Opetin vielä kuluneen viikon niitä tukiviittomia ja niiden puitteissa kävin myös paikoissa joissa en ole ennen käynyt ja tapasin ihmisiä joita en ole aiemmin tavannut. Kävin myös uudessa työpaikassa näyttäytymässä ja vähän katselemassa miljöötä, eli tämähän tarkoittaa sitä, että jouduin monta kertaa antamaan itsestäni sen kuuluisan ensivaikutelman. Sitähän et sitten voi antaa kuin kerran, että on sillä lailla vähän tärkeämpi juttu.
Se on sitten hankalaa kun et yhtään tunne vastapuolta vaikka sillähän ei pitäisi olla mitään väliä. On sillä.
Ihan kamalaa jos vaikka tulevat yhteistyötahot saavat minusta jotenkin epäsiistin tai hutiloivan vaikutuksen, mutta ei ole kyllä kiva jos saavat turhan asiallistakaan kuvaa, koska sellainenhan en ole.
Olenkin päätynyt pitäytymään mahdollisimman neutraalilla linjalla näillä ensimmäisillä treffeillä, siitä on sitten helpompi valua omaan muottiinsa. Jää vastapuolellekkin aikaa sopeutua, ettei vallan silmille räjähdä.
Minulla on oikein varattuna sellaiset perus-kuteet, asialliset farkut (ei siis epäsiistit, paljastavat, eikä liian nuorekkaa, muttei myöskään mitään kuminauhavyötärömallia), yksivärinen t-paita (jotain kivaa, asiallista päärynääkin voi olla kuviona, muttei mitään törkyprinttejä) ja siihen päälle tumma, yksivärinen villatakki (ilman nyppyjä, mutta hauskana yksityiskohtana iso nappi ja kiva kaulus). Näillä mennään.
Asuun kuuluvat kengät on mustat, asialliset nahkakengät. Tosin yhteen tapaamiseen meinasin läpytellä vanhoissa, punaisissa tennareissa, mutta huomasin mokan ulko-ovella.
On kuulkaa itsellekin paljon helpompi mennä ns. takuuvarmassa asussa näytille niin voi itsekin keskittyä vastapuoleen ja siihen mitä ympärillä tapahtuu kun ei tarvitse koko ajan miettiä, että paistaako työmiehen hymy jos kyykistyn ja roikkuuko vatsamakkara paidan alta.
Koskaan kun ei voi tietää mitä sitä joutuu tekemään, usko pois. Minulla nämä ensitapaamiset harvoin ovat olleet pelkkää polvi toisen päällä - istuskelua.
 |
| Kurjan kohtalon uhri |
Näiden tapaamisten lisäksi olen mm. tappanut Larvannon bonsaipuun, joka ihmeen kauan sinnittelikin hengissä, mutta luovutti sitten kun tajusi ettei Larvanto tule sitä pelastamaan. Minä kyllä hoidin sitä aivan ohjeiden mukaan, mutta se oli heikko yksilö. Ananas-kukka taistelee vielä urheasti.
Sitten olen käynyt Pauli-Anteron kanssa pitkiä lenkkejä ja törmännyt pariin mukavaan asiaan.
Eräs aamu olimme lenkillä ja meidän edessä meni nuori tyttö, olisko ollut jotain 13 vee.
Vaateet oli ihan viimosen päälle,kuten tapana on, mutta sitten yks´kaks tämä tyttö alkoi hypellä. Siis se hyppeli niin kuin pikku tytöillä on tapana loikkia kun ne on iloisia ja onnellisia eikä kukaan ole vielä ehtinyt kertoa niille, että se on typerää ja lapsellista. Voi miten se oli kivan näköistä, ihan teki mieli itsekin loikkia pari askelta.
Ihmettelin tätä näkyä hiljaa itsekseni kunnes tyttö kääntyi ylittääkseen kadun ja näin hänen kasvonsa; hän ei ollut suomalaista syntyperää. Heti kyynisenä ajattelin, että no siinä syy. Kyllähän tuollainen kaunis latino tyttö kehtaa hypellä ja olla avoin kun sitä ei ole meidän jurottava ympäristö vielä pilannut ja geenitkin on paljon menevämmät kuin meillä.
Taas sain niellä katkeran kalkin, kuten aina käy. Menin sitten toisena aamuna rantaan haistelemaan syksyntuoksuja kun meitä vastaan tulee aikuinen nainen joka hyppeli myös ja heilutteli vielä käsiään!
Ja hän oli kyllä supisuomalainen. Mahtavaa kun ihmiset hyppelehtii ja koikkelehtii!
Koska muka olet viimeksi nähnyt iloisesti loikkivan teinin saatikka aikuisen tai olet itse vähän irrotellut? Ja nyt ei kotiympyröitä lasketa.
Kotonahan minäkin esitän metsurille jos jonkinäköistä soidin-tanssia, joskus ne tepsii, yleensä ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti