Koska nykyisin olen energinen kuin villiori, kirmasin harja hulmuten Pauli-Anteron kanssa marjaan heti aamutuimaan. Lähdimme katsomaan joko puolukat ovat kypsiä (eivät olleet) ja koska olen aivan surkea suunnistaja- kuten kaikki tiedämme- menin takuuvarmaan paikkaan. Paikka on ennestään tuttu, siinä on tie lähellä ja jos maltan pysyä tien toisella puolella, myös näkyvyys on hyvä melko pitkälle. Ei siis huolta.Vyötin itseni vahkavyöllä, johon ripustin Paten flexin ja näin minulle jäi kädet vapaaksi ja tiesin silti koko ajan missä koira menee.No en sitten pysynyt sillä puolella tietä josta näki, siellä puolukat olivat vielä raakoja. Metsuri oli sanonut, että siellä toisella puolella tietä marjat ovat ehkä kypsempiä ja niinpä rämmin sinne. VIRHE.
Me taivallettiin naama turpeessa, minä poimin niitä harvoja kypsiä puolukoita ja Pauli jahtasi myyriä, joita siellä ei onneksi ollut. Kummankin saldo jäi aika heikoksi. Ja kappas vain, yht´äkkiä en enää tiennytkään missä suunnassa se tie oli. Metsä näytti joka puolelta aivan samalta. Voi apua.
Fiksuna naisena pullautin napit korvista (kuuntelen tietysti radiota siinä poimiessani) ja aloin korvat soikeana kuunnella mistä kuuluu auton hurinaa. Missä auto, siellä tie. Paitsi näin sunnuntaiaamuna klo yhdeksän autoilijat on aika harvassa. Eihän siinä jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin istua kivelle nyyhkimään ja odottamaan, pakko siitä on jonkun jossain vaiheessa ajella. Ei onneksi tarvinnut kauaa odottaa, kohta tuli auto ja lähdin ihan hullun kyytiä tarpomaan äänen suuntaan. Siellähän se tie oli, ihan eri suunnassa kuin luulin. Melkein itkin onnesta.
Tätä ei sitten kyllä metsurille kerrota ikinä, muuten tulee taas satikutia. "Miten helvetissä sinä sinnekin sait ittes hukattua, kyllä pitää olla ihmisen tohelo!" jotakuinkin tältä se kuulostaisi. Joten enpä kerro.
Äiti soitti juuri sopivasti kun ajelin kotiin ja äidille kyllä voi kertoa. Hänellä olikin kerrassaan oiva keino kuinka löytää varmasti kotiin; isketään pitkin matkaa talouspaperi arkki puunoksasta läpi ja ne kun laittaa sen verran korkealle että näkyy kauemmaksiki, niin helppo on tallustella takaisin. Sitten vaan kotimatkalla kerätään paperit pois.
Eikä varmasti käy niin kuin Hannulle ja Kertulle tai en ainakaan tiedä yhtään metsän elävää joka söisi talouspaperia. Minun tuurilla tietysti tulee joku trompi joka lennättää paperit hevon kuikkaan ja niin jäin metsään ikuisiksi ajoiksi kaarnaa jyrsimään.
Menen keittämään hernekeittoa, herneitä löytää ainakin K-kaupasta jonne tiedän reitin oikein hyvin ja kotiinkin osaan ilman opasteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti