Saako Saara nauraa?

Olin eilen setäni hautajaisissa - surullinen tilaisuus, tottakai. Itkettiin, mutta myös naurettiin mikä ei joidenkin hautajaisvieraiden mielestä ei ollut ollenkaan tilaisuuteen sopivaa. Varsinkin serkkuni, joka on perusluonteeltaan hyvinkin iloinen ja reipas likka, nauraa heläytteli tämän tästä. Tämähän ei tietystikkään tarkoittanut sitä etteikö hän olisi surrut/kaivannut vainajaa yhtään sen vähempää kuin kuka tahansa muukaan. Itsekin kyllä nauroin serkkuni mukana, esimerkiksi silloin kun hän hautuumaalla alkoi ottaa sukupotrettia haudan äärellä ja ottikin vahingossa kertakäyttöisellä kamerallaan kuvan omista kasvoistaan. No kuka sitä aina hoksaa miten päin sen kameran pitäisi olla. Uskoisin, ettei vainajakaan siellä pilvenreunalla meitä kovinkaan paljoa paheksunut, hänellä oli itselläänkin nauru herkässä ja etiketit hukassa. Kun minusta aikanaan tulee tuhkaa taivaanrantaan, niin toivon totisesti ettei minun hautajaisissa pelkästään itketä ja olla vakavia, kyllä surun keskellä saa ja pitääkin nauraa, jos siltä tuntuu.  Olen myös oheistanut läheiseni, että siellä on kerrottava hauskoja tapahtumia ja juttuja elämäni varrelta, eikä hymistellä minun olleen jonkin pyhimys joka ei koskaan tehnyt mitään väärää. Tietysti kunnioitan jokaisen tapaa surra ja olen myös sitä mieltä, että vainajan toivomukset ja etenkin persoona tulee ottaa huomioon. Senpä vuoksi minua vähän harmittaa, ettei setäni hautajaisissa kukaan kertonut hauskoja juttuja sedästäni, koska niitä olisi riittänyt kyllä yllin kyllin. Muistella voi niin monella tapaa, kaikella kunnioituksella kumminkin.