Murheellisten laulujen maa

Laula vaikka minusta, tässä mie oon.......

Se on ihan kamalaa mitä mielikuvia musiikki saa aikaan. En tiedä teistä, mutta minulla on tapana kuvittaa kuulemani laulu, vähän niin kuin elokuvaa katselis ja se ei ole ollenkaan mukavaa jos on kyseessä vähän totisempi biisi. J.Karjalaisella on aika monta tällaista kipaletta, kuten "Verinen mies" jota muuan radiokanava nyt melko aktiivisesti soittelee. Näen sieluni silmillä kuinka se verinen mies retkottaa alasti siellä verta lainehtivassa veneessä ja kuinka se kiedotaan pyyhkeisiin jotka hetkessä värjäytyvät punaiseksi. Oi kamala, siinä on kesäfiilis loitolla. Selviskö se mies vai ei? Minun mielestä ei, ei jos on puukolla tehty jakaus vatsaan ja sitten piti vielä veneessä kellua. Toinen samaisen J:n kappale "Laura Häkkisen silmät" saa kyllä kylmät väreet ryömimään mekon sisälle. Aika hurjaa jos sillä tavalla tapahtuisi oikeasti! Voi tapahtua, uskon lujasti kaikkeen tuommoseen. Muistan ikuisesti kun kuulin tuon kappaleen eka kerran ja olin tosi yllättynyt ettei sitä daamia oikeasti ollutkaan! Ai hurja! Tuli mieleen tarina siitä liftaritytöstä joka liftailee kesäöinä kyytiin ja jos auto pysähtyy poimimaan sen, niin hetken kuluttua sitä tyttöä ei ole autossa laisinkaan. BUUUU!!  Sitten on näitä itkettävän ihania kappaleita niin kun Elwoodin "Lumen aika"  tai "Lasinen vuori", kyllä on märkää kyytiä. Hullun huono olen tuossa enkussa, niin siksipä kuuntelen aika paljon kotimaista. Jotain sentäs ymmärrän, niin kuin Agnetha Fälskogin esittämä  "Sometimes when i´m dreaming" osaan kääntää koska vain. Pikkusen olen vissiin synkkä ihminen kun ensimmäisenä aina tulee mieleen mollivoittoset kappaleet, mutta piristämiseen käy melkein mikä vain jalan vippaus musiikki ja lasten musiikkista löytyy aina oikeita helmiä niin kuin Tohroti Orff ja herra Dalcroze. Niillä on monta hyvää kipaletta, mutta aivan huippu on "Punahilkka" ja "Sumffatirallaa" ja jos haluaa leijua niin sitten kuunnellaan "Tulitukka" tai "Tuuli". Poskettoman hyvää musiikkia ja taas jotain uutta vaikkei olekaan Fröbeleitten voittanutta. Sitten kun pitää pää pistää nollille, niin laitan Panhuilut peliin, auttaa aina.
En ole koskaan kauheasti käsittänyt miksi joku jumittuu yhteen musiikkityyliin eikä suostu sitten muuta kuuntelemaankaan. Mitä tuhlausta! Kyllä joka tyylistä jotain hyvää löytyy.  Se täytyy myöntää kun musiikista kerran puhutaan, että karaoke on kyllä sellanen juttu josta en keksi kauheasti hyvää sanottavaa, en sitten millään. En uskalla enää lähteä mihinkään kotipippaloihin kun poikkeuksetta jossain vaiheessa iltaa kaivetaan karaokelevyt esille ja sitten alkaa se loilotus teemalla "Äänellään se variskin laulaa" eikä se aikuinen nainen lopu millään.Siihen sitten loppui juttelu ja aivan kaikille on pakko peukuttaa, muuten tulee turpaan.Ja se vonkaaminen jos et itse ala kiekua samaa tahtia, sitä ei kestä kukaan! Karaokekuppilat kierrän kaukaa, mutta olen tarpeeksi usein joutunut pakosta karaokehelvettiin josta ei ole pakotietä.Mistä se laulamisen vimma oikein kumpuaa, onko karaokelaulajan haaveena olla joskus joku iskeläprinssi- tai prinsessa ja siinä loilotellessa voi vähän niin kun leikisti olla semmonen. Niinkö se menee? Tässä asiassa kuulun aivan varmasi vähemistöön ja sillehän ei mitään voi, mielipiteensä kullakin. Muistan tarjoilija ajoiltani( kun karaoke oli aika uusi juttu), hauskan tapauksen; muuan romaaninuorukainen halusi kovasti laulaa, muttei osannut sanoja eikä myöskään osannut lukea niitä siitä näytöltä. Nou hätä, kaveri osasi lukea (ja varmasti myös kirjoittaa) ja lähti taustatueksi kuten hyvän ystävän kuuluukin. Hän sitten toimi esilukijana ja toinen lauloi perässä sydämmensä kyllyydestä. Hyvä siitä tuli kun ei antanut pikku viiveen haitata. Ääni oli oikein komea.