Vanha kansa tapasi sanoa, että "sitä sanaa et sano, jota perillä et käy", eli vapaasti suomennettuna; aina joudut sanoistasi vastuuseen. Minulle näin tapaa käydä AINA, jos joku on varmaa niin se.
Mietitäänpä nyt sitäkin, mitä tuossa kirjoiteltua heinäkuussa; "minusta ei sitten ole noudattamaan mitään ruokavaliota ja sokerista en pysty luopumaan sitten ikinä". Olen siis aina läski ja odotan vain pullukoiden uutta tulemista. Ja kuinkas sitten kävikään? Vain pari viikkoa myöhemmin oli pakko alkaa karsealle ruokavaliolle ja nythän sokerit on muisto menneisyydestä. Olen kuulkaa jo kaksi viikkoa (melkein) ollut mm. ihan ilman sokeria eikä ihme kyllä tee yhtään tiukkaa. Niin huonosti sitä ihminen tuntee itsensä.
Painokin tässä rytinässä on väistämättä vähän tippunut, mutta kyllä minut edelleen erottaa puun takaa.
Aikoinaan aloin huokailla ja leikitellä ajatuksella, kuinka työympyröissä alanvaihto olisi poikaa ja kas vain, meni reilu vuosi ja huomasin istuvani koulunpenkillä matkalla aivan uutta ja tuntematonta.
Nyt kieltämättä alkaa tuntua samalta, saa nähdä mitä edestänsä löytää. No lisää esimerkkejä; silloin kun entinen koirani päätyi taivaalliseen kenneliin luusoppaa latkimaan, päätin etten enää koskaan kuuna kunnan valkiana ottaisi toista koiraa. Ja mikä se on terrorisoinut huushollia jo pian seitsämän vuotta;seinähullu Pauli-Antero, koira ainakin jonkun luokituksen mukaan.
Metsurille marisin vielä muutama vuosi sitten, kuinka en kyllä ikinä totu niihin sen likasiin työvaatteisiin, sahan käryyn ja roskiin, joita siitä varisee joka puolelle kun se tulee töistä. Tätänykyä minua ei tippaakaan häiritse vaikka keittiön pöydällä köllöttäisi moottorisaha, sehän kuuluu asiaan. Ainakin niin kauan kun asutaan eri osoitteissa. Sitäpaitsi metsän ja pihakan tuoksussa minulle tulee hillitön ikävä ja tekee mieli laulaa jotta missä muruseni on.
Olen myös paasannut aika moneen otteeseen tässä parinkymmenen vuoden aikana kuinka lapset, ne ovat vain lainaa. Niiden pitääkin itsenäistyä ja lähteä maailmalle ottamaan tuulta purjeisiin.
En nyt ollenkaan hämmästyisi, jos löydän itseni roikkumasta Larvannon kintuista epätoivoisena kinuamasta vielä muutamaa kotona asuttua vuotta kun maailmalle lähdön aika piakkoin koittaa.
Tässä kohtaa metsurilla on tehtävä; sen tulee raastaa minut irti ja vakuuttaa pojalle, kuinka äidillä on vain tällainen pahemmanlaatuinen migreeni-kouristuskohtaus menossa. Ei huolta.
Mitä tästä opimme? Ehkä kannattaisi olla joskus ihan vain hiljaa ja mesota vähemmän, pääsisi paljon vähemmällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti