Bestis

Menee ihan höpö-hommiksi tämä kyynelehtiminen.
Alkoi itkettää ihan kauheasti kun luin lehdestä kuinka lehmilläkin on laitumella (ja tietysti navetassa) oma paras kaveri jonka kanssa ollaan aina kimpassa.
Siinähän ei ole mitään itkemistä, sehän on vaan ihanaa kun lehmien maailmassa ei kummiskaan ketään jätetä täysin yksin vaan kaikki otetaan mukaan. Mietin vain sitä, että kuinkas sitten käy kun se paras kaveri joutuu teurastettavaksi?!
Kun ei olekkaan kukaan enää nuoleskelemassa poskea ja kyhnäämässä kyljessä, lypsyrobotillekkin täytyy mennä ilman kaverin tukea. Sehän on ihan kamalaa!!!!

Ei olisi minusta maatilan emännäksi, tuotanto pysyis aika nollissa. Enhän minä raaskis erottaa yhtään lehmää toisistaan ja lehmät saisi kuolla vanhuuteen.
Sitäpaitsi aivan varmasti kiintyisin jokaikiseen kantturaan niin kovasti, että surisin itseni hautaan kun tyly metsuri tilaisi lihakunnan auton. Niinhän siinä kuitenkin kävisi.
Parempi olla vaan ihan ilman, onneksi moista mahdollisuutta ei ole koskaan ollut tarjolla.

Lapsena meillä oli pihaporoja ja niihinkin kiinnyin kyllä aika lailla. Jos minulla oli salmiakkia, niin oli aivan pakko antaa kaverille kans. Onneksi pihaporoja ei ollut kuin muutama, muuten olisin jäänyt itse ilman namusia.
Ja kun lunta satoi, juoksin harjaamaan porot puhtaaksi ja aivan turha oli tulla kenenkään sanomaan ettei poro lumesta kärsi.

Toivottavasti tämä herkistely kohta alkaa laantua ja uskaltaa lukea lehtiäkin rauhassa.
Päätäkin alkaa jo särkemään moinen nyyhkiminen.