Muuan tuttu kävi tänään työpaikkahaastattelussa, oli yksi kolmestakymmenestä haastateltavasta. Häneltä oli kysytty kaikenmaailman turhanpäiväsyyksiä joiden merkitystä en kyllä ymmärrä. "Millainen työkaveri olet?" oli kysytty, no mitäpä luulet hänen siihen vastanneen? Hankala olen ja syön kynsiä, en ole mistään samaa mieltä ja tykkään juoruta. "Oletko valmis vuorotyöhön?" En ole, tykkään tehdä vain päivävuoroja ja mielellään joka päivä lyhennettyä työaikaa, nukun pitkään ja tahdon aikaisin kotiin. "Kykenetkö joustamaan?" Mistään en anna periksi ja aina vänkään vastaan viimeiseen hengenvetoon, itken ääneen ja haen sairaslomaa jos en saa tahtoani läpi. "Mitä harrastat?" Karaokea tykkään laulaa lähiöpubissa joka ilta aamuun saakka ja jos aikaa jää, metsästän irtosuhteita ja nukun loppuajan. Näinhän ystäväni ei tietysti ollut vastannut, vaan tasan samalla tavalla kuin ihan kaikki muutkin. Siinä sitä pitääkin olla näppärä, että osaat samat viisut esittää eri sanakääntein ja mieleenpainuvasti, mutta silti positiivisesti viestien. Ja mitä merkitystä näillä haastateluilla sitten on, kysyn vaan. Aivan hyvin voitaisiin arpoa vaikka tikkaaheittämällä kuka saa paikan. Sinne vaan hakijoitten kuvat takaseinälle ja tikat esiin ja jonka pärstään eniten reikiä napsahtaa, se saa paikan. Olisi paljon hauskempaa eikä tuhlattais kenenkään työaikaa moisella lätinällä. Jäisi ainakin naama mieleen, muistaa pomokin kenelle tuli paikka luvattua, sekin hyväpuoli vielä tässä on.
Minullapa sitä oli taas jännitystä elämässä, ihan olin kuin rikosjännärissä. Tuhnuttelin Mazdallani töistä kun eteeni pamahti puhallusratsia, puhallutettiin molempiin suuntiin menijät. Puhalisin niin tärkenä, että ylähuuli meni vähän rullalle ja juuri kun poliisi toivotti hyvää matkaa se toisella kaistalla ratsaava karjaisi, että "kääntyi karkuun!" ja sitten tuli vipinää. Poliisit ryntäsivät autoihinsa ja kaasuttivat pillit ulvoen karkulaisen perään. Minä tuhnutin perässä ja näin kuinka he kääntyivät eräällä pikkukadulle ja toinen auto kiersi toista katua samaan suuntaan. Voi kun teki mieli mennä perässä, mutta en kehdannut eikä ne sieltä varmaan mitään löytäneetkään koska kun tulin kirjastosta, niin siellä ne haravoi edelleen sitä samaista kaupungin osaa. Ovela oli rattijuoppo tai joku muu ryökäle. Kirjatossa minua sitten tuijotteli joku avohoitopotilas.Se hymyili minulle erään hyllyn takaa jo silloin kun menin sisälle, mutta arvelin sen erehtyneen henkilöstä. Ei näyttänyt ensi vilkaisulla hullulta. Unohdin koko häiskän, mutta kun palasin kirjat kainalossa lainaustiskille se oli hiippaillut tiskin toiselle puolelle kytikselle ja hymyili sieltä minulle. Kammottavaa hymyä. Apua. Lähdin äkkiä kotiin ja kiitin taas luojaani, että olin autolla. Eipä pysynyt perässä. Ja jottei ihan tylsää olisi, löysin teinin vuosi sitten varastetun pyörän. Se varastettiin tästä meidän pihalta ja löytyi tien toiselta puolelta. Siinä on sellainen tyhjä tontti johon vieraat usein parkkeeraa autonsa ja siellä se rötkötti joutomaalla. Tulin nimittäin kotiin ja laiska kun olen, päätin ensihätään pissattaa Pauli-Anteron siihen tontille. Menin onneksi vähän syvemmälle varvikkoon ja hokasin, että tuollahan on pyörä. Teinin pyörä. Ilman eturengasta ja penkkiä. Siellä se oli talven maannut lumen alla, eikä me oltu huomattu mitään vaikka noin tsiljoona kertaa on siitä ohi kävelty ja tapahtuman aikaa jopa etsittiin pyörää lähistöltä. Kyllä rosvo on ovela tai me ei sitten olla mitään Sherlockeja, ei siis kannata missään asiassa luottaa meidän huomiointi kykyyn. Ruosteessahan se on (niin huomiointikyky kun pyöräkin) ja nyt pitäsi jostain löytää uusi rengas, penkkejä saa helposti. Kyllä nyt kohta alan miettiä kostoa pyörävarkaille. Junttaan hajupommin pyörän runkoon ja jätän sen jonnekin oikein hyvälle paikalle. Vaikka meidän pihalle.Väripanoskin käy, sellainen joka tussauttaa naaman vihreäksi loppuiäksi, sitähän voi sitten olla reilusti kade ihmisten hienoille pyörille.....kun ei kumminkaan omaksi saa muuta kuin renkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti