Siinähän ei nyt ole mitään uutta, että kaikilla meillä on joku pikku salaisuus tuolta musiikkiosastolta, joku sellainen yhtye tai solisti jota popittaa kotosalla ihan kympillä, muttei ikinä kehtaa tunnustaa julkisesti. Sama juttu kun telkkari-ohjelmissa, kukaan ei muka katso Salkkareita (voi kumpa se olisikin totta), mutta silti sen katsojaluvut on huimat.
On minullakin oma piemeä puoleni; olen aina tykännyt Mikko Alatalon kappaleista ja osaan niistä aika monta ulkoa. Ja tänään olin sitten ihan fiiliksissä kun tuli telkkarista oikein konsertti! Ja ensi lauantaina jatkuu!!
Jipiiiiiii!!! Voi, siellä tuli "Ajolähtö" joka oli tunnusmusiikkina siinä leffassakin, jonka pääosassa oli Heikki Paavilainen ja josta piti sitten vähän haaveillakin. Oi nuoruus.
Ja "Sielun miljonääri"........ja sitten tuli "Toimikerhon Keijo" joka sitä Tuulaansa rakasti niin, että teki sille oikein paperi pääskysen ja toivoin sen lentävän kauniista ja hoitsut sitten vaan lisäs vähän lääkitystä ettei liikaa itseänsä kiihdytä. Herran jestas, että siinäkin on sitten hieno biisi!!!
Todella hienoja tarinoita, mitä sitten vaikka sillä on siniset silmälasit?
Ja Larvannon sai aina pienenä poikana nauramaan kun sille lauleskeli Poppaloorasta, autosta joka osasi puhua eikä suostunut autopesulaan, kun se ruostutti pellit. Asennetta!
Sitäpaitsi minullakin on ollut oma Keijo jonka mielestä olin maailman kaunein nainen, romanttinen ja vaikka mitä. Se oli kokolailla yksipuolista rakkautta, mutta olin kyllä siitä erittäin tietoinen varsinkin sen jälkeen kun hän esitti minulle serenaadin parvekkeen alla. Talonmiehen rouva oli hänen mielestään ihan kuin Sophia Loren. Hänellä sitä oli silmää naiskauneudelle...ja rintaliiveille joita varasteli pyykkituvasta, mielummin likaisena kiitos.
Toinen pikkasen nolo musiikillinen fanitus oli varmaan sitten tuo Kojo, jota diggailin täysin palkein joskus ylä-asteella kun muut pogos Pellen tahtiin.
Minä poimin hilloja, möin ne ja ostin ikioman kasettisoittimen ja Kojon kasetin "Go all the way", että se oli hyvä! Kerran kasetti meni poikkikin kun kelasin aina niiden parhaitten kappaleiden kohdalle, mutta osasin oikein näppärästi teipata nauhan yhteen niin ettei jäänyt montakaan sanaa kuulematta.
En kyllä ymmärtänyt sanoista juuri mitään kun se enkuksi veteli, mutta se ääni rouhi minun munasarjoja.
Taisi olla vuosi -81 ja sitten kun se meni nukkumaan siihen pommiin vissiin seuraavana vuonna, niin sittenhän sitä ei kyllä kehdannut enää tunnustaa yhtään kenellekkään, että moiseen oli rahojansa tuhlannut.
Aloin sitten kuunnella Kake Randeliinia ja Meiju Suvasta. Kaikki Mamban synkät kipaleet 80-luvulta osaan kans ulkoa, paras on ehkä se tarina jannusta joka ei tahdo nähdä ihmisiä, ei kestä niitä eikä ymmärrä.
Kyllä jollain on sitten sana hallussa, ei voi muuta sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti