Nysätukka

Sehän on aika monelle tuttu ongelma, että kun paikkakunta vaihtuu, niin ei oikein tiedä mistä löytäis uuden kampaajan sen entisen hyvän tilalle.
Itselle tämä onglema tuli myös vastaan jo noin kuukausi sitten, mutta jahkasin ja mietin hiukset navassa asti roikkuen aina eiliseen saakka.
Mietin pitkään ajelenko Rovaniemelle sille tutulle luottokampaajalle vai olenko rohkea rokan järsijä ja kannatan paikallista karvuria. Ikävä kyllä päädyin viimeiseen vaihtoehtoon ja tilasin ajan paikalliselle.

Eilen puoli yhdeltä sitten astelin reippain mielin kampaajan ovesta sisään ja tämä minun kampaaja siellä ystävällisesti huuhteli peräseinältä kehoittaen ottamaan takkia pois ja istumaan vähän aikaa hänellä kun on tämä kaappien järjestely vähän kesken.
Mikäpä se siinä, minähän istuin ja lueskelin lehteä. Sitten tyttö kutsui minut tuoliin ja heti alkuunsa laitoin merkille, että sehän juttelee minulle kuin vähäjärkiselle. Tähän tapaan: "No mites me haluttais nyt leikattavan tään hiuksen?" tai "Juuuu-u, onhana se väri tosi kiva sitten laittaa leikattuihin hiuksiin, niiiiiin" .  Pesupaikalla sama lässytys jatkui ja välissä hän nauroi nikotellen niin, että kampaamon seinät raikui.
Pestessä hän kysyi onko päänahkani herkkä vai saako hieroa ja minä -hieronnan suurkuluttaja- aivan töpinöissäni lupasin ja valmistauduin vaipumaan nirvanaan.
Tytöllä oli betonimiehen näppituntuma ja hän rusikoi pääparkaani sellaisella voimalla, että siinä sai pikkuaivotkin huutia. Äiti auta......

Vihdoin päästiin takaisin tuoliin ja hätäpäissäni tartuin ensimmäiseen lehteen jonka löysin ettei tyttö vain jatka sössötystään, olisin voinut heikkona hetkenä syöttää ne sakset hänelle. Toki annoin noin niin kuin päälisinpuolin ohjeet miten leikataan, mutta tuumasin (idiootti kun olen), että saat leikata oman makusi mukaan. VIRHE!
Tyttö tuumasi, että "en leikkaa tuolta takaa sitten muuta kuin kuivat latvat pois kun me kerran kasvatetaan tätä hiusta". Ai ME kasvatetaan....

Nips-naps hän siinä saksi ja minä lueskelin ja kun otsista työstettiin laitoin tietysti silmät kiinni.
Ja kun työ oli valmis ja hiukset kuivattu, minua katseli peilistä vankimielisairaalan suljetun osaston potilas.
Siis aivan kamala otsis! Se oli millin mittainen ja sivuilla törrötti vähän pitemmät tupsut, ikään kuin torahampaat.
Minullahan on tämmönen kirkiisin pallopää ja pingispallonenä, joten voitte kuvitella, että oli soma.
Ja tyttö säteili tyytyväisyyttä. Mitä tekee suomalainen torahammastukka? No maksaa kiltisti ja menee kotiin märisemään. Itseasiassa minulla nauratti ihan hulluna enkä edes mennyt suoraan kotiin vaan kävin kaupassa pällistelemässä ja huvittamassa vähän muitakin.
Kotona metsuri nauroi ainakin tunnin kunnes löysin kaapista leveän pannan jonka alle sain nysätukan survottua.
Päätin sitten kuitenkin naurattaa ukkoa vähän lisää  heti kun se sai itsensä rauhoittumaan ja menin eteiseen, tempasin pannan pois jolloin alta paljastu millin pysytukka.
Metsuri istui keittiön pöydän ääressä juomassa kahvia, hiivin olohuoneeseen ja kurkistin siitä seinän takaa niin, että pelkkä naama näkyi. Ja taas naurettiin.

Ohoi, ei pidä ottaa tätä elämää niin vakavasti, hiustahan se vain on ja minullahan tuo hius onneksi kasvaa melkoista vauhtia. Ilmeisesti on lannotukset kunnossa, kuten eräs ystäväni totesi.

Sitä minä vaan olen tässä mietiskellyt, että luuliko se tyttö ihan oikeasti minun olevan läheisen toimintakeskuksen asukas vai onko kohtelu kaikille sama. Kuka haluaa tulla testaamaan?

Havuja, perkele!

Se saa nuo kevätauringon ensisäteet ihmismielen ihan pois tolaltaan, niin olin sekopäisenä, että otin sukset kahden vuoden tauon jälkeen esille ja läksin lykkimään tuonne pusikkoon.
Minähän en mene minnekkään kuntohiihtoladuille toisten tielle pyörimään (pelkään niitä haalarihemmoja) vaan lykin toppahousuissani pitkin metsiä.
Tämähän on nyt ihan luksusta kun pääsen tuosta takaovelta suoraan hiihtämään, ei tarvi ensin ajella autolla tai kävellä hiihtimet kainalossa. Siitä sitten lähdin kelkanjälkeä pitkin kohti rantaa.

Ajatuksena oli, että hiihtelen kelkkareitillä ja vähän siellä sun täällä, vaikka sitten niitä metsurin tekemiä latuja pitkin ja näin teinkin.
Kunnes kuulin joenjään kutsuvan minua puuterilumineen ja oi, kuinka kauniisti auringon säteet siellä kimmalsi. Siis sinne.
Siinä sitten hiihtelin ja vähän alkoi jo epäilyttämään, että onkohan tämä nyt ihan  viisas veto?
Kun ei kukaan muu näytä hiihtäneen, mutta sitten järkeilin, että onhan tästä mennyt moottorikelkkakin  ja se nyt sentäs ainakin toistaiseksi painaa minua enemmän. Paitsi, että....ajaahan ne aika lujaa....ja kesälläkin veden yli.....
Sitten alko jo vähän pelottamaan kun rannassa näytti olevan ihan sula pläntti.
Käänsin sukset kohti rantaa ja könysin törmää ylös, näin metsruin tekemän jäljen ja lähdin sitä hiihtämään. No hän oli siellä mennyt leveillä metsäsuksilla ja minä pakersin ohuilla läpsyköillä, voitten uskoa, että soijaa pukkasi.
Järkeilin jäljen yhtyvän jossain vaiheessa sinne kelkkareitille, mutta ei sitä vaan näy eikä kuulu.
Alko kyrsimään ja käännyin takaisin, että voikin ihmisellä olla sunnistusvaisto nolla ja että voikin olla TYHMÄ mies! Mitä se nyt on tuollalailla hortoillu pitkin puskia, ei mitään järkeä noissa sen laduissa.

Hiihdin takaisin siihen mistä nousin törmälle ja lähdin nyt hiihtämään kelkanjälkeä jonka toivoin osuvan sille kelkkareitille ja äläpä huoli;  se osui!
Sitten vähän pelotti, että mitä jos en kuule tarpeeksi ajoissa takana tulevaa kelkkaa ja joku pösilö ajaa minun ja toppahousujen yli. Kun ne on semmosia kaahareita jotkut. Hiihdin hopusti pois.

Ei tämä nyt ollutkaan niin rento reissu kun olin kuvitellut - vaikkei yhtään kelkaa näkynyt missään- ja lähdin  sitten kotia kohti kun sinne vielä osasin.
Kotona meni kaikki vaatteet vaihtoon, oli sen verran extriimiä tämä kuntoilu. Metsurilta tuli melkein nippuria otsaan kun se kuuli, että olin mennyt jäälle. Oli kuulemma meinannut huutaa perään ettei jäälle kannata mennä,  mutta tuumannut sitten etten minä varmaan niin tyhmä ole. Sen pitää vissiin tutustua minuun vähän paremmin.

Vanha nainen hunningolla....

Ai hurja mikä päivä!
Jos muistat, niin minullahan ei pää nollaannu missään niin hyvin kuin metsässä makkaranpaistossa ja tähän on viimeaikona ilmaantunut taas tarvetta.
Sehän ei sinällään ole mikään ongelma kun on valinnut miehekseen metsurin ja asiaa näin talvella helpottaa kummasti se, että tällä metsruilla on nykyään myös kelkka!
Juujuu, se sama jolle tuossa taannoin naureskelin.

Tänään hän sitten ehdotti, että mitä jos mentäisiin kelkkalla vähän tulistelemaan kun päiväkin oli mitä parhain, jopa aurinko jaksoi könytä kokonaisena taivaalle.
Olin messissä heti ihan täpöillä ja kiskoin jo kypärää päähäni ennenkuin toinen kerkesi kissaa sanoa.
Minulla nimittäin on ihan oma lainakypärä, lainasin sen isältäni joka ei tykkää kelkailla moinen potta päässä.
Makkarat reppuun ja eikun menox.
Ihan hivenen kumminkin olin  epäluuloinen tästä kelkkailun hurmasta, arvelin etten nää mitään sieltä visiirin takaa, kypärä on tukala ja istuin siinä metsruin takana epämukava, selkään sattuu ja metsuri pyllistelee naamalle. Noo....kaiken kestää kun mennään vain pikkumatka ja sitten saa tulistella.

Eipä pettynyt pessimisti taaskaan; se oli ihan järjettömän hauskaa!
Oltiin aivan liian pian perillä siinä mihin metsuri aikoi nuotion rakentaa ja eväitten jälkeen kinusin - itseasiassa rukoilin- pikkusen pitempää ajomatkaa. Minuun oli ihan selvästi iskenyt kelkkakärpänen.
Ja ihan pian huomasin ettei minulle riitä mikään vauhti. Ensin tuntui ihan hurjan jännältä kun mentiin kelkkareittiä melko lujaa, sitten mentiin umpihankea niin että lumi pöllysi ja minä kuvittelin olevani metsurin kanssa rännikelkkailun maailmanmestareita. Siinä me keikuttiin puolelta toiselle ja oli hauskaa vaikka hintsusti jännittikin jäädäänkö kiinni. Se oli itseasiassa osa nautintoa.

Seuraavaksi aloin himoita joen jäälle jossa voisi päästellä ihan kaasu pohjassa, mutta kuski ei suostunut kun siellä oli kuulemma vettä.
Oltiin jo matkalla kotiin kun äkkäsin oikealla melko suuren pellon ja koputin metsurin kypärään ja karjumalla ehdotin pientä peltokruisailua. Pyyntööni suostuttiin ja sitten mentiin!
Nyt oli vanha nainen hunnigolla. Me mentiin niiiiiiiin lujaa, lumi pölisi ja välissä pompittiin takapuolet taivaassa kun matkalle osui jotain patteja. Nauroin ja huusin kun mielipuoli, pelotti ja jännitti ja samalla oli tajuttoman hyvä olo. SE OLI HAUSKAA!!!!!!
Sain muutaman kerran kyydin pellon päästä päähän enkä olis halunnut lopettaa ikinä.
Kotimatkalla metsuri sitten säälistä huudatti minua vielä tuossa kotipellolla. Minä nauroin vielä tunnin kotona.

Nyt joku voisi luulla, että haluan ihan itse puikkoihin päästelemään, mutta ei se ole mun juttu. Kokeilin kyllä enkä tykännyt, tuli hiki. Istun mielummin kyydissä ja huudan.
Jos ajaisin itse voin huutaa ihan muista syistä kun onnesta.
Enkä koskaan milloinkaan enää väheksy -saati naureskele- toisten kelkkailuhimoa, odotan nimittäin ihan töpinöissäni kevättä ja joen jäätä jossa ei ole vettä.
Halleluja, sitten läks!

Sänkypäiviä

Parisänky, siinä vasta metka vekotin!
Nyt kun minulla vihdoin viimein kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen on taas parisänky, otan siitä kaiken ilon irti.
Ei ole sänkypäiviä hauskempaa! Tähän tarvitaan parisänky  (petaamatonkin käy, mutta pedattu on monikäyttöisempi), paljon tyynyjä, lämmin huopa ja sitten ihan oman valinnan mukaan loput. Minä otan sänkyyn kaukosäätimen, kirjan, lukulasit, naposteltavaa ja nöpösteltävää ja ehkä joskus metsurin. Sitten vaan loikoilen koko päivän sängyssä pitkittäin ja poikittain, katselen välissä telkkaria, otan unoset ja sitä rataa. Ja se on niiiiiin kivaa!

Viimeksi olen viettänyt sänkypäiviä kun Larvanto oli melko pieni, koska silloin meillä oli viimeksi parisänky.
Siellä me sitten kaksin köllittiin, tehtiin majoja,luettiin satuja ja naposteltiin. Kieltämättä em. päivät oli hauskempia kuin tämänpäiväiset, mutta tähän on tyydyttävä kunnes nuoripari saa tekaistua minulle muutaman kaverin sänkypäiviin.
Nyt on kylläkin se etu, ettei kukaan piirtele minun valkoista puseroa täyteen uskomattoman hienoja kuvia (ainakin taiteilijan itsensä mielestä) sillä aikaa kun otan torkut, ellei sitten metsuri tule joku päivä hulluksi ja ryhdy toimeen.

Toinen iloinen asia on ikioma makuuhuone, jota minulla ei ole myöskään ollut aikoihin. Sänkypäiviä kun ei voi oikein viettää keskellä olohuonetta, siihen tarvitaan omaa rauhaa.
Kylläpä voikin ihmisellä olla leuhka olo!
Makuuhuone ja parisänky, siitä ei enää elämä paremmaksi voi muuttua......paitsi riippumatto keskellä olohuonetta olis melko muikea juttu............riippumattopäivä......kuulostaa hyvältä.

Lapillinen lisää....

Heräsin aamulla kello viisi ja meinasin oitis kaatua nenälleni, koska jalat olivat eilisestä jumpasta niin kipeät etteivät suostuneet liikkumaan ollenkaan.
Keitin itselleni kolmen litran kattilallisen kaurapuuroa, söin sen, otin kourallisen vitamiineja, join litran vettä päälle ja lähdin töihin.
Yön aikana oli satanut lunta eikä jalkakäytäviä oltu aukaistu joten kahlasin polviin asti ulottuvassa hangessa kohti työpaikkaa. Minulla oli niin kuuma, että kaikki vaatteet kastuivat litimäräksi.
Niin v-tutti, että tuli kauhea päänsärky.

Työpaikalla riehui vatsatauti ja lapset oksentelivat pitkin nurkkia ja olivat muutenkin tosi kauheita.
Kahvihuoneen pöydällä oli taas joku rahankeruu-projekti meneillään, niihin kaikkiin uppoaa puolet palkasta, mutta osallistuin taas koska en halua erottua massasta.
Töiden jälkeen tilasin taksin, koska laiskutti kävellä hierojalle, jonne olin seuraavaksi menossa.
Hieroja runnoin minulta selkärangan mutkalle ja toimitusta säesti kauhea pauke ja jytinä kun nikamavälit yrittivät epätoivoisesti pitää rangan kasassa. En valittanut, koska olen kiltti suomalainen.
Kotimatkalla kävin tukemassa paikallista käsityökauppaa ja ostin uudet nahkakintaat koska entisistä tippuu sormet ulos. Ne oli kalliit, mutta laatu maksaa.
Ronskista hieronnasta huolimatta pystyin kävelemään kotiin vaikka matka kestikin ikuisuuden.
Kotona minua odotti äkäinen mies joka karjui pää punottaen kun en taaskaan muistanut riisua kenkiä tuulikaappiin.
Illalla sitten iski se vatsatauti ja oksensin suoleni pönttöön ja iskin toisella kädellä migreenipiikkiä reiteen, koska paska päivä laukaisi myös migreenin.

Ja sitten sama ilman lapinlisää:

Heräsin aamulla pirteänä ennen kuin  kello ehti soida ja venyttelin siinä pötkötellessäni jumpasta kivistäviä pohkeitani.
Keitin itselleni lautasellisen puuroa, söin sen, otin pari vitamiinipilleriä ja huuhdoin ne alas lasillisella vettä.Sitten lähdin töihin.
Oli ihana ilma, yön aikana oli tosin satanut lunta eikä kävelyteitä oltu vielä aukaistu, mutta lunta oli onneksi vain muutama sentti. Kävellessä tuli kuuma, puseron selkä oli hieman nihkeä.
Oikealla ohimolla tuntuu pientä tykytystä, olisko migreeni tulossa.

Työpaikalla yksi lapsista sairastui vatsatautiin, mutta oksensi tyylikkästi pönttöön. Lapset olivat riehakkaalla päällä ja pojat otti pienen painimatsin, mutta ihan leikkimielellä. Keneenkään ei sattunut.
Kahvihuoneessa oli arpajais-lista, keräämme näin rahaa yhteisiin illanviettoihin ja osallistuminen on vapaaehtoista. Arpa maksaa euron. Ostin sen ilomielin, koska haluan osallistua yhteisiin illanistujaisiin.
Huomasin, että olin unohtanut hierojalle menon, joka oli melkein heti töiden jälkeen joten en ehdi sinne kävelemällä ja lompakkokin on kotona. Soitin siis miehelleni, joka tuli hakemaan minut ottaen samalla lompakkoni mukaan, ehdin hyvin.
Hieroja kysyi kuinka lujaa haluan hierottavan ja toivoin mahdollisimman kovaa käsittelyä, ai kun teki hyvää! Nikamavälit poksahtelivat iloisesti auki ja yläselkä rentoutui jumeista.
Kotimatkalla kävin ostamassa uudet kintaat, koska entisistä oli jo sisällä oleva nukka kulunut melko ohueksi ja ne olivat kylmät. Uudet oli vuorattu villalla ja ne olivat laatuunsa nähden kohtuuhintaiset.
Rennolla selällä oli kiva kävellä ja kotimatka meni sukkelasti.
Kotona minua odotti mies, joka huomautti siinä kahvia keitellessään etten valuttaisi lumia pitkin keittiötä.
Illalla sitten iski vatsatauti joka veti olon tosi veteläksi, migreeni huomasi tilaisuutensa tulleen ja iski myös, mutta lopetti onneksi yhden tabletin voimalla.


Jotta näin.

Kuinka kummassa.......

...joku uskaltaa laitattaa ripsien pidennykset? En ole ennen tiennytkään kuinka vaarallista puuhaa se on kunnes kävin paikallisella kosmetologilla kulmien muotoilussa ja hän sitten kertoili tämän uuden villityksen vaaroista. Huolimatta siitä, että myös heillä tätä toimintaa harjoitetaan.
He eivät kuulemma suostu tekemään sitä kovin usein koska jo pelkästään ne hajut joita niistä liimoista lähtee on vaarallisia ja syövälle altistavia eivätkä he luonnollisestikaan halua nuuskia niitä kovin usein. Työskentely asento on kuulemma myös erittäin hankala ja saa helposti kosmetologin jumiin.
Tämä liima jolla ne irtoripset sitten liimataan ihmisen omiin ripisiin on pikaliimaa, siis melkein sitä samaa jolla voi liimata enon katosta roikkumaan. Jos sitä tipahtaa iholla, se voi aiheuttaa palovammat puhumattakaan mitä tuhoa se saa aikaan jos kosmetologilla vähän käsi vippaa ja liimatiplu molskahtaakin silmään.
Kuulemma aika moni kosmetologi tietää mitä tapahtuu jos sitä liimaa tarttuu sormeen ja sitten otat jotain käteen, siinähän olet jumissa ennenkuin ehdit sanoa aijaijai. Irti pääsee kun uhraa sormen päälimmäisen nahkakerroksen.
Kaiken tämän lisäksi se liima on kuulemma erittäin allergisoivaa ja sitähän et voi tietää etukäteen, että saatko tomaattisilmät vai et. Tuttava oli paljon rohkeampi kuin minä ja kävi laitattamassa itselleen oikein hienot räpsyttimet joissa kimalteli reunoissa blingblingiä.
Ne oli hienot siihen saakka kunnes ripset alkoivat irtoilla ja rapista poskille jonka jälkeen hänellä törrötti siellä sun täällä pitkiä ripsiä omiensa joukossa.
Niitähän ei voi itse kiskaista irti, jää vielä yläluomi käteen.

Kun kosmetologi oli saanut näillä ripsi-jutuilla minut kauhusta mykäksi, hän päätti sitten vielä kertoa kuinka vaarallisia rakennekynnet on pitemmän päälle jos niitä jatkuvasti uusii.
Amerikoissa  (jossa tämä villitys on jo jatkunut ties kuinka kauan) sormisyövät ovat kuulemma yleistyneet huimasti koska rakennekynsien laittamiseen käytetään uv-lamppua jonka säteily taas aiheuttaa syöpää. Taas se syöpä......
Kynsien läpi kuulemma imeytyy tosi herkästi kaikki myrkyt ja varsinkin silloin kun ne on vaurioituneet jatkuvasta räpläämisestä.
Tässä vaiheessa odotin seuraavaksi kauhutarinoita botox-ruiskeista, mutta sinne asti hän ei ehtinyt kun tuli toinen asiakas. No se on hermomyrkkyä, sen toki tiesin jo.

Tänään sitten köllöttelin peiton alla massu täynnä puuroa ja lueskelin aamun lehteä ja siellä oli kauhutarinoille jatkoa. Osa numero kolme; vaalentavat ihovärit.
Vaalentaminen on kuulkaas valtava maailmalaajuinen bisnes, varsinkin intialaiset on tähän voiteeseen hulluna ja Nigeriassakin 77 % naisista käyttää säännöllisesti vaalennustuotteita.
Voiteitten lisäksi on myös saippuaa eikä näitä tuotteita käytä vain naiset vaan myös miehet tahtovat vaaleamman hipiän koska voidemainoksissa ihmisille luvataan työpaikkoja, parempia parisuhteita ja ties mitä. Niin ja näiden käyttöhän ei pysähdy ihan siihen mihin silmä näkee vaan myös intiimialueille on oma vaalennusvoiteensa. Miten hullu ihminen voi ollakkaan?!!!

Taika-aine jolla iho saadaan vaaleammaksi on kuulkaa elohopea, elohopeasuolat estävät melaniinin muodostumista, mutta siinä sivussa voit saada pysyvät munuaisvauriot.  Eikä masentuminen tai psykoosissa öllöttäminen tunnu yhtään sen paremmalta vaaleaihoisena, luulen ma.

Turha kai tässä on jeesustella, ainahan ihmine haluaa sitä mitä ei saa. Jos on kiharat hiukset ostetaan suoristusrauta, jos on rako hampaissa hankittaan kuoret, jos on vinot silmät ne pitää plastikkakirurgin  vääntää vängällä pyöreämmiksi. Isorintaset haluaa pienet ja pienirintaset menee Tallinnaan.
Ja sitten ollaan menossa hirteen tai terapiaan kun ei se elämä muuttunutkaan paremmaksi vaikka kuinka korjailis Luojan työtä.

Ja miksi helvetissä kaikki puolison etsijät haluavat huumorintajuisen kumppanin, vaikkei itsellä välttämättä ole huumorintajua ollenkaan?!
Hulluksihan siinä tulee jos toinen on tolkuttoman huumorintajuinen ja sinulta se ominaisuus puuttuu tyystin, ei taida pitemmän päälle paljon naurattaa.
Eikä se huumorintajuinen jaksa kauaa yksin riehua jos kaveri on kun pottu vellissä. Unohtakaa jo se huumorintaju ja etsikää vaikka kunnon kokkia, ruuan päälle nyt kaikki ymmärtää ja varmasti antaa tukevamman pohjan parisuhteelle kun nauraminen.

Vaikka itse kyllä olen kyllä enempi sen nauramisen kannalla...

Kellokalle

Mieheni on kellokalle. Ja se on toisinaan tosi rasittavaa.
Sillä on joitain aivan kummallisia rutiineja, kuten nämä ateriointiajat. Ne on tarkemmat kuin pienellä vauvalla.
Aamu aloitetaan aina puurolla jota ei tietystikkään voi syödä enää kello yhdeksän jälkeen koska silloin ei ole enää aamu. Puuro aamuisin on ihan jees, mutta tuo kellonaika ei, jos sattuu haluttamaan puuroa vaikka yhdeltätoista, niin miksei sitä voi muka syödä silloin?!
Hänellä kun ei töissä ole mitään kello yhdentoista lounasta niin ei hän tapaa syödä sitä lomallakaan vaan päivän pääateria syödään kolmen ja viiden välillä.  Ja minulla on aina nälkä kello yksitoista koska olen tottunut syömään silloin ja syön myös. Syön toki sujuvasti myös silloin iltapäivällä.
Kun iltasella kuulen metsurin keittelevän kahvia, tiedän kellon olevan lähellä seitsämää, koska silloin on iltakahvin aika. Tottakai.

Minä puolestani syön kun on nälkä ja juon kun janottaa, aivan sama vaikka olis keskiyö.
Yksin asuessani saatoin herätä yöllä, keittää kahvit ja lueskella hetken ja jatkaa sitten unia tai sitten paistelin puolen yön aikoihin munakasta kun teki mieli.
Olen nyt ihan yleisen sovun nimissä luopunut näistä myöhäisistä kokkailuista, mutta edelleen nousen yöllä syömään jotain pientä jos nälättää.
Viimeksi eilen järkytin metsurin mielenrauhaa tekemällä vohveleita aivan poskettomaan aikaan, päiväkahvit oli nimittäin jo juotu. Mitä niitä nyt enää tekee, kysyy hän.
Sain sitten yksin napostella koko vohvelipinon ja hyvää oli.

No joo, myönnän kyllä, että hän on meistä se sutjakkaampi ja parempi kuntoinen. Ainahan sitä on jankutettu kuinka terveellistä on pitää ateria-ajoista kiinni jne. ja tottahan se on, mutta minä olen vapaa sielu enkä jaksa rasittaa olemattomia aivojani moisella silloin kun ei ole pakko.
On aivan tarpeeksi ärsyttävä tämä ruokavalio jo nyt kun joutuu hulluna kyttäämään mitä lärviinsä uskaltaa laittaa.
Testasin pitkästä aikaa ruisleivän, jotta joko se vatsa sitä huolisi ja kieriskelin taas helvetin lieskoissa tunti tolkulla sen jälkeen. Eipä huolinut ei.
Metsuri lohkesi vielä kysymään etten kai minä pöljä nyt kokonaista leipää (siis sellaista siivua) mennyt testisyömään, mutta söinhän minä. Ahne possu.
Tein toisenkin testin joulun aikoihin; sitrushedelmiä  vatsa ottaa vastaan pitkän tauon jälkeen ja voi sitä ilon ja onnen tunnetta kun saattoi pitkästä aikaa syödä kokonaisen mandariini-satsuma-klementtiinin! Voi elämän pieniä iloja!

Lähden tästä hammaspesulle, jonka jälkeen voi kyllä käydä niinkin, että on ihan pakko vielä haukata vähän evästä jos nälkä yllättää ja sitten pitää harjata hampaat uudemman kerran.
Joku meistä on taas sitä mieltä, että syöminen kertakaikkiaan on lopetettu kun hampaat on harjattu.
Alkaa ämmällä ja loppuu iihin......

Tätä vuotta!

Aika mahtavaa, nyt se suurten muutosten vuosi on sitten takana ja kaikesta on selvitty.
Pientä ja välissä vähän suurempaakin vihlontaa on vielä iholla kuluneesta vuodesta, mutta aika parantaa haavat ja muokkaa rosoiset ruvet.
Pauli-Anterohan se on se suurin ikävän tuottaja edelleen ja sitä me ikävöimme kaikki, on tuhasia ja taas tuhansia hetkiä jolloin Pauli tulee mieleen ja ikävä iskee. Kuten nyt eilen illalla kun metsurin kanssa seistiin pellon reunalla katsomasa raketteja kaikessa rauhassa, eikä tarvinnut olla jossain korven uumenissa Pauli kainalossa. Se raukka kun pelkäsi raketteja kuollakseen.
Kuusen koristelu keskeytyi myös kun tuli niin hillitön ikävä menneitä vuosia kun kotona oli vielä Larvanto ja Pauli.
Kunnon itkut metsurin kainalossa helpotti kummasti ja siitä oli hyvä jatkaa koristelu loppuun.

Joulu oli aivan ihana kun Larvanto ja Tyttis tuli Helsingistä meidän iloksi moneksi päiväksi.
Oltiin mummolassa viettämässä joulua pari päivää ja sitten siirryttiin tänne kirkonkylän hulinaan, joka onkin hirmuista pölinää. Ihmisiä näkee ainakin ruokakaupassa.
Tyttis hoksasi, että lähdetään tapanintansseihin ja minäkin innostuin vallan. Se into tosin sammahti tosi nopsaan kun huomattiin ettei täällä ole enää niitäkään!
Perjantaina vein sitten nuorison Rovaniemelle, jossa juhlittiin samalla Larvannon isän pyöreät vuodet.
Ajelin illan suussa takasin kotiin ehtiäkseni seuravana aamuna metsurin mummon hautajaisiin.
Sää nyt ei varsinaisesti kirkkoväkeä suosinut; pakkasta oli 27 astetta ja voitte olla varmoja, että siunaus hautausmaalla tapahtui todella nopeasti.
No seuraavana päivänä pakkane sitten laski, mutta lunta tuli vaakasuoraan ja tuulta riitti iltaan asti joten jos näistä kahdestä säästä pitäisi se hautajaisilma valita, niin mielummin sitten se pakkanen. Pysyy tukka hyvin.

Joulun aikaan siis ehti  mahtua kaikenlaista, niin iloa kuin suruakin, mutta onneksi sopivassa suhteessa ja päälimmäiseksi jäi hyvä mieli.
Joulu oli myös hyvää aikaa niille 69:lle ruotsalaiselle lehmälle jotka noin vaan katosivat laitumeltaan juuri ennen  joulua. Ne kun  oli määrä viedä teurastettavaksi ja kun isäntä sitten lampsi 19. päivä laitumelle niitä hakemaan, niin siellä ei ollut yhdenyhtä ammua.
Joulun ihme, sanon minä tai sitten jossain on ollut todella tiivistunnelmainen joulu.

Uusi-vuosi on ainakin tässä pitäjässä takulla sujunut rauhallisissa merkeissä ja jos ei ole, niin en kyllä usko.
Me nimittäin eilen illalla ajeltiin mummolan saunareissulta keskiyön tuntumassa läpi keskustan ja ainoat juhlijat mitä me nähtiin oli yksi poika joka konttasi korkean palteen päällä ja sen kaksi kaveria jotka kannusti ryömijää kävelytiellä. Oli myös muuan pappa sauvakävelyllä. Siinä se.
Kylän suurin hotelli, jossa minä olen nuoruudessani viettänyt useammankin vuodenvaihteen, oli pimeänä. Paikallisen pubin pihalla oli yksi ihmine ja sen toisen -vähän suuremman- pihalla oli kolme juhlijaa. Joten levottomuuden osumatarkkuus on minimaalinen.

Uskoisin, että minulle on tulossa hyvä vuosi. Sain ensimmäisen kerran elämässäni joulupuurosta mantelin (mahdollisuus voittoon oli olematon suuresta osallistujamäärästä johtuen) ja tinassa oli paljon, paljon rahaa!!
Minun ja metsurin yhdessä valama tina oli pinnaltansa tasainen ja varjossa näkyi lintu, joten meille on luvassa seesteinen ja onnellinen vuosi. Tähän tulkintaanhan ei vaikuta sitten yhtään se seikka, että olin juuri opiskellut lehdestä miten tinoja tulkitaan ja näin meidän tinassa linnun joka puolella vaikka sitä kuinka käänneltiin.