Aurinko armas

Kevät se on ihanaa, juu. Ja aurinko se on ihana, juupa-juu.


Ensin käsin....

Mutta ei voi mitään kun meni silti hermo koko auringon kans. Muistanetko lienen kun hehkutin silloin taannoin kuinka meille ei sitten kyllä varmasti koskaan laiteta verhoja kun on niin ihanaa kun ei ole kukaan kurkkimassa ikkunan takan ja plaapaplaa. No kyllä nyt vaan laitettiin. Säleverhot.
Meni niin hermo kun aina oli kuuma ja istuit miten päin vain, niin kyllähän paistoi aurinko suoraan pupilliin. Sen kesti vielä kun möllykkä laskeutui vaaran taakse joskus viiden aikoihin, mutta kun vielä ilta kahdeksaltakin väistelin säteitä, niin siinä meni sietoraja.

Tultiin siihen tulokseen metsurin kanssa, että asennetaan sellaset puiset säleverhot jotka ei tule sinne ikkunan väliin ja näin ollen saamme ne ottaa mukaan jos joskus tästä pois muutetaan.


....sitten myös jaloin....

No joo, nehän on ne pölyn kerääjät, mutta onhan minulla metsuri jolle ostin ihan ikioman pölyhuiskan. Sitä entistä kun en löytänyt mistään ja sitten selvisi, että tämä suuri metsästäjä oli tarvinnut sitä ketunpyynnissä! Minun pölyhuiskaa!
Taannoin se teki mopinvarresta jumppakepin kun se oli kuuulemma käteen niin hyvä.
Olenkin piilottanut kaiken vähänkin arvokkaan ja tärkeän, kun ei koskaan tiedä mitä uusiokäyttöä se  tavaroille keksii.



.....ja sitten otettiin tekniikka avuksi

Hurautimme siis Rovaniemelle ostoksille (emme suosineet paikallista...syy; kallis on) ja melko pian löytyi mieleiset. Metsurihan ei tämmösistä sävyjutuista mitään ymmärrä, mutta onneksi tajusi olla suuremmin vinkumatta kun luettelin mitä kaikkea uutta pikku sisutusjutskaa nämä uudet säleverhot nyt pakottaa hankkimaan. Niin kun nyt muutamat tyynyt ja sillee, ei paha.
On varmaan mies onnellinen että asutaan täällä mini-Alaskassa jossa ei nyt pahemmin ole noita kauppoja tyrkyllä.

Seuraavana päivänä alkoi sitten se paikoilleen asennus. Apua.
Olen tottunut elämän varrella siihen ettei mies voi asentaa ilman noitumista ja karjumista yhtään mitään ja olin siis tähän varautunut psyykkaamalla itseni zeniläiseen tyyneyteen. Metsuri vei voiton, se ei kiroillut kertaakaan VAIKKA sen kaikista suurimman säleverhon toinen pää ei alkuun suostunut ollenkaan laskeutumaan, VAIKKA ilmastointiräppänä oli tiellä ja se piti ottaa kokonaan pois eikä sittenkään VAIKKA yksi säleverho piti lyhentää molemmilta puolilta ja sahalla verhon pintaan tuli sinne tänne pieniä säleitä. Hän haki jonkun minirälläkän ja niin sitten kipinät suihkuten rälläköi loput verhosta. Minä kun olen tämmönen täti niin keräsin tarkasti pussiin ne ylijäämä palaset ja vein töihin askartelumateriaaliksi. Koskaan ei voi tietää mihin ne käy. Olen vissiin vähän säälittävä...täti oikein.

Nyt opin senkin, että tämä mies se on sitä hiljaisempi mitä enemmän nyppii. Kirjaan sen käyttöohjeisiin. Minä olin hiljaa ihan vaan varmuudenvuoksi etten vaan tule tökänneeksi sitä karjumissektoria päälle. Koskaan ei voi olla liian varovainen.
Olin heti aamusta varautunut myös vohvelitaikinan muodossa tähän rankaan koitokseen ja ymmärrän oikein hyvin ettei yhdeltä metsurilta voi liikoja vaaatia. Siispä ajoitin vohvelit ja kaffen siihen saumaan kun verhoprojekti oli tehty ja edessä oli olohuoneen uudelleen järjestely.
Se se vasta syö miestä, tiedetään.

Massu täynnä ei jaksa murjottaa, mutta sohvaa jaksaa heilautella sinne sun tänne ja konttailla (kiroten!) laittamassa uutta antenninjohtoa joka meinasi loppua kesken.
Muuta sen ei tarvinnut sitten tehdäkkään koska ei se osaa. Minä hoitelin taulut sun muut kukkakorit uuteen uskoon ja hurautin mummolan vintiltä uus-vanhan jalkalampun joka sopi kun nenä päähän tähän meidän uuteen tyyliin. Innon Marko jää kyllä toiseksi.
Kyllä on kulkaa hienoa! Olohuoneeseen tuli ainakin puolet lisää tilaa eikä vieraittten tarvitse enää miettiä kuinka päin tässä huushollissa oikein olisi viisainta istua. Jostain syystä kun ihmiset ei halua istua niin että pääsen yllättämään ne selän takaa. Kumma homma.