Mustikoita mulle

Ja minä myös

Minähän en ole mikään marjastaja, en ole koskaan ollut. Eikä minua ole koskaan saanut käymään kuumana nämä ulkomailta rahdatut marjanpoimijat, johan tänne mahtuu.
Enkä ole koskaan ollut mikään marjojen himo ahmija, mustikoita olen syönyt vain piirakoissa ja niitäkin tein muutaman vuodessa. Ne marjat kyllä jaksoi poimia ja jos ei jaksanut niin ostin sujuvasti.

Viime talvi sitten muutti kaiken. Kun minusta tuli tämä ruokarajoitteinen niin marjoja alkoi kulua tolkuttomia määriä, onneksi niitä sai edelleen ostaa. En edes uskalla laskea paljonko niihin sain euroja kulumaan.
Nyt sitten ajattelin, että säästän edes jossain ja poimin itse mustikat. Siispä metsään.
Ilman metsuria sinne ei ole asiaa koska eksyn kymmenessä minuutissa, samalla hän toimii vähän niin kuin orjapiiskurina koska sieltähän ei todellakaan lähdetä ihan samantien kotiin.
Mikä ehkä tapahtuisi jos olisin yksin liikkeellä....

Niin on ihmisen mieli väärällänsä, että vaikka olin sinne omasta tahdosta lähdössä niin huomasin silmäni kirkastuvan kun metsuri tähyili aamulla ulos ja pohti, tuleeko kohta taivaalta vettä.
Entinen minä hihkui hiljaa pääni uumenissa että "Ou jes!!! Tulispa ja lujaa!!!"
Sehän tietää sitä, ettei metsään ole asiaa ainakaan samana päivän ja jos oikein käy mäsis, niin vielä huomennakin on märkää.
Mutta ei satanut ja sitten mentiin. Pukeuduin kirkkaan punaiseen takkiin ja huiviin, ihan vaan varmuuden vuoksi. Metsuri pakkasi eväät, koska ilman niitä en liiku tuumaakaan.

Oli aivan huippuhieno ilma, tuuleskeli eikä itikoita ollut ollenkaan.
Rakastan yli kaiken metsurin metsuri-autoa jolla pääsee pitkälle metsään. Ehdotin, että laitetaan auton sivuille poimurit kiinni ja ajellaan sitten pitkin metsää, ei tarvitse kävellä ollenkaan. Ei lämmennyt hän idealle.
No me käveltiin ja poimittiin ja poimittiin ja käveltiin. Ei se nyt niin kamalaa ollut, minun ihka ensimmäinen poimurini (nimeltään Marjukka) teki hommasta jopa siedettävän. Metsurihan on sissi ja poimi käsin kauniita pullukka mustikoita. Hänen sankossaan oli paljon sinistä, minun taas paljon sinivihreää plus oksan pätkiä ja variksenmarjoja.

Sitten kuulin jotain; hoo, kilpailijoita!! Metsässä pyllötti kaksi naista jotka lähti hiipimään minua kohti. Tarkistin Marjukan piikit, mutta niistä ei kyllä ole apua jos kimppuun käyvät.
Sitten toinen nainen huusi minulle, etten poimisi kaikkia marjoja. Onneksi huomasin leveän hymyn naisen kasvoilla, muuten olisin varmaan näytellyt kulmahampaita. Juttelimme siinä sitten kaikessa sovussa ja päivittelimme kuinka vähän mustikoita nyt onkaan. Metsurikin sitten tuli tarinalle ja kävi ilmi, että nämä rouvat on meidän naapureita tuosta toisesta talosta. Onneksi en ehtinyt purra ketään.

Rouvílla oli muutama desi marjoja sankon pohjalla ja he lähtivät kotiin odottamaan marjojen kypsymistä. Niitä kun ei kannata nyt poimurilla vielä poimia, ettei revi kaikkia raakojakin marjoja varvuista. Piilotin Marjukan selän taakse.
Me jäätiin ja tehtiin tulet, kuunneltiin mitä se luonto meille kuiskii ja järsittiin makkaraa. Oli aika mukavaa.
Poimittiin me vielä vähän, että saatiin ne piirakkamarjat kasaan ja lähdettiin sitten hiljakseen autolle.

Pian polkua pitkin taapersi pieni, jo ehtoopuolella oleva mies. Tervehdittiin ja hän kyseli, että oliko marjoja. Me (tietysti) kilvan voivoteltiin kuinka vähän niitä nyt onkaan, ei sitten yhtään. Toivoin ettei ukko jatka matkaa ja näe niitä raakoja marjoja joita oli aika mukavasti vaan luovuttaa heti ja menee kotiinsa. Mitä sitä hullua, sinne se katosi metsään kumisaappaat lonksuen.
Ohitettiin sitten ukkelin lava-auto, sen kyljessä oli viisi luodin reikää. Kurkattiin vielä auton toiselle puolelle ja kaksi reikää oli myös toisella puolella. En halua ajatella mihin ne kolme luotia oli pysähtyneet, ei siihen ukkeliin ainakaan.  On vissiin mennyt joskus jonkun muunkin marjamaille tai mille lie maille. Kyllä tämä pitäjä on melkonen villi-länsi, täällä saattaa saada hauleja pyllyyn.