Vapautta tämäkin

Tapasin eilen tuttavan nuoruusvuosilta ja siinä sitten päivitettiin kuulumisia ja jotenkin - kun vanhoja kaiveltiin- tuli työpaikan tupakkatauotkin puheeksi. Kysäisin sitten häneltä, että vieläkö hän polttaa ja kyllä kuulemma, mutta vain töissä. Kotona hän ei äitinä halua antaa kessuttelun mallia pienelle tyttärelleen. Itsekin olen kessutellut taivaantuuliin melkoisia summia, mutta nythän tämä elämä on niin raitista ettei mitään rajaa.
Se on kyllä aika vapauttavaa kun pääsee vierotusoireista eroon. Enää ei tarvitse kuolata salmiakkia imeskellen kun toiset veti pihalla savuja, ei myöskään tarvitse seisoa siellä ulkona tukka jäässä oli sitten flunssa tai ei. Se on kyllä kans merkillinen juttu, että sitä tupakkaa piti saada vaikkei se räkätaudissa niin mahtavalle maistunutkaan. Nyt olen ollut polttamatta jo niin kauan, että enää ei edes kännissä haluta savuja, siitä yhdistelmästä oli kaikkein vaikeinta päästä eroon. Alkoholi saa puolestani maksaa mitä haluaa, koska sekin on tällähetkellä kiellettyjen listalla tuon suolistoremontin vuoksi, mutta sitä kyllä kieltämättä vielä kaipauttaa ja joskus tiukan työviikon jälkeen toooosi paljon. Olisi niin mukava ottaa pikku napanterit tai sitten lähteä ihan reilustu vähän hummailemaan....oi niitä aikoja....mutta jotain positiivistahan tästäkin on pakko hakea ja siihen kuuluu kyllä ehdottomasti ne aamut (ja nykyään ne pari päivää jonka toipuminen kestää) kun ei vatsa käänny ylösalaisin minuutin välein ja pääkin tuntuu pysyvän hartioiden välissä. Todella ikävä tunne on kun tuntuu, että pää tipahtaa hetkenä minä hyvänsä eikä oikein voi katsoakkaan mihinkään. Hiuksetkin tuntuu painavan tonnin.
Kahvin himokin jäi sitten pois ihan kuin itsestään, alku oli tietysti tosi vaikea. Nyt kun saan jo tätä jumalten juomaa latkia niin eipä tee enää mieli. Kotona ei tule koskaan keiteltyä ihan vaan itselleen ja sitten kun metsuri tulee ja keittää, niin välttämättä en juo silloinkaan. Mahtava fiilis kun ei ole aamu pilalla jos kahvi on loppu enkä kaipaa ollenkaan sitä suodatinpapereiden väsäämistä jos mistä vessapaperista kun ne aidot olikin päässeet loppumaan. Mutta hyvälle se tuoksuu vieläkin, aivan ihanaa on herätä kahvin tuoksuu tai mennä töissä tauolle kun kahvin tuoksu hyväilee sieraimia (mistä tulikin mieleen, että nenäkarvatrimmeri pitää uusia..). Onneksi sentään pystyn juomaan sen kupposen tarpeen vaatiessa, sillä joissain kyläpaikoissa juomattomuudesta muodostui lähes ongelma. Minä kun en saa sitä lämmintä teetä millään alas eikä kahvia saanut juoda ( mehusta puhumattakaan) niin tunsin kuinka ihmisille tulli vähän valju olo. Kummallinen vieras kun mikään ei kelpaa, mikä se oikein luulee olevansa.....ime sitten vaikka parsaa.
Ja kun ei ole listoilla enää sitä sokeria ja höttöjauhoja niin ei tässä todellakaan ole enää paljon mitään, mitä on pakko saada tai alkaa riepomaan,joten enpä voi olla oikein suosittelematta tätä elämäntyyliä. Aikoinaan omiinkin korviin kuulosti kaikenmaailman ruokavammaisten elämä tosi tylsältä ja ankealta, mutta vallan olin väärässä. Nyt se nähty ja koettu. On tosin muutama juttu, jota ilman en millään pärjää, mutta niitä en kyllä kerro.....no okei....toinen alkaa ämmällä ja toinen ässällä. Se siitä.