Tapasin tässä päivänä muutamana kaupassa jumppa-tutun, olemme tavanneet vain ja ainoastaan jumpassa enkä tiedä edes hänen etunimeään kuten ei hänkään minun. Ohjaajaa odotellessa tai sitten tunnin jälkeen pukuhuoneessa olemme jutelleet aina muutaman sanasen ja hän on kyllä todella mukava ihminen. Nyt siis törmäsimme ruokakaupassa, hän tuli iloisesti tervehtimään ja kyselemään kuulumisia kun en ole ikuisuus-flunssani vuoksi aikoihin salilla käynyt. Siinä sitten juttelimme hetken niitä näitä kunnes totesi, että "voi että olen ihan kaivannut sinua, kun ei olla aikoihin nähty" ja minä menin ihan hämilleni! En tiennyt miten päin olisin ja sivuutin kohteliaisuuden punastellen jatkaen juttua jostain lillukanvarresta. Kyllä sitä on tyhmä!!!! Miksen voinut sanoa vaikka että "ai kun kiva kuulla" tai jotain muuta yhtä luonnollista ja ystävällistä, enkä käyttäytyä kuin joku neanderdalilainen karvajalka. Sehän on totta, ettei sitä nyt joka päivä (eikä edes joka vuosi) ihmiset käy kehumassa tai kilttejä juttelemassa, siinäkö se nyt sitten syy on ettei osaa olla vaikka oikein hyvä mielihän tuollaisesta tulee. Se on vähän eri juttu, jos töissä joku tuumaa, että jopas veditkin hyvin tuon jutun. Siihen osaa suhtautua jotenkin eri lailla, kun sehän on työjuttu eikä niin henkilökohtaista. Ja sössösönsöö, kun ei ole tapoja,niin turha siinä on selittää. Mutta annas olla kun tulee sitä vähemmän mukavaa kritiikkiä, kyllä silloin osaa ja kykenee. Suu ei pysy kiinni millään - väri on kyllä naamassa sama molemmissa tapauksissa - ja ääntä lähtee enemmän kuin kotitarpeiksi. Kyllähän sitä siinäkin joskus niin käy, että kotona verenpaineen laskeuduttua sitä hoksaa noin tsiljoona nasevampaa sanottavaa, että perkele sentäs, miksen sanonut niin ja näin! No ehkä oli ihan hyväkin, ettei hoksannut.......Mitä tämä nyt minusta kertoo; ei ole apina kauas puusta pudonnut, mutta aika lujaa on alas tultu. Olisko kannattanut kiivetä oksa kerrallaan eikä hypätä silmät kiinni ja pylly edellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti