järjettömän hauskaa!
Oltiin aivan liian pian perillä siinä mihin metsuri aikoi nuotion rakentaa ja eväitten jälkeen kinusin - itseasiassa rukoilin- pikkusen pitempää ajomatkaa. Minuun oli ihan selvästi iskenyt kelkkakärpänen.
Ja ihan pian huomasin ettei minulle riitä mikään vauhti. Ensin tuntui ihan hurjan jännältä kun mentiin kelkkareittiä melko lujaa, sitten mentiin umpihankea niin että lumi pöllysi ja minä kuvittelin olevani metsurin kanssa rännikelkkailun maailmanmestareita. Siinä me keikuttiin puolelta toiselle ja oli hauskaa vaikka hintsusti jännittikin jäädäänkö kiinni. Se oli itseasiassa osa nautintoa.
Seuraavaksi aloin himoita joen jäälle jossa voisi päästellä ihan kaasu pohjassa, mutta kuski ei suostunut kun siellä oli kuulemma vettä.
Oltiin jo matkalla kotiin kun äkkäsin oikealla melko suuren pellon ja koputin metsurin kypärään ja karjumalla ehdotin pientä peltokruisailua. Pyyntööni suostuttiin ja sitten mentiin!
Nyt oli vanha nainen hunnigolla. Me mentiin niiiiiiiin lujaa, lumi pölisi ja välissä pompittiin takapuolet taivaassa kun matkalle osui jotain patteja. Nauroin ja huusin kun mielipuoli, pelotti ja jännitti ja samalla oli tajuttoman hyvä olo. SE OLI HAUSKAA!!!!!!
Sain muutaman kerran kyydin pellon päästä päähän enkä olis halunnut lopettaa ikinä.
Kotimatkalla metsuri sitten säälistä huudatti minua vielä tuossa kotipellolla. Minä nauroin vielä tunnin kotona.
Nyt joku voisi luulla, että haluan ihan itse puikkoihin päästelemään, mutta ei se ole mun juttu. Kokeilin kyllä enkä tykännyt, tuli hiki. Istun mielummin kyydissä ja huudan.
Jos ajaisin itse voin huutaa ihan muista syistä kun onnesta.
Enkä koskaan milloinkaan enää väheksy -saati naureskele- toisten kelkkailuhimoa, odotan nimittäin ihan töpinöissäni kevättä ja joen jäätä jossa ei ole vettä.
Halleluja, sitten läks!
perjantai 11. tammikuuta 2013
Sänkypäiviä
Parisänky, siinä vasta metka vekotin!
Nyt kun minulla vihdoin viimein kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen on taas parisänky, otan siitä kaiken ilon irti.
Ei ole sänkypäiviä hauskempaa! Tähän tarvitaan parisänky (petaamatonkin käy, mutta pedattu on monikäyttöisempi), paljon tyynyjä, lämmin huopa ja sitten ihan oman valinnan mukaan loput. Minä otan sänkyyn kaukosäätimen, kirjan, lukulasit, naposteltavaa ja nöpösteltävää ja ehkä joskus metsurin. Sitten vaan loikoilen koko päivän sängyssä pitkittäin ja poikittain, katselen välissä telkkaria, otan unoset ja sitä rataa. Ja se on niiiiiin kivaa!
Viimeksi olen viettänyt sänkypäiviä kun Larvanto oli melko pieni, koska silloin meillä oli viimeksi parisänky.
Siellä me sitten kaksin köllittiin, tehtiin majoja,luettiin satuja ja naposteltiin. Kieltämättä em. päivät oli hauskempia kuin tämänpäiväiset, mutta tähän on tyydyttävä kunnes nuoripari saa tekaistua minulle muutaman kaverin sänkypäiviin.
Nyt on kylläkin se etu, ettei kukaan piirtele minun valkoista puseroa täyteen uskomattoman hienoja kuvia (ainakin taiteilijan itsensä mielestä) sillä aikaa kun otan torkut, ellei sitten metsuri tule joku päivä hulluksi ja ryhdy toimeen.
Toinen iloinen asia on ikioma makuuhuone, jota minulla ei ole myöskään ollut aikoihin. Sänkypäiviä kun ei voi oikein viettää keskellä olohuonetta, siihen tarvitaan omaa rauhaa.
Kylläpä voikin ihmisellä olla leuhka olo!
Makuuhuone ja parisänky, siitä ei enää elämä paremmaksi voi muuttua......paitsi riippumatto keskellä olohuonetta olis melko muikea juttu............riippumattopäivä......kuulostaa hyvältä.
Nyt kun minulla vihdoin viimein kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen on taas parisänky, otan siitä kaiken ilon irti.
Ei ole sänkypäiviä hauskempaa! Tähän tarvitaan parisänky (petaamatonkin käy, mutta pedattu on monikäyttöisempi), paljon tyynyjä, lämmin huopa ja sitten ihan oman valinnan mukaan loput. Minä otan sänkyyn kaukosäätimen, kirjan, lukulasit, naposteltavaa ja nöpösteltävää ja ehkä joskus metsurin. Sitten vaan loikoilen koko päivän sängyssä pitkittäin ja poikittain, katselen välissä telkkaria, otan unoset ja sitä rataa. Ja se on niiiiiin kivaa!
Viimeksi olen viettänyt sänkypäiviä kun Larvanto oli melko pieni, koska silloin meillä oli viimeksi parisänky.
Siellä me sitten kaksin köllittiin, tehtiin majoja,luettiin satuja ja naposteltiin. Kieltämättä em. päivät oli hauskempia kuin tämänpäiväiset, mutta tähän on tyydyttävä kunnes nuoripari saa tekaistua minulle muutaman kaverin sänkypäiviin.
Nyt on kylläkin se etu, ettei kukaan piirtele minun valkoista puseroa täyteen uskomattoman hienoja kuvia (ainakin taiteilijan itsensä mielestä) sillä aikaa kun otan torkut, ellei sitten metsuri tule joku päivä hulluksi ja ryhdy toimeen.
Toinen iloinen asia on ikioma makuuhuone, jota minulla ei ole myöskään ollut aikoihin. Sänkypäiviä kun ei voi oikein viettää keskellä olohuonetta, siihen tarvitaan omaa rauhaa.
Kylläpä voikin ihmisellä olla leuhka olo!
Makuuhuone ja parisänky, siitä ei enää elämä paremmaksi voi muuttua......paitsi riippumatto keskellä olohuonetta olis melko muikea juttu............riippumattopäivä......kuulostaa hyvältä.
torstai 10. tammikuuta 2013
Lapillinen lisää....
Heräsin aamulla kello viisi ja meinasin oitis kaatua nenälleni, koska jalat olivat eilisestä jumpasta niin kipeät etteivät suostuneet liikkumaan ollenkaan.
Keitin itselleni kolmen litran kattilallisen kaurapuuroa, söin sen, otin kourallisen vitamiineja, join litran vettä päälle ja lähdin töihin.
Yön aikana oli satanut lunta eikä jalkakäytäviä oltu aukaistu joten kahlasin polviin asti ulottuvassa hangessa kohti työpaikkaa. Minulla oli niin kuuma, että kaikki vaatteet kastuivat litimäräksi.
Niin v-tutti, että tuli kauhea päänsärky.
Työpaikalla riehui vatsatauti ja lapset oksentelivat pitkin nurkkia ja olivat muutenkin tosi kauheita.
Kahvihuoneen pöydällä oli taas joku rahankeruu-projekti meneillään, niihin kaikkiin uppoaa puolet palkasta, mutta osallistuin taas koska en halua erottua massasta.
Töiden jälkeen tilasin taksin, koska laiskutti kävellä hierojalle, jonne olin seuraavaksi menossa.
Hieroja runnoin minulta selkärangan mutkalle ja toimitusta säesti kauhea pauke ja jytinä kun nikamavälit yrittivät epätoivoisesti pitää rangan kasassa. En valittanut, koska olen kiltti suomalainen.
Kotimatkalla kävin tukemassa paikallista käsityökauppaa ja ostin uudet nahkakintaat koska entisistä tippuu sormet ulos. Ne oli kalliit, mutta laatu maksaa.
Ronskista hieronnasta huolimatta pystyin kävelemään kotiin vaikka matka kestikin ikuisuuden.
Kotona minua odotti äkäinen mies joka karjui pää punottaen kun en taaskaan muistanut riisua kenkiä tuulikaappiin.
Illalla sitten iski se vatsatauti ja oksensin suoleni pönttöön ja iskin toisella kädellä migreenipiikkiä reiteen, koska paska päivä laukaisi myös migreenin.
Ja sitten sama ilman lapinlisää:
Heräsin aamulla pirteänä ennen kuin kello ehti soida ja venyttelin siinä pötkötellessäni jumpasta kivistäviä pohkeitani.
Keitin itselleni lautasellisen puuroa, söin sen, otin pari vitamiinipilleriä ja huuhdoin ne alas lasillisella vettä.Sitten lähdin töihin.
Oli ihana ilma, yön aikana oli tosin satanut lunta eikä kävelyteitä oltu vielä aukaistu, mutta lunta oli onneksi vain muutama sentti. Kävellessä tuli kuuma, puseron selkä oli hieman nihkeä.
Oikealla ohimolla tuntuu pientä tykytystä, olisko migreeni tulossa.
Työpaikalla yksi lapsista sairastui vatsatautiin, mutta oksensi tyylikkästi pönttöön. Lapset olivat riehakkaalla päällä ja pojat otti pienen painimatsin, mutta ihan leikkimielellä. Keneenkään ei sattunut.
Kahvihuoneessa oli arpajais-lista, keräämme näin rahaa yhteisiin illanviettoihin ja osallistuminen on vapaaehtoista. Arpa maksaa euron. Ostin sen ilomielin, koska haluan osallistua yhteisiin illanistujaisiin.
Huomasin, että olin unohtanut hierojalle menon, joka oli melkein heti töiden jälkeen joten en ehdi sinne kävelemällä ja lompakkokin on kotona. Soitin siis miehelleni, joka tuli hakemaan minut ottaen samalla lompakkoni mukaan, ehdin hyvin.
Hieroja kysyi kuinka lujaa haluan hierottavan ja toivoin mahdollisimman kovaa käsittelyä, ai kun teki hyvää! Nikamavälit poksahtelivat iloisesti auki ja yläselkä rentoutui jumeista.
Kotimatkalla kävin ostamassa uudet kintaat, koska entisistä oli jo sisällä oleva nukka kulunut melko ohueksi ja ne olivat kylmät. Uudet oli vuorattu villalla ja ne olivat laatuunsa nähden kohtuuhintaiset.
Rennolla selällä oli kiva kävellä ja kotimatka meni sukkelasti.
Kotona minua odotti mies, joka huomautti siinä kahvia keitellessään etten valuttaisi lumia pitkin keittiötä.
Illalla sitten iski vatsatauti joka veti olon tosi veteläksi, migreeni huomasi tilaisuutensa tulleen ja iski myös, mutta lopetti onneksi yhden tabletin voimalla.
Jotta näin.
Keitin itselleni kolmen litran kattilallisen kaurapuuroa, söin sen, otin kourallisen vitamiineja, join litran vettä päälle ja lähdin töihin.
Yön aikana oli satanut lunta eikä jalkakäytäviä oltu aukaistu joten kahlasin polviin asti ulottuvassa hangessa kohti työpaikkaa. Minulla oli niin kuuma, että kaikki vaatteet kastuivat litimäräksi.
Niin v-tutti, että tuli kauhea päänsärky.
Työpaikalla riehui vatsatauti ja lapset oksentelivat pitkin nurkkia ja olivat muutenkin tosi kauheita.
Kahvihuoneen pöydällä oli taas joku rahankeruu-projekti meneillään, niihin kaikkiin uppoaa puolet palkasta, mutta osallistuin taas koska en halua erottua massasta.
Töiden jälkeen tilasin taksin, koska laiskutti kävellä hierojalle, jonne olin seuraavaksi menossa.
Hieroja runnoin minulta selkärangan mutkalle ja toimitusta säesti kauhea pauke ja jytinä kun nikamavälit yrittivät epätoivoisesti pitää rangan kasassa. En valittanut, koska olen kiltti suomalainen.
Kotimatkalla kävin tukemassa paikallista käsityökauppaa ja ostin uudet nahkakintaat koska entisistä tippuu sormet ulos. Ne oli kalliit, mutta laatu maksaa.
Ronskista hieronnasta huolimatta pystyin kävelemään kotiin vaikka matka kestikin ikuisuuden.
Kotona minua odotti äkäinen mies joka karjui pää punottaen kun en taaskaan muistanut riisua kenkiä tuulikaappiin.
Illalla sitten iski se vatsatauti ja oksensin suoleni pönttöön ja iskin toisella kädellä migreenipiikkiä reiteen, koska paska päivä laukaisi myös migreenin.
Ja sitten sama ilman lapinlisää:
Heräsin aamulla pirteänä ennen kuin kello ehti soida ja venyttelin siinä pötkötellessäni jumpasta kivistäviä pohkeitani.
Keitin itselleni lautasellisen puuroa, söin sen, otin pari vitamiinipilleriä ja huuhdoin ne alas lasillisella vettä.Sitten lähdin töihin.
Oli ihana ilma, yön aikana oli tosin satanut lunta eikä kävelyteitä oltu vielä aukaistu, mutta lunta oli onneksi vain muutama sentti. Kävellessä tuli kuuma, puseron selkä oli hieman nihkeä.
Oikealla ohimolla tuntuu pientä tykytystä, olisko migreeni tulossa.
Työpaikalla yksi lapsista sairastui vatsatautiin, mutta oksensi tyylikkästi pönttöön. Lapset olivat riehakkaalla päällä ja pojat otti pienen painimatsin, mutta ihan leikkimielellä. Keneenkään ei sattunut.
Kahvihuoneessa oli arpajais-lista, keräämme näin rahaa yhteisiin illanviettoihin ja osallistuminen on vapaaehtoista. Arpa maksaa euron. Ostin sen ilomielin, koska haluan osallistua yhteisiin illanistujaisiin.
Huomasin, että olin unohtanut hierojalle menon, joka oli melkein heti töiden jälkeen joten en ehdi sinne kävelemällä ja lompakkokin on kotona. Soitin siis miehelleni, joka tuli hakemaan minut ottaen samalla lompakkoni mukaan, ehdin hyvin.
Hieroja kysyi kuinka lujaa haluan hierottavan ja toivoin mahdollisimman kovaa käsittelyä, ai kun teki hyvää! Nikamavälit poksahtelivat iloisesti auki ja yläselkä rentoutui jumeista.
Kotimatkalla kävin ostamassa uudet kintaat, koska entisistä oli jo sisällä oleva nukka kulunut melko ohueksi ja ne olivat kylmät. Uudet oli vuorattu villalla ja ne olivat laatuunsa nähden kohtuuhintaiset.
Rennolla selällä oli kiva kävellä ja kotimatka meni sukkelasti.
Kotona minua odotti mies, joka huomautti siinä kahvia keitellessään etten valuttaisi lumia pitkin keittiötä.
Illalla sitten iski vatsatauti joka veti olon tosi veteläksi, migreeni huomasi tilaisuutensa tulleen ja iski myös, mutta lopetti onneksi yhden tabletin voimalla.
Jotta näin.
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
Kuinka kummassa.......
...joku uskaltaa laitattaa ripsien pidennykset? En ole ennen tiennytkään kuinka vaarallista puuhaa se on kunnes kävin paikallisella kosmetologilla kulmien muotoilussa ja hän sitten kertoili tämän uuden villityksen vaaroista. Huolimatta siitä, että myös heillä tätä toimintaa harjoitetaan.
He eivät kuulemma suostu tekemään sitä kovin usein koska jo pelkästään ne hajut joita niistä liimoista lähtee on vaarallisia ja syövälle altistavia eivätkä he luonnollisestikaan halua nuuskia niitä kovin usein. Työskentely asento on kuulemma myös erittäin hankala ja saa helposti kosmetologin jumiin.
Tämä liima jolla ne irtoripset sitten liimataan ihmisen omiin ripisiin on pikaliimaa, siis melkein sitä samaa jolla voi liimata enon katosta roikkumaan. Jos sitä tipahtaa iholla, se voi aiheuttaa palovammat puhumattakaan mitä tuhoa se saa aikaan jos kosmetologilla vähän käsi vippaa ja liimatiplu molskahtaakin silmään.
Kuulemma aika moni kosmetologi tietää mitä tapahtuu jos sitä liimaa tarttuu sormeen ja sitten otat jotain käteen, siinähän olet jumissa ennenkuin ehdit sanoa aijaijai. Irti pääsee kun uhraa sormen päälimmäisen nahkakerroksen.
Kaiken tämän lisäksi se liima on kuulemma erittäin allergisoivaa ja sitähän et voi tietää etukäteen, että saatko tomaattisilmät vai et. Tuttava oli paljon rohkeampi kuin minä ja kävi laitattamassa itselleen oikein hienot räpsyttimet joissa kimalteli reunoissa blingblingiä.
Ne oli hienot siihen saakka kunnes ripset alkoivat irtoilla ja rapista poskille jonka jälkeen hänellä törrötti siellä sun täällä pitkiä ripsiä omiensa joukossa.
Niitähän ei voi itse kiskaista irti, jää vielä yläluomi käteen.
Kun kosmetologi oli saanut näillä ripsi-jutuilla minut kauhusta mykäksi, hän päätti sitten vielä kertoa kuinka vaarallisia rakennekynnet on pitemmän päälle jos niitä jatkuvasti uusii.
Amerikoissa (jossa tämä villitys on jo jatkunut ties kuinka kauan) sormisyövät ovat kuulemma yleistyneet huimasti koska rakennekynsien laittamiseen käytetään uv-lamppua jonka säteily taas aiheuttaa syöpää. Taas se syöpä......
Kynsien läpi kuulemma imeytyy tosi herkästi kaikki myrkyt ja varsinkin silloin kun ne on vaurioituneet jatkuvasta räpläämisestä.
Tässä vaiheessa odotin seuraavaksi kauhutarinoita botox-ruiskeista, mutta sinne asti hän ei ehtinyt kun tuli toinen asiakas. No se on hermomyrkkyä, sen toki tiesin jo.
Tänään sitten köllöttelin peiton alla massu täynnä puuroa ja lueskelin aamun lehteä ja siellä oli kauhutarinoille jatkoa. Osa numero kolme; vaalentavat ihovärit.
Vaalentaminen on kuulkaas valtava maailmalaajuinen bisnes, varsinkin intialaiset on tähän voiteeseen hulluna ja Nigeriassakin 77 % naisista käyttää säännöllisesti vaalennustuotteita.
Voiteitten lisäksi on myös saippuaa eikä näitä tuotteita käytä vain naiset vaan myös miehet tahtovat vaaleamman hipiän koska voidemainoksissa ihmisille luvataan työpaikkoja, parempia parisuhteita ja ties mitä. Niin ja näiden käyttöhän ei pysähdy ihan siihen mihin silmä näkee vaan myös intiimialueille on oma vaalennusvoiteensa. Miten hullu ihminen voi ollakkaan?!!!
Taika-aine jolla iho saadaan vaaleammaksi on kuulkaa elohopea, elohopeasuolat estävät melaniinin muodostumista, mutta siinä sivussa voit saada pysyvät munuaisvauriot. Eikä masentuminen tai psykoosissa öllöttäminen tunnu yhtään sen paremmalta vaaleaihoisena, luulen ma.
Turha kai tässä on jeesustella, ainahan ihmine haluaa sitä mitä ei saa. Jos on kiharat hiukset ostetaan suoristusrauta, jos on rako hampaissa hankittaan kuoret, jos on vinot silmät ne pitää plastikkakirurgin vääntää vängällä pyöreämmiksi. Isorintaset haluaa pienet ja pienirintaset menee Tallinnaan.
Ja sitten ollaan menossa hirteen tai terapiaan kun ei se elämä muuttunutkaan paremmaksi vaikka kuinka korjailis Luojan työtä.
Ja miksi helvetissä kaikki puolison etsijät haluavat huumorintajuisen kumppanin, vaikkei itsellä välttämättä ole huumorintajua ollenkaan?!
Hulluksihan siinä tulee jos toinen on tolkuttoman huumorintajuinen ja sinulta se ominaisuus puuttuu tyystin, ei taida pitemmän päälle paljon naurattaa.
Eikä se huumorintajuinen jaksa kauaa yksin riehua jos kaveri on kun pottu vellissä. Unohtakaa jo se huumorintaju ja etsikää vaikka kunnon kokkia, ruuan päälle nyt kaikki ymmärtää ja varmasti antaa tukevamman pohjan parisuhteelle kun nauraminen.
Vaikka itse kyllä olen kyllä enempi sen nauramisen kannalla...
He eivät kuulemma suostu tekemään sitä kovin usein koska jo pelkästään ne hajut joita niistä liimoista lähtee on vaarallisia ja syövälle altistavia eivätkä he luonnollisestikaan halua nuuskia niitä kovin usein. Työskentely asento on kuulemma myös erittäin hankala ja saa helposti kosmetologin jumiin.
Tämä liima jolla ne irtoripset sitten liimataan ihmisen omiin ripisiin on pikaliimaa, siis melkein sitä samaa jolla voi liimata enon katosta roikkumaan. Jos sitä tipahtaa iholla, se voi aiheuttaa palovammat puhumattakaan mitä tuhoa se saa aikaan jos kosmetologilla vähän käsi vippaa ja liimatiplu molskahtaakin silmään.
Kuulemma aika moni kosmetologi tietää mitä tapahtuu jos sitä liimaa tarttuu sormeen ja sitten otat jotain käteen, siinähän olet jumissa ennenkuin ehdit sanoa aijaijai. Irti pääsee kun uhraa sormen päälimmäisen nahkakerroksen.
Kaiken tämän lisäksi se liima on kuulemma erittäin allergisoivaa ja sitähän et voi tietää etukäteen, että saatko tomaattisilmät vai et. Tuttava oli paljon rohkeampi kuin minä ja kävi laitattamassa itselleen oikein hienot räpsyttimet joissa kimalteli reunoissa blingblingiä.
Ne oli hienot siihen saakka kunnes ripset alkoivat irtoilla ja rapista poskille jonka jälkeen hänellä törrötti siellä sun täällä pitkiä ripsiä omiensa joukossa.
Niitähän ei voi itse kiskaista irti, jää vielä yläluomi käteen.
Kun kosmetologi oli saanut näillä ripsi-jutuilla minut kauhusta mykäksi, hän päätti sitten vielä kertoa kuinka vaarallisia rakennekynnet on pitemmän päälle jos niitä jatkuvasti uusii.
Amerikoissa (jossa tämä villitys on jo jatkunut ties kuinka kauan) sormisyövät ovat kuulemma yleistyneet huimasti koska rakennekynsien laittamiseen käytetään uv-lamppua jonka säteily taas aiheuttaa syöpää. Taas se syöpä......
Kynsien läpi kuulemma imeytyy tosi herkästi kaikki myrkyt ja varsinkin silloin kun ne on vaurioituneet jatkuvasta räpläämisestä.
Tässä vaiheessa odotin seuraavaksi kauhutarinoita botox-ruiskeista, mutta sinne asti hän ei ehtinyt kun tuli toinen asiakas. No se on hermomyrkkyä, sen toki tiesin jo.
Tänään sitten köllöttelin peiton alla massu täynnä puuroa ja lueskelin aamun lehteä ja siellä oli kauhutarinoille jatkoa. Osa numero kolme; vaalentavat ihovärit.
Vaalentaminen on kuulkaas valtava maailmalaajuinen bisnes, varsinkin intialaiset on tähän voiteeseen hulluna ja Nigeriassakin 77 % naisista käyttää säännöllisesti vaalennustuotteita.
Voiteitten lisäksi on myös saippuaa eikä näitä tuotteita käytä vain naiset vaan myös miehet tahtovat vaaleamman hipiän koska voidemainoksissa ihmisille luvataan työpaikkoja, parempia parisuhteita ja ties mitä. Niin ja näiden käyttöhän ei pysähdy ihan siihen mihin silmä näkee vaan myös intiimialueille on oma vaalennusvoiteensa. Miten hullu ihminen voi ollakkaan?!!!
Taika-aine jolla iho saadaan vaaleammaksi on kuulkaa elohopea, elohopeasuolat estävät melaniinin muodostumista, mutta siinä sivussa voit saada pysyvät munuaisvauriot. Eikä masentuminen tai psykoosissa öllöttäminen tunnu yhtään sen paremmalta vaaleaihoisena, luulen ma.
Turha kai tässä on jeesustella, ainahan ihmine haluaa sitä mitä ei saa. Jos on kiharat hiukset ostetaan suoristusrauta, jos on rako hampaissa hankittaan kuoret, jos on vinot silmät ne pitää plastikkakirurgin vääntää vängällä pyöreämmiksi. Isorintaset haluaa pienet ja pienirintaset menee Tallinnaan.
Ja sitten ollaan menossa hirteen tai terapiaan kun ei se elämä muuttunutkaan paremmaksi vaikka kuinka korjailis Luojan työtä.
Ja miksi helvetissä kaikki puolison etsijät haluavat huumorintajuisen kumppanin, vaikkei itsellä välttämättä ole huumorintajua ollenkaan?!
Hulluksihan siinä tulee jos toinen on tolkuttoman huumorintajuinen ja sinulta se ominaisuus puuttuu tyystin, ei taida pitemmän päälle paljon naurattaa.
Eikä se huumorintajuinen jaksa kauaa yksin riehua jos kaveri on kun pottu vellissä. Unohtakaa jo se huumorintaju ja etsikää vaikka kunnon kokkia, ruuan päälle nyt kaikki ymmärtää ja varmasti antaa tukevamman pohjan parisuhteelle kun nauraminen.
Vaikka itse kyllä olen kyllä enempi sen nauramisen kannalla...
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Kellokalle
Mieheni on kellokalle. Ja se on toisinaan tosi rasittavaa.
Sillä on joitain aivan kummallisia rutiineja, kuten nämä ateriointiajat. Ne on tarkemmat kuin pienellä vauvalla.
Aamu aloitetaan aina puurolla jota ei tietystikkään voi syödä enää kello yhdeksän jälkeen koska silloin ei ole enää aamu. Puuro aamuisin on ihan jees, mutta tuo kellonaika ei, jos sattuu haluttamaan puuroa vaikka yhdeltätoista, niin miksei sitä voi muka syödä silloin?!
Hänellä kun ei töissä ole mitään kello yhdentoista lounasta niin ei hän tapaa syödä sitä lomallakaan vaan päivän pääateria syödään kolmen ja viiden välillä. Ja minulla on aina nälkä kello yksitoista koska olen tottunut syömään silloin ja syön myös. Syön toki sujuvasti myös silloin iltapäivällä.
Kun iltasella kuulen metsurin keittelevän kahvia, tiedän kellon olevan lähellä seitsämää, koska silloin on iltakahvin aika. Tottakai.
Minä puolestani syön kun on nälkä ja juon kun janottaa, aivan sama vaikka olis keskiyö.
Yksin asuessani saatoin herätä yöllä, keittää kahvit ja lueskella hetken ja jatkaa sitten unia tai sitten paistelin puolen yön aikoihin munakasta kun teki mieli.
Olen nyt ihan yleisen sovun nimissä luopunut näistä myöhäisistä kokkailuista, mutta edelleen nousen yöllä syömään jotain pientä jos nälättää.
Viimeksi eilen järkytin metsurin mielenrauhaa tekemällä vohveleita aivan poskettomaan aikaan, päiväkahvit oli nimittäin jo juotu. Mitä niitä nyt enää tekee, kysyy hän.
Sain sitten yksin napostella koko vohvelipinon ja hyvää oli.
No joo, myönnän kyllä, että hän on meistä se sutjakkaampi ja parempi kuntoinen. Ainahan sitä on jankutettu kuinka terveellistä on pitää ateria-ajoista kiinni jne. ja tottahan se on, mutta minä olen vapaa sielu enkä jaksa rasittaa olemattomia aivojani moisella silloin kun ei ole pakko.
On aivan tarpeeksi ärsyttävä tämä ruokavalio jo nyt kun joutuu hulluna kyttäämään mitä lärviinsä uskaltaa laittaa.
Testasin pitkästä aikaa ruisleivän, jotta joko se vatsa sitä huolisi ja kieriskelin taas helvetin lieskoissa tunti tolkulla sen jälkeen. Eipä huolinut ei.
Metsuri lohkesi vielä kysymään etten kai minä pöljä nyt kokonaista leipää (siis sellaista siivua) mennyt testisyömään, mutta söinhän minä. Ahne possu.
Tein toisenkin testin joulun aikoihin; sitrushedelmiä vatsa ottaa vastaan pitkän tauon jälkeen ja voi sitä ilon ja onnen tunnetta kun saattoi pitkästä aikaa syödä kokonaisen mandariini-satsuma-klementtiinin! Voi elämän pieniä iloja!
Lähden tästä hammaspesulle, jonka jälkeen voi kyllä käydä niinkin, että on ihan pakko vielä haukata vähän evästä jos nälkä yllättää ja sitten pitää harjata hampaat uudemman kerran.
Joku meistä on taas sitä mieltä, että syöminen kertakaikkiaan on lopetettu kun hampaat on harjattu.
Alkaa ämmällä ja loppuu iihin......
Sillä on joitain aivan kummallisia rutiineja, kuten nämä ateriointiajat. Ne on tarkemmat kuin pienellä vauvalla.
Aamu aloitetaan aina puurolla jota ei tietystikkään voi syödä enää kello yhdeksän jälkeen koska silloin ei ole enää aamu. Puuro aamuisin on ihan jees, mutta tuo kellonaika ei, jos sattuu haluttamaan puuroa vaikka yhdeltätoista, niin miksei sitä voi muka syödä silloin?!
Hänellä kun ei töissä ole mitään kello yhdentoista lounasta niin ei hän tapaa syödä sitä lomallakaan vaan päivän pääateria syödään kolmen ja viiden välillä. Ja minulla on aina nälkä kello yksitoista koska olen tottunut syömään silloin ja syön myös. Syön toki sujuvasti myös silloin iltapäivällä.
Kun iltasella kuulen metsurin keittelevän kahvia, tiedän kellon olevan lähellä seitsämää, koska silloin on iltakahvin aika. Tottakai.
Minä puolestani syön kun on nälkä ja juon kun janottaa, aivan sama vaikka olis keskiyö.
Yksin asuessani saatoin herätä yöllä, keittää kahvit ja lueskella hetken ja jatkaa sitten unia tai sitten paistelin puolen yön aikoihin munakasta kun teki mieli.
Olen nyt ihan yleisen sovun nimissä luopunut näistä myöhäisistä kokkailuista, mutta edelleen nousen yöllä syömään jotain pientä jos nälättää.
Viimeksi eilen järkytin metsurin mielenrauhaa tekemällä vohveleita aivan poskettomaan aikaan, päiväkahvit oli nimittäin jo juotu. Mitä niitä nyt enää tekee, kysyy hän.
Sain sitten yksin napostella koko vohvelipinon ja hyvää oli.
No joo, myönnän kyllä, että hän on meistä se sutjakkaampi ja parempi kuntoinen. Ainahan sitä on jankutettu kuinka terveellistä on pitää ateria-ajoista kiinni jne. ja tottahan se on, mutta minä olen vapaa sielu enkä jaksa rasittaa olemattomia aivojani moisella silloin kun ei ole pakko.
On aivan tarpeeksi ärsyttävä tämä ruokavalio jo nyt kun joutuu hulluna kyttäämään mitä lärviinsä uskaltaa laittaa.
Testasin pitkästä aikaa ruisleivän, jotta joko se vatsa sitä huolisi ja kieriskelin taas helvetin lieskoissa tunti tolkulla sen jälkeen. Eipä huolinut ei.
Metsuri lohkesi vielä kysymään etten kai minä pöljä nyt kokonaista leipää (siis sellaista siivua) mennyt testisyömään, mutta söinhän minä. Ahne possu.
Tein toisenkin testin joulun aikoihin; sitrushedelmiä vatsa ottaa vastaan pitkän tauon jälkeen ja voi sitä ilon ja onnen tunnetta kun saattoi pitkästä aikaa syödä kokonaisen mandariini-satsuma-klementtiinin! Voi elämän pieniä iloja!
Lähden tästä hammaspesulle, jonka jälkeen voi kyllä käydä niinkin, että on ihan pakko vielä haukata vähän evästä jos nälkä yllättää ja sitten pitää harjata hampaat uudemman kerran.
Joku meistä on taas sitä mieltä, että syöminen kertakaikkiaan on lopetettu kun hampaat on harjattu.
Alkaa ämmällä ja loppuu iihin......
tiistai 1. tammikuuta 2013
Tätä vuotta!
Aika mahtavaa, nyt se suurten muutosten vuosi on sitten takana ja kaikesta on selvitty.
Pientä ja välissä vähän suurempaakin vihlontaa on vielä iholla kuluneesta vuodesta, mutta aika parantaa haavat ja muokkaa rosoiset ruvet.
Pauli-Anterohan se on se suurin ikävän tuottaja edelleen ja sitä me ikävöimme kaikki, on tuhasia ja taas tuhansia hetkiä jolloin Pauli tulee mieleen ja ikävä iskee. Kuten nyt eilen illalla kun metsurin kanssa seistiin pellon reunalla katsomasa raketteja kaikessa rauhassa, eikä tarvinnut olla jossain korven uumenissa Pauli kainalossa. Se raukka kun pelkäsi raketteja kuollakseen.
Kuusen koristelu keskeytyi myös kun tuli niin hillitön ikävä menneitä vuosia kun kotona oli vielä Larvanto ja Pauli.
Kunnon itkut metsurin kainalossa helpotti kummasti ja siitä oli hyvä jatkaa koristelu loppuun.
Joulu oli aivan ihana kun Larvanto ja Tyttis tuli Helsingistä meidän iloksi moneksi päiväksi.
Oltiin mummolassa viettämässä joulua pari päivää ja sitten siirryttiin tänne kirkonkylän hulinaan, joka onkin hirmuista pölinää. Ihmisiä näkee ainakin ruokakaupassa.
Tyttis hoksasi, että lähdetään tapanintansseihin ja minäkin innostuin vallan. Se into tosin sammahti tosi nopsaan kun huomattiin ettei täällä ole enää niitäkään!
Perjantaina vein sitten nuorison Rovaniemelle, jossa juhlittiin samalla Larvannon isän pyöreät vuodet.
Ajelin illan suussa takasin kotiin ehtiäkseni seuravana aamuna metsurin mummon hautajaisiin.
Sää nyt ei varsinaisesti kirkkoväkeä suosinut; pakkasta oli 27 astetta ja voitte olla varmoja, että siunaus hautausmaalla tapahtui todella nopeasti.
No seuraavana päivänä pakkane sitten laski, mutta lunta tuli vaakasuoraan ja tuulta riitti iltaan asti joten jos näistä kahdestä säästä pitäisi se hautajaisilma valita, niin mielummin sitten se pakkanen. Pysyy tukka hyvin.
Joulun aikaan siis ehti mahtua kaikenlaista, niin iloa kuin suruakin, mutta onneksi sopivassa suhteessa ja päälimmäiseksi jäi hyvä mieli.
Joulu oli myös hyvää aikaa niille 69:lle ruotsalaiselle lehmälle jotka noin vaan katosivat laitumeltaan juuri ennen joulua. Ne kun oli määrä viedä teurastettavaksi ja kun isäntä sitten lampsi 19. päivä laitumelle niitä hakemaan, niin siellä ei ollut yhdenyhtä ammua.
Joulun ihme, sanon minä tai sitten jossain on ollut todella tiivistunnelmainen joulu.
Uusi-vuosi on ainakin tässä pitäjässä takulla sujunut rauhallisissa merkeissä ja jos ei ole, niin en kyllä usko.
Me nimittäin eilen illalla ajeltiin mummolan saunareissulta keskiyön tuntumassa läpi keskustan ja ainoat juhlijat mitä me nähtiin oli yksi poika joka konttasi korkean palteen päällä ja sen kaksi kaveria jotka kannusti ryömijää kävelytiellä. Oli myös muuan pappa sauvakävelyllä. Siinä se.
Kylän suurin hotelli, jossa minä olen nuoruudessani viettänyt useammankin vuodenvaihteen, oli pimeänä. Paikallisen pubin pihalla oli yksi ihmine ja sen toisen -vähän suuremman- pihalla oli kolme juhlijaa. Joten levottomuuden osumatarkkuus on minimaalinen.
Uskoisin, että minulle on tulossa hyvä vuosi. Sain ensimmäisen kerran elämässäni joulupuurosta mantelin (mahdollisuus voittoon oli olematon suuresta osallistujamäärästä johtuen) ja tinassa oli paljon, paljon rahaa!!
Minun ja metsurin yhdessä valama tina oli pinnaltansa tasainen ja varjossa näkyi lintu, joten meille on luvassa seesteinen ja onnellinen vuosi. Tähän tulkintaanhan ei vaikuta sitten yhtään se seikka, että olin juuri opiskellut lehdestä miten tinoja tulkitaan ja näin meidän tinassa linnun joka puolella vaikka sitä kuinka käänneltiin.
Pientä ja välissä vähän suurempaakin vihlontaa on vielä iholla kuluneesta vuodesta, mutta aika parantaa haavat ja muokkaa rosoiset ruvet.
Pauli-Anterohan se on se suurin ikävän tuottaja edelleen ja sitä me ikävöimme kaikki, on tuhasia ja taas tuhansia hetkiä jolloin Pauli tulee mieleen ja ikävä iskee. Kuten nyt eilen illalla kun metsurin kanssa seistiin pellon reunalla katsomasa raketteja kaikessa rauhassa, eikä tarvinnut olla jossain korven uumenissa Pauli kainalossa. Se raukka kun pelkäsi raketteja kuollakseen.
Kuusen koristelu keskeytyi myös kun tuli niin hillitön ikävä menneitä vuosia kun kotona oli vielä Larvanto ja Pauli.
Kunnon itkut metsurin kainalossa helpotti kummasti ja siitä oli hyvä jatkaa koristelu loppuun.
Joulu oli aivan ihana kun Larvanto ja Tyttis tuli Helsingistä meidän iloksi moneksi päiväksi.
Oltiin mummolassa viettämässä joulua pari päivää ja sitten siirryttiin tänne kirkonkylän hulinaan, joka onkin hirmuista pölinää. Ihmisiä näkee ainakin ruokakaupassa.
Tyttis hoksasi, että lähdetään tapanintansseihin ja minäkin innostuin vallan. Se into tosin sammahti tosi nopsaan kun huomattiin ettei täällä ole enää niitäkään!
Perjantaina vein sitten nuorison Rovaniemelle, jossa juhlittiin samalla Larvannon isän pyöreät vuodet.
Ajelin illan suussa takasin kotiin ehtiäkseni seuravana aamuna metsurin mummon hautajaisiin.
Sää nyt ei varsinaisesti kirkkoväkeä suosinut; pakkasta oli 27 astetta ja voitte olla varmoja, että siunaus hautausmaalla tapahtui todella nopeasti.
No seuraavana päivänä pakkane sitten laski, mutta lunta tuli vaakasuoraan ja tuulta riitti iltaan asti joten jos näistä kahdestä säästä pitäisi se hautajaisilma valita, niin mielummin sitten se pakkanen. Pysyy tukka hyvin.
Joulun aikaan siis ehti mahtua kaikenlaista, niin iloa kuin suruakin, mutta onneksi sopivassa suhteessa ja päälimmäiseksi jäi hyvä mieli.
Joulu oli myös hyvää aikaa niille 69:lle ruotsalaiselle lehmälle jotka noin vaan katosivat laitumeltaan juuri ennen joulua. Ne kun oli määrä viedä teurastettavaksi ja kun isäntä sitten lampsi 19. päivä laitumelle niitä hakemaan, niin siellä ei ollut yhdenyhtä ammua.
Joulun ihme, sanon minä tai sitten jossain on ollut todella tiivistunnelmainen joulu.
Uusi-vuosi on ainakin tässä pitäjässä takulla sujunut rauhallisissa merkeissä ja jos ei ole, niin en kyllä usko.
Me nimittäin eilen illalla ajeltiin mummolan saunareissulta keskiyön tuntumassa läpi keskustan ja ainoat juhlijat mitä me nähtiin oli yksi poika joka konttasi korkean palteen päällä ja sen kaksi kaveria jotka kannusti ryömijää kävelytiellä. Oli myös muuan pappa sauvakävelyllä. Siinä se.
Kylän suurin hotelli, jossa minä olen nuoruudessani viettänyt useammankin vuodenvaihteen, oli pimeänä. Paikallisen pubin pihalla oli yksi ihmine ja sen toisen -vähän suuremman- pihalla oli kolme juhlijaa. Joten levottomuuden osumatarkkuus on minimaalinen.
Uskoisin, että minulle on tulossa hyvä vuosi. Sain ensimmäisen kerran elämässäni joulupuurosta mantelin (mahdollisuus voittoon oli olematon suuresta osallistujamäärästä johtuen) ja tinassa oli paljon, paljon rahaa!!
Minun ja metsurin yhdessä valama tina oli pinnaltansa tasainen ja varjossa näkyi lintu, joten meille on luvassa seesteinen ja onnellinen vuosi. Tähän tulkintaanhan ei vaikuta sitten yhtään se seikka, että olin juuri opiskellut lehdestä miten tinoja tulkitaan ja näin meidän tinassa linnun joka puolella vaikka sitä kuinka käänneltiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)