Kansanradio

Minullahan on tapana lähteä metsurin kainalosta ajelemaan kohti kotia aina niin, että kuulen Kansanradion. Sehän tulee sunnuntaisin siinä puolenpäivän aikaan ja olen harrastanut tätä jo iät ja ajat, myös Larvanto on kasvanut vuosien myötä tähän huvitukseen. Kaasuttelin uuden vuoden vietosta kotiin ja siinä Kansanradiota kuunnellessa hetken jo mietin, että onko tämä enää tottakaan. Tälläkertaa lähetykseen oli sitten soittaneet kaikki hurut mitä maa päällään kantaa, siis aivan kaikki. Yleensä mukaan mahtuu ihan asiapitoisiakin puheluita, mutta nyt ne kokeneet tappion. Sinne soitti rouva, joka kovin paheksui miehiä jotka istuvat telkkarissa haarat levällään, eikö nyt kukaan voi ojentaa niitä?! Muuan mies oli sitä mieltä, että eräällä tangolla on nimi aivan hanurista ja toinen herra taas ihan pokkana neuvoi peräsuolen (ei siis peräaukon) kutinaan auttavan Mobilatin, ainakin häntä se auttoi. No joo, ihan kiva kun jaat tämän tiedon kanssamme.........
Sitten rimpautti nimimerkki Herra nro 52, hänen huolenaan oli laatimansa lehti-ilmoitus, jolla hän etsiskeli armasta itselleen. Oli aivan ihmeissään viiskakkonen kun ei kukaan vastaa ja sitten hän luki ilmoituksen meille kaikille ääneen. En ihmettele yhtään ettei kukaan korvaansa lotkauttanut.
Muuan mies antoi vinkki vitosen kalsareihin, joissa ei ole edessä luukkua roikottimelle. Juu-u, siksi se sitä kutsui.
Pitää vaan ottaa sakset ja napsasta aukko, mutta talvella on hyvä käyttää kuulemma kalukukkaroa.
Pitääkö nyt metsurin roikottimellekin sellanen virkata? Missä on ohjeet?
Mies oli myös se laulaja joka mölisi jonkun tangon ilmoille ja kesken karmeimman menon antoi ohjeet jauhelihakastikkeelle. Noin vain.
Eikä Porissa kuulemma soiteta tanssiravintoloissa tangoa tarpeeksi, ei kai lähes laisinkaan. Soittaja arveli ravintoloitsijoiden salajuonta, eihän ihmiset juo viinaa jos tango soi. No onhan se selvä.
Kyllä Kansanradio on niin parasta viihdettä!
Ennen matkan päättymistä kuuntelin vielä uutiset jossa haastateltiin taiteilijaa Mellillästä, hän kun oli ollut ilman sähköä jo viikon. Tomittaja kyseli kuinka se nyt kovasti ottaa päähän kun ei tule sähköä tupaan, mutta ei tätä taiteilijaa harmittanut ollenkaan. Mikään. Hänellä oli puuhella joka lämmitti ihan tarpeeksi ja siinä pystyi valmistamaan ruokaa, ei ole hätä laisinkaan. Sitten toimittaja kyseli vesijohtojen kohtaloa, pelottiko että jäätyvät johonka taitelija tuumasi, että se vähän kyllä jänskättää, mutta eihän sille mitään mahda jos jäätyvät. Se on semmosta. Seuraavaksi taitelijalta udeltiin etteikö ota päähän kun ihan siinä lähellä junaradan toisella puolella on jo sähköt, mutta hänellä ei. Ei kuulemma harmita, kyllä ne jostain toisesta linjasta vielä hänellekin tulee. Hiljalleen alkoi kuulostaa siltä, että toimittaja repii positiivisen taiteilijan silpuksi ja lohkesi vielä utelemaan kyrsimisen määrää maaseutua kohtaan kun taiteilija oli kuulemma Turusta muuttanut maalle. Totta sinne kaupunkiin alkaa olla ikävä. Mitä vielä; taiteilija tutustuu nyt kuulemma ihan tapauskohtaisesti ihan kaikkiin ongelmiin mitä maalla asuminen tuo tulleessaan. Ei se haittaa, ei kaduta.
Monella on paljon huonommin asiat, heillähän on se hella. Ja kiitos vielä kaikille ahkerille sähkömiehille sinne tolppien nokkaan jotka siellä keikkuvat vikoja korjaamassa, päätti taiteilija haastattelun.
Aivan mahtava asenne oli hänellä, kunpa saisin itselleni edes hitusen tuosta positiivisuudesta niin voisi elämä olla aika helvetin paljon helpompaa.
Hyvää jatkoa vaan sinne Mellilään!