Pure poroa!

Taas on paikallinen kulttuuri iskenyt nuijalla päähän; oltiin lasten kanssa poroerotuksessa.
Itsellekin sen verran uusi kokemus kun edellisestä käynnistä on noin kolmekymmentä vuotta.
En kyllä tuntenut ollenkaan oloani kotoisaksi siellä poroaidassa satojen porojen keskellä saatikka kun oli vahdittavana kaksikymmentä alle kouluikäistä.

Kaikki meni ihan loistavasti eikä ketään tallottu koparoihin eikä porot pistellyt meihin ylimääräisiä reikiä vaikka olen aivan varma ettei se kaukana ollut.
Meitä nimittäin silmäili useampaan otteeseen sellainen iso hirvas jolla oli hurjat sarvet, välissä se tuli jo melko lähelle tuijottamaan. Yritin telepatialla viestittää sille, ettei me olla ollenkaan kiinnostuneita hänen morsiammistaan, minä en ole sinnepäin kallellaan ja pienet ei vielä ymmärrä näitä rakkaus-asioita laisinkaan. Mutta ei meidän yhteys toiminut ja  siirtelin lapsia huomaamattomasti väljemmille vesille.

Kostoksi sitten tästä epävieraavaraisesta kohtelusta ostin keitetyn poronkielen. Siitäs sai.
Kyllähän se hyvälle maistui vaikka ulkonäkö ei ole paras mahdollinen, jälkimaku ei kylläkään ollut mitenkään muikea. Kai se on niin rasvainen klöntti ja siksi kierteli vatsassa ikävään tahtiin koko loppupäivän.
Lapsista se oli oikein ällöttävä, paitsi näistä poromiesten lapsista jotka parkui naama väärällään kun tarjottiin heille lihakeittoa, he kun tahtoivat välttämättä poronkieltä!
Johan on herkut......kas kun eivät itkeneet poronsuolimakkaran perään........

Myös päivän nolouskiintiö tuli täytettyä. Huomasin kollegani kanssa, että paikallinen lehti on siellä kuvaamassa ja kävimme sitten kertomassa että yhtä meidän lapsista ei välttämättä tarvitse kuvata, hänen vanhemmillaan kun on sellainen toive.
Toki olimme yleisellä paikalla jossa sääntö ei päde, mutta ainahan voi toiveita esittää.
Kuinka ollakkaan tämä toimittaja alkoi kyselemään minulta kaikenlaista hankalaa, kuten
"Kuinka näet kulttuurisessa mielessä tällaisten retkien vaikutuksen ja mahdollisuudet" ja siinä minä yritän sössöttää jotain varmasti aivan asian vierestä. Voi apua.
Ja karmeaksi lopuksi hän sitten tietysti tahtoi kuvata minun tulipunaisen naamani jutun yhteyteen. Siinä minä pönötin metri vastasatanutta lunta pipon päällä ja takulla näytin typerältä.
Jos häpeään voi kuolla, niin se tapahtuu huomenna kun lehti ilmestyy.
Kaivakaa kuoppa valmiiksi, voin mennä sinne odottamaan.

Onneksi metsuri pelasti edes pienen osan tästä katastrofista. Meinasin nimittäin aamulla laittaa päähäni sellaisen metsurin nahkaisen kypärälakin jossa on tosi lämmin vuori. Ihan vaan sen takia kun se on tosi lämmin ja sehän nyt on aivan sama miltä sitä jossain erotuksessa näyttää.
(Minulla nimittäin oli toppahousujen allakin isäni hylkäämät Helly Hansen-pöksyt, ne punaiset ja ihanan lämpimät).
Jos metsuri olisi lähtenyt töihin ennen minua, niin  koko kylän väki saisi naurulla pidentää ikäänsä tosi paljon. Nyt ne varmaan vaan säälii. Metsuria.