Kellokalle

Mieheni on kellokalle. Ja se on toisinaan tosi rasittavaa.
Sillä on joitain aivan kummallisia rutiineja, kuten nämä ateriointiajat. Ne on tarkemmat kuin pienellä vauvalla.
Aamu aloitetaan aina puurolla jota ei tietystikkään voi syödä enää kello yhdeksän jälkeen koska silloin ei ole enää aamu. Puuro aamuisin on ihan jees, mutta tuo kellonaika ei, jos sattuu haluttamaan puuroa vaikka yhdeltätoista, niin miksei sitä voi muka syödä silloin?!
Hänellä kun ei töissä ole mitään kello yhdentoista lounasta niin ei hän tapaa syödä sitä lomallakaan vaan päivän pääateria syödään kolmen ja viiden välillä.  Ja minulla on aina nälkä kello yksitoista koska olen tottunut syömään silloin ja syön myös. Syön toki sujuvasti myös silloin iltapäivällä.
Kun iltasella kuulen metsurin keittelevän kahvia, tiedän kellon olevan lähellä seitsämää, koska silloin on iltakahvin aika. Tottakai.

Minä puolestani syön kun on nälkä ja juon kun janottaa, aivan sama vaikka olis keskiyö.
Yksin asuessani saatoin herätä yöllä, keittää kahvit ja lueskella hetken ja jatkaa sitten unia tai sitten paistelin puolen yön aikoihin munakasta kun teki mieli.
Olen nyt ihan yleisen sovun nimissä luopunut näistä myöhäisistä kokkailuista, mutta edelleen nousen yöllä syömään jotain pientä jos nälättää.
Viimeksi eilen järkytin metsurin mielenrauhaa tekemällä vohveleita aivan poskettomaan aikaan, päiväkahvit oli nimittäin jo juotu. Mitä niitä nyt enää tekee, kysyy hän.
Sain sitten yksin napostella koko vohvelipinon ja hyvää oli.

No joo, myönnän kyllä, että hän on meistä se sutjakkaampi ja parempi kuntoinen. Ainahan sitä on jankutettu kuinka terveellistä on pitää ateria-ajoista kiinni jne. ja tottahan se on, mutta minä olen vapaa sielu enkä jaksa rasittaa olemattomia aivojani moisella silloin kun ei ole pakko.
On aivan tarpeeksi ärsyttävä tämä ruokavalio jo nyt kun joutuu hulluna kyttäämään mitä lärviinsä uskaltaa laittaa.
Testasin pitkästä aikaa ruisleivän, jotta joko se vatsa sitä huolisi ja kieriskelin taas helvetin lieskoissa tunti tolkulla sen jälkeen. Eipä huolinut ei.
Metsuri lohkesi vielä kysymään etten kai minä pöljä nyt kokonaista leipää (siis sellaista siivua) mennyt testisyömään, mutta söinhän minä. Ahne possu.
Tein toisenkin testin joulun aikoihin; sitrushedelmiä  vatsa ottaa vastaan pitkän tauon jälkeen ja voi sitä ilon ja onnen tunnetta kun saattoi pitkästä aikaa syödä kokonaisen mandariini-satsuma-klementtiinin! Voi elämän pieniä iloja!

Lähden tästä hammaspesulle, jonka jälkeen voi kyllä käydä niinkin, että on ihan pakko vielä haukata vähän evästä jos nälkä yllättää ja sitten pitää harjata hampaat uudemman kerran.
Joku meistä on taas sitä mieltä, että syöminen kertakaikkiaan on lopetettu kun hampaat on harjattu.
Alkaa ämmällä ja loppuu iihin......