Ai hurja mikä päivä!
Jos muistat, niin minullahan ei pää nollaannu missään niin hyvin kuin metsässä makkaranpaistossa ja tähän on viimeaikona ilmaantunut taas tarvetta.
Sehän ei sinällään ole mikään ongelma kun on valinnut miehekseen metsurin ja asiaa näin talvella helpottaa kummasti se, että tällä metsruilla on nykyään myös kelkka!
Juujuu, se sama jolle tuossa taannoin naureskelin.
Tänään hän sitten ehdotti, että mitä jos mentäisiin kelkkalla vähän tulistelemaan kun päiväkin oli mitä parhain, jopa aurinko jaksoi könytä kokonaisena taivaalle.
Olin messissä heti ihan täpöillä ja kiskoin jo kypärää päähäni ennenkuin toinen kerkesi kissaa sanoa.
Minulla nimittäin on ihan oma lainakypärä, lainasin sen isältäni joka ei tykkää kelkailla moinen potta päässä.
Makkarat reppuun ja eikun menox.
Ihan hivenen kumminkin olin epäluuloinen tästä kelkkailun hurmasta, arvelin etten nää mitään sieltä visiirin takaa, kypärä on tukala ja istuin siinä metsruin takana epämukava, selkään sattuu ja metsuri pyllistelee naamalle. Noo....kaiken kestää kun mennään vain pikkumatka ja sitten saa tulistella.
Eipä pettynyt pessimisti taaskaan; se oli ihan järjettömän hauskaa!
Oltiin aivan liian pian perillä siinä mihin metsuri aikoi nuotion rakentaa ja eväitten jälkeen kinusin - itseasiassa rukoilin- pikkusen pitempää ajomatkaa. Minuun oli ihan selvästi iskenyt kelkkakärpänen.
Ja ihan pian huomasin ettei minulle riitä mikään vauhti. Ensin tuntui ihan hurjan jännältä kun mentiin kelkkareittiä melko lujaa, sitten mentiin umpihankea niin että lumi pöllysi ja minä kuvittelin olevani metsurin kanssa rännikelkkailun maailmanmestareita. Siinä me keikuttiin puolelta toiselle ja oli hauskaa vaikka hintsusti jännittikin jäädäänkö kiinni. Se oli itseasiassa osa nautintoa.
Seuraavaksi aloin himoita joen jäälle jossa voisi päästellä ihan kaasu pohjassa, mutta kuski ei suostunut kun siellä oli kuulemma vettä.
Oltiin jo matkalla kotiin kun äkkäsin oikealla melko suuren pellon ja koputin metsurin kypärään ja karjumalla ehdotin pientä peltokruisailua. Pyyntööni suostuttiin ja sitten mentiin!
Nyt oli vanha nainen hunnigolla. Me mentiin niiiiiiiin lujaa, lumi pölisi ja välissä pompittiin takapuolet taivaassa kun matkalle osui jotain patteja. Nauroin ja huusin kun mielipuoli, pelotti ja jännitti ja samalla oli tajuttoman hyvä olo. SE OLI HAUSKAA!!!!!!
Sain muutaman kerran kyydin pellon päästä päähän enkä olis halunnut lopettaa ikinä.
Kotimatkalla metsuri sitten säälistä huudatti minua vielä tuossa kotipellolla. Minä nauroin vielä tunnin kotona.
Nyt joku voisi luulla, että haluan ihan itse puikkoihin päästelemään, mutta ei se ole mun juttu. Kokeilin kyllä enkä tykännyt, tuli hiki. Istun mielummin kyydissä ja huudan.
Jos ajaisin itse voin huutaa ihan muista syistä kun onnesta.
Enkä koskaan milloinkaan enää väheksy -saati naureskele- toisten kelkkailuhimoa, odotan nimittäin ihan töpinöissäni kevättä ja joen jäätä jossa ei ole vettä.
Halleluja, sitten läks!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti