 |
| Ihan itte tein, kyllä vaan onki komiat!! |
Moni muu on odottanut koko päivän illan lätkämatsia, mutta minä en, ei kiinnosta. Minä olen sisustanut koko päivän apinan raivolla. Koko touhu alkoi kun löysin kirpparilta juuri sopivaa kangasta olohuoneen tauluiksi. Revin entiset -rumat- kankaat pois styroxi levyjen päältä ja metsurin avustuksella nitoa paukutimme uudet, upeat, kankaat paikoilleen. Mutta voi pökäle, nyt verhot ei sovi ollenkaan uusiin tauluihin joten piti kaivaa koko kämppä ylösalaisin, että löysin ne valkoiset verhot ikkunoihin. Eikä ne edes löytyneet asunnosta, vaan kellarista pahvilaatikkopinon alimmaisesta poksista.Metsuri meinasi siinä vaiheessa vähän kilahtaa, käynnisteli jotain semmosta ettenkö minä muka muista mihin tavarani laitan tai jotain. No mutta! En kai minä semmosia voi muistaa, ei voi kuule vaatia. Ja oli se sitten hiljaa. No kun ne verhot oli vihdoinkin silitetty ja ripustettu niin ne näytti kamalan valjuilta, joten ei kun etsimään niitä punaisia helmiä joita viime kesänä pujottelin siimoihin somisteeksi. Ja taas etsittiin. Ja etsittiin. Kunnes metsuri löysi ne erään rojukorin pohjalta tuhannen mytystä. En kyllä yhtään jaksanut alkaa niitä selvittelemään kun niin ärsytti ja oli hiki, joten muru uhrautui. Eikä sillä siinä kauaa mennytkään kun se on totunut värkkäämään niiden kaikenmaailman suuttimien kanssa ja niin sain helyt ikkunaan killumaan. Siinä etsiessä olin löytänyt ohimennen pussilisen punaisia sydämiä ja visuaalinen silmäni vilkutti, että nehän sopivat hyvin siihen ikkkunan karmiin, parvekkeen oven viereen. Kaivoin taas sen siiman esille ja aloin pähkäillä kuinka ne siihen pujotan. Metsuri neuvoi, että tee solmuja ettei ne valu yhdeksi kasaksi kun nostan siiman pystyasentoon ja aioinkin totella, mutten muistanut. Tolkuttoman tuhertamisen jälkeen sain pallukat roikkumaan ja kun vilkaisin aikaansaannostani uudemman kerran, seinällä roikkui pelkkä siima, sydämet makasivat kasassa lattian rajassa kuin juopot juhannuskalliolla. Ärsytti. Piti alkaa solmimaan ja teippaamaan ja nyrkittämään sinitarralla niitä kiinni ennen kuin ne näytti hyvältä. Sitten etsin sopivan pöytäliinan, se oli helppoa ja selvisin siitä aivan yksin. Mutta matto oli kyllä nyt aivan liian ruma, ei natsannut yhtään. Se piti vaihtaa. Oli aika helppoa, löytyikin heti ja oli ihan pesun jäljiltä. Sitten soitti kaveri teatterilta ja kysyi haluanko vanhoja julisteita, no tottakai! Haettiin ne ja siirryin olohuoneesta eteisen somistamiseen. Tuli kuulkaa hieno ja omaperäinen vaatehuoneen ovi, ei ole muilla samanlaista. Siinä vaatehuoneen ovea näprätessäni tuli ajatelleeksi muuatta pussukkaa, jossa on kaikkea kivaa roinaa ja päätin tonkia sen esille hinnalla millä hyvänsä. Aika kalliisti sainkin maksaa, rintalasta on vieläkin kipeä. Huomasin nimittäin siellä vaatehuoneen perällä, taitettavan retkisängyn takana, olevan vaikka mitä kivaa. Paha vain, että ne oli siellä niin alhaalla piilossa, etten oikein yltänyt kurottelemalla niitä ottamaan ja sitä sänkyähän en kyllä rupea raahaamaan pois tieltä. Homman teki erittäin pimeäksi se seikka että päänpäällä riippui satamiljoonaa mekkoa ja paitaa sun muuta rääsyä joten hain taskulampun jolla näytin valoa, samalla toisella kädellä kauhoen lattiaa ikään kuin koura-kalastellen josko jotain vaikka sormiin tarttuisi. Kävi sitten niin, että jalat irtosi maasta (pää kai painaa liikaa) eikä kädet yltäneet lattiaan ja siinä sitten sätkin retkisängyllä roikkuen, veri kohisi korvissa ja rintalastaa painoi sängyn reunaraudat. En voinut keikauttaa itseäni suuntaan enkä toiseen koska tilaa ei ollut ja vatsaan sattui. Huusin kuin hyeena mekonhelmat suussa eikä kukaan kuullut. Huusin lujempaa ja vihdoin teini kuuli emonsa kutsun, metsuri oli syventynyt internetin ihmeelliseen maailmaan tai sitten ei vain ollut kuulevinaan sen kellarikeikan jälkeen. Teini kiskoi minut sitten kuiville. Kannatti kestää nekin synnytystuskat, on siitä jotain hyötyä. Siinä vaiheessa metsurikin oli havahtunut huomaamaan, että tällähän tapahtuu taas jotain. Sitten se vaan nauroi ja tuumasi ettei voi ihmiselle sattua tuollasta. Kyllä voi. Siihen loppui tämänkertainen Inno, en jaksa enää mitään kun on niin paska olo. Tosin metsuri leipoi myöhemmin mustikkapiirakkaa ja se oli kelpo teko, hyvä ruoka parempi mieli..... on se niin totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti