Letkis

No nyt on taas yksi kärsimysnäytelmä takana päin. Olen nauttinut letkua niin ylä- kuin alakauttakin enkä suosittele kelleen.
Torstai piti litkiä liemiä (ja tokihan me oltiin juuri se päivä lasten kanssa teatterireissulla koko päivä!) ja sitten illalla piti syöminen lopettaa kokonaan kello kuusi. Juoda sai.
Kymmeneltä huitasin huiviin ensimmäisen satsin rööri-Roopen putkenpuhdistajaa ja juoksin sitten yön vessassa. Yritin kyllä kipittää mahdollisimman hiljaa, että edes metsuri saa nukkua. Hän kun on seuraavan päivän kuski ja on ihan suotavaa pitää kuski kuosissa näillä keleillä.

Olin aivan varma, että minulla ärsyttää ja on kalvava nälkä heti aamusta, mutta eipä tullut nälkä koko päivänä. Kotona vielä olo oli ihan villi, tätä ne paastoajat varmaan tarkoittaa kun ne kertoo tarinoita ylienergisesta olosta. Olisin voinut vaikka tanssia tunnin ripaskaa suu korvissa. Metsurista olin lähinnä rasittava.
Ajokeli oli aivan kamala ja kun täältä korvesta lähdetään, niin matkaanhan menee aikaa.
Ihan minulla pelotti, että mitäs sitten jos tulee salamahätä?! Olin nimittäin huitassut -ohjeiden mukaan- viimeisen putkenpuhdistus-pussillisen puolitoista tuntia ennen lähtöä.
Aina välissä mahassa muljaisi tosi kivasti ja laskeskelin paniikissa kuinka pitkä matka on seuraavaan kahvilaan, joita 130 km:n matkalla oli peräti kaksi.
Toisessa pyshähdyttiin, mutta se riitti eikä tarvinnut edes pylliä tienposkessa. Se olisinkin ollut kostea kokemus kun vettä satoi kaatamalla.

Meidän piti olla perillä tuntia ennen toimenpidettä, että esilääkitys ehtii vaikuttaa. Minä kun en anna koskea ahteriini ilman tyrmäystippoja.
Perillä lääkäri kuitenkin totesi ettei kannata ottaa tablettia, koska minulla on ensin se vatsatähystys, vaan laitetaan lääke tippana suoraan suoneen. Kannatetaan.
Paitsi se hoitsu puhko oikein urakalla minun molemmat kämmenselät ja löysin viimein suonen käsivarresta. Kämmenselkiä koristi sitten valtavat, kipeät patit. Aiiiiiii!!!

Sitten nieltiin letkua, aivan just niin tympeää hommaa kuin olettaa saattaa, mutta eihän se onneksi kauaa kestä.
Seuraavaksi sain vaihtaa vaatteet niihin sairaalan ilmaviin pitsipöksyihin ja tosi hienoon aamutakkiin. Takki oli kyllä niin upea, että olisivat voineet antaa sen palkaksi kivusta ja särystä.
Siinä sitten tuolilla istua nökötin ja odottelin kun kaksi hoitsua valmisteli tähystystä.
Mietin itsekseni, että onko sen putken juuri pakko olla niin paksu? Aiiiiiiiii......
Ja eikun menoksi. Esilääke oli taivallisen upea, hiphei kun kivasti pässä humahti ja olo oli niin rento ettei ikinä. Antaa tulla vaan letkua täyslaidalta!

No ei se nyt sattunut, mutta mutkissa teki tiukkaa ja niitähän sitten riitti. Minulla on kuulemma erityisen söheröt suolet ja niiden tutkimiseen sitten menikin aikaa. Piti pyöriä petillä kun hyrrä; mahalleen, selälleen, kyljelleen ja toiselle kyljelle. Kun alkoi tuntua, ettei tämä lopu ikinä kysyin letkunheiluttajalta kuinka pirun pitkä se suoli oikein on. Ne vaan nauroi ja sanoi, että ollaan puolivälissä. Siis puheet jalkapallokentästä ovat totta.

Menin huoneeseen ronkittavaksi klo 12.40 ja olin ulkona kahdelta. Ikimuistoinen sessio.
Metsuri oli vastassa ja olo oli vähän digedong, mutta siinä kummasti pää selvisi kun maksettiin lasku joka oli melkein tonnin.
Istuminen teki tosi tiukkaa koska vatsa oli täynnä ilmaa ja kävelläkkään ei oikein haluttanut.
Ei paljon kiinnostanut jäädä kaupoille, kyllä siitä melko pian lähdettiin kohti kotia. Retkotin niin makuuasennossa kun suinkin vain pystyin ja silti matka oli yhtä painetta.
Ei varmaan koskaan ole ollut niin onnellinen olo siitä, että pääsee kotiin ja omaan sänkyyn!
Oi mikä helpotus!

Nyt on enää muistona mustat kädenselät ja narkkarin käsivarsi. Ohi on!