Olen alkanut harrastamaan liikunta ihan poskettomasti ihan entiseen tyyliin, olen myös ilmottautunut syvävenyttelyyn joka on aina torstaisin.
Ensimmäisellä kerralla se oli niin ihanaa, siellä vaan venyttiin puolitoista tuntia kynttilän valossa panhuilun luritellessa taustalla. Sen jälkeen olin aivan nirvanassa ja nukuin kuin vauva aina aamuun asti.
Toisella kerralla ei enää ollut ihanaa. Nyt se ohjaaja (mies) nimittäin ei enää pysynytkään siellä omalla matollaan vaan kuljeskeli ympäri salia sivellen meitä jokaista selästä. No tuon nyt vielä kestää vaikken ole koskaan tykännytkään kun vieraat ihmiset änkeää iholle.
Sitten huomasin syrjäsilmällä, että äijä makoili yhden naisen selässä kun tämä rouva siinä yritti istuma asennossa venyä. Ohjaaja oli kahareisin naisen takana ja nojasi poskea naisen selkään samalla hengitellen tosi pontevasti. Voi apua!
Aloin välittömästi jännittä tuleeko ukkeli minun kimppuun ja kuulostelin koko ajan sen askelia.
Hoin mielessäni, että "mene ohi, mene ohi, mene ohi" ja muutaman kerran se menikin, mutta sitten se kuule tuli!
Se nojasi koko painolla minun selkääni, poski olkapäätäni vasten ja toinen käsi suorana sojottavalla jalallani samalla kuuluvasti huohotellen.
Ensin kangistuin kun rautakanki, mutta vakuuttelin itselleni kestäväni sen kun kaikki muutkin sen kesti. Teki kyllä mieli heivata koko ukkeli vastapäiseen seinään.
Kyllähän siinä sitten sai jotenkin itsensä psyykattua, mutta nauttinut en kyllä hetkeäkään.
Koko loppuillan sitten keskittymiseni meni hengitystä pidätellen kyttäämiseen, että koska se taas tulee. Ei onneksi tullut uudestaan.
Kerroin töissä tästä traumaattisesta kokemuksesta ja työkavereista löytyi yksi joka oli käynyt viime vuonna samaisilla venyttelytunneille tyttärensä kanssa.
Hän ei ollut saanut koskaan sanotuksi ettei tykkää niin intiimistä ohjauksesta vaan oli kestänyt sen hammastapurren, tytär oli ollut vielä enemmän kauhuissaan ja lopettanut kesken.
Onhan se varmaan melkoinen kokemus nuorelle joka ei ole koskaan edes seurustellut, me vanhat muijat sentään ollaan jo jonkinsortin konkareita näissä puuhissa. Silti tykkään, että silloin mennään metsurin tontille jos ollaan käsipäivää läheisemmässä kosketuksessa. Vaikka se kuinkakin olisi ammatillista ja asiaan kuuluvaa.
Nyt sitten pitää kerätä rohkeutta ja sanoa seuraavalla kerralla heti ovella, etten kyllä yhtään tykkää mistään kimppavenyttelystä. Minun henkilökohtainen reviirini on viisi metriä joka ilmansuuntaan, sen lähemmäksi ei tarvitse vaivautua.
Onneksi en ole asian kanssa yksin, terveisiä vaan Pirjolle Helsinkiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti