Kakkiva missi

"Tappajahain hammassärky"

Lukeminen avartaa, ainakin tänä aamuna alkoi taas ajatus lentää. Lehdessä oli juttua Kalervo Palsan ateljeesta, jossa hän noita nykyään niin suosittuja taulujaan rustasi. Tämä aikoinaan jätelaudoista rakennetu tönö halutaan säästää ja kunnostaa (pihapiiri ja sen rakennukset mukaanlukien) koska se on kulttuuriteko. Kyllä se nyt on vaan merkillinen juttu, miten sitä ihminen voi nousta arvoon arvaamattomaan sitten kun heittää lusikan nurkkaan ja siirtyy yläkerran orkesteriin. Miten tätä Huugo Kalervoakaan ei arvotettu tässä mittakaavassa silloin kun hän eli ja olisi varmasti tarvinnut kaiken tuen, niin rahallisen kuin henkisen? Missä vaiheessa alkoi tuntua hienolta tunnustaa, että kyllä työ nimeltään "Missi paskantaa" on yksi suomalaisen taiteen merkkiteoksia? Palsan kuollessa paikalliset ei osanneet kyllä yhtään arvostaa edes taiteilijan tomumajaa vaan tahtoivat jopa luutkin kaivaa ylös mullasta. Niin se vaan on, että on vissiin jotenkin hienoa olla eläessään väärinymmärretty ja kuoltuaan kuuluisa. Ei se nyt kyllä kauheasti motivoi taiteilla siinä toivossa, että jos vaikka sitten kuoltuaan saisi mainetta ja kunniaa. Ketä se sitten enää auttaa? Ja miten se sitten ylipäänsä menee noissa paremmissa piireissä, jos nyt sattumoisin seuraat aikaasi ja tiedät, että nyt on Palsa ja hänen työnsä jotain hienoa, mutta et itse sitten ollenkaan voi sietää peniksen kuvia seinällä. Riittääkö kantti sanoa se ääneen vai pitääkö siellä nyökytellä joukon jatkona ja hymistä, että kyllä vain onkin arvoituksellinen ja jotenkin salaperäinen veitikka?

"Silmällä tai ilman"

Jos saisin olla edes muutaman päivän taiteilija, jonka työt yks´kaks´olisivatkin kaikkien mielestä tosi hienoja ja upeita, niin en kyllä malttaisi olla kunnolla. Aivan varmasti sutisin muutaman taulun ihan kiusallani ihan ihme söherryksiä ja antaisin niille ihan karmeita nimiä. Sitten menisin piiloon kuuntelemaan kuinka kaikenmaailman taiteentuntijat ja kriitikot niitä yrittäisi tulkita. Sepä vasta olisi hauskaa.
Laitan tähän teidän ihasteltaviksi erään (vielä) tuntemattoman taiteilija töitä, minusta näissä on sitä JOTAIN. Ne puhuttelevat minua erinäisillä tasoilla . Toivottavasti ne auttavat sinuakin jäsentämään tätä kaoottista
maailmaa ja helpottavat ahdistusta.

Korpikuusen kannon alla on meikäläisen koti

Kirpparilöytö

Piti mennä maalle vanhuksia moikkaamaan ja vähän hakemaan jo etukäteen Larvannon juhlakamoja, mutta miten sitä mihinkään menee kun ei saa kunnon kenkiä jalkaan ja vettä sataa kaatamalla. Ei siellä metsän siimeksessä paljon jesaritossut vettä pitele. Jäin sitten kaupunkiin ja panostin taas kunnolla tuohon uuden kodin etsintään, mikä onkin melkosen mielenkiintoista puuhaa. Soitin aika monelle, lähetin viestejä vielä useamalle taholle ja käytiin me katsomassakin muutamaa kämppää. Vielä ei natsannut. Toinen asunto oli ihan keskustassa, vanhassa kerrostalossa, ihan sympaattinen asunto, mutta kovin pieni. Vuokraisäntä oli kyllä tavattoman mukava mies, kertoili siinä sitten kuinka huono tuuri oli ollut muutaman vuokralaisen kanssa. Asunto oli nyt tyhjillään, koska siihen tulossa ollut ihminen ei sitten koskaan tullutkaan. Olivat jopa vuokrasopimuksenkin ehtineet työstää ja sitten ei asukas tule, muttei myöskään ilmoita ettei tule. Harmillista. Ja edellinen oli hommannut ensimmäisen varoituksen jo tupari-iltana. Hän olisi kovin mielellään ottanut meidät siihen asumaan, me kun tupataan olemaan todella pitkä-aikaisia vuokralaisia eikä pahemmin jakseta rymytäkään.  No se siitä ja kohti uusia seikkailuja; seuraava oli rivitalokaksio ja taas toivon kipinä iski tulta silmäkulmassa. Josko nyt tärppäisi! Asunto oli päätyasunto -hyvä, hyvä- ja aikamoisen tilava omalla saunalla. Ja siinä ne hyvätpuolet sitten olikin. Asunto oli rempallaan vähän sieltä sun täältä, tapetin reunat kurkisteli ja makuhuoneen seinässä oli iso musta pläntti. Yök. Ja siinä oli sähkölämmitys joka ei kuulunut vuokraan. Asuntoa esitellyt häiskä valehteli korvat heiluen kuinka vähän hänelläkin siinä asuessa oli mennyt kuukaudessa sähkölaskuun rahaa vaikka saunoa roiskikin vallan joka päivä. Hoh mitä älyn aliarviointia, ei me nyt ihan puupäitä olla vaikka siltä ehkä näytetäänkin. Vilkaisu ikkunanpieliin lopetteli viimeisenkin kiinostuksen, niistä takulla veti niin että korvissa soi, ikkunapellitkin oli kippurassa vähän joka suuntaan. Voi masennus, ei muuta kun takaisin kotiin nuolemaan pettymyksen karvaita haavoja. Niin olen epätoivoinen, että rustasin sitten paikalliseen lehteenkin ilmoituksen ensiviikolle. Huomenna on tosin vielä yhden asunnon näyttö, mutta en ole oikein innostunut asunnon sijainnista. Niin oli paska fiilis, että piti käydä kirpparilla vähän lohduttautumassa. Siinä paha mieli unhoittuu pois kun pyllistelee tonkimassa kaikenlaisia aarteita ja yhden taas löysinkin; aivan upean koriste-polkupyörän. Siinä on pikkuiset kettingit ja kaikki, se on niiiiiiiiin soma. Kato vaikka.

Stay up

Missä sie oot........juhuu!!!

Hyvänen aika sentään millainen ilmoitus oli aamun lehdessä, siinä joku miespolo oli vihdoin ja viimein päässyt vaimosta eroon - tai sitten vaimo oli lopultakin tullut järkiinsä- ja nyt sitten etsiskellään jotain yhden illan  heilaa lehden välityksellä. Mikään muu se ei voi olla koska nimi ei nähtävästi ole jäänyt mieleen ja sen hetkinen asustekin viittaa siihen, ettei tämän ravintola tapaamisen jälkeen ole paljon tavattu. Vaikka mistäpä sen tietää jos joku daami vaikka alvariinsa pukeutuu mekkoon ja stay up-sukkiin. Metsurilla ei kuulemma ainakaan olisi mitään sitä vastaan......Tuli vain mieleeni, että jo vain onkin kaunotar tehnyt "Tupla MM neloseen" melkoisen vaikutuksen tanssitaidoillaan, aikaahan tuosta tapaamisesta on päässyt vierähtämään tovi. Mitä nyt kymmenisen vuotta pääsi livahtamaan noita aviollisia velvotteita järjestellessä. Kuinka lie ollutkaan pieni  se "violetti", toivottavasti puhumme nyt kuitenkin mekosta. Huomaako muuten tanssiessa, että onko daamilla stay up:it vai sukkahousut?Entäpä sitten miten on alushousujen laita? Huomaako senkin? Voi olla että äijä kasvattanut lapset ensin isoksi ja sanonut sitten perheelle, että "nyt tää läksi, soronnoo ja terve vaan!!!"  Voihan toisaalta olla, että hän on uhrautuvainen omaishoitaja ja nyt siitä työstä vapaa, tuli sitten mekot ja sukat mieleen.Olisinpa valmis antamaan melkein vaikka pääni siitä hyvästä, että joku kertoisi onko "pikkuvioletti" vielä saatavilla ja jos on niin vieläkö hän on "pikku" ja pysyykö sukat vielä jalassa vai onko siirrytty jo haarakiilasukkahousuihin vai ihanko tukisukat tarvitsee. Ja jos on vielä vapaa, niin miksi? Onko ventannut kaikki nämä vuodet Tupla nelosta vai eikö muuten vaan ole käynyt flaksi? Ja miten on aika kohdellut Tupla nelosta, vieläkö taipuu tangoon? Vieläkö laivat kohtaavat sumussa vai onko maailman tuulet puhaltaneet kanootit kumolleen vai ties minne? Tulee ihan mieleen se Hesarissa ollut ilmoitus muutaman vuoden takaa. Siinähän se upporikas (taisi olla venäläinen) liikemies etsiskeli sitä ravintolassa näkemäänsä naista ja joku sen taisi löytääkin. Mitenköhän sekin tarina eteni. Kamalaa kun ihmisiä kiusataan tuollaisilla ilmoituksilla. Se on vähä sama juttu kun joku aloittaisi hyvää juorua ja sitten sanookin että "ei, en minä sittenkään kerro". On se niin väärin!!
Olishan se huimaa kun joku päivä lehdessä olis ilmoitus jossa joku kaipaisi naista jonka on nähnyt ulkoiluttamassa puolihullua, hunajanväristä koiraa. Talvella tuntomerkkinä voisi olla linttaan astutut Kuomat ja virttyneet toppahoustu, kesällä melkein menee sama. Sitten meitsi olis että "voi jummi, miehän se oon...mutta kyllä mie pitäydyn tuossa metsurissa vaikka kuinka miljoonia tyrkyllä olis. En huoli, en vaihda". Johan se tuommonen nostais kuule kummasti itsetunnon pilviin, liekö laskeutuisin ollenkaan. Metsurikin hölkkäis juoksujalkaa sormuskauppaan ja turvallaan kosis kun vielä ehtii.

Hiivatonta herkkua

Pauli-Antero, tikku ja jesari-tossut

Prinsessojen kauhu

Johan alkaa hiljalleen elämä voittaa, vaikka aamulla vielä päätä särkikin melkomoisesti. Meillä on lahjaksi saatu seinäkello joka on ihan hienon näköinen kapistus jos se vain olisi hiljaa. Sen lyömäpuolen olen siitä jo onnistunut sammuttamaan, mutta tänä aamuna sen tikityskin riepo hermosäikeitä. Jos minulla joskus on iso  tupa ja navetassa sonni, niin sitten se saa lyödä klompsotella ihan rauhassa, mutta niin kauan kuin jaamme kellon kanssa samat nukkumatilat, se vaietkoon. Olen nääs sillätavalla prinsessojen sukua ja verta, etten siedä yhtään ylimääräistä älämölöä öiseen aikaan. Jotain olen tänään saanut aikaiseksikin, klinkkasin kellariin talvitakit kainalossa ja teippasin tossun pohjat, tuli kuulkaa tyylikkään kestävät jesari-tossut. Sitten nilkutin niillä teipatuilla kävelimillä kauppaan ostamaan leipää. Minun keski-ikäinen massuni ei nääs kestä yhtään tippaa hiivaa (meillä prinsessoilla se on hyvin yleistä) ja hiivattoman, HYVÄN MAKUISEN, ruisleivän löytäminen on Sherlockin hommaa. Sitten muuan tuttu vihjasi paikallisesta K-kaupasta, jossa on kuulemma melko mukava valikoima hiivatonta ruisleipää ja se oli niin totta! Mellastin kuin sika pahnoissa siellä leipähyllyllä ja kahmin kolmea eri lajin ruisleipää kainaloon. Vitsi, että maistui taivalliselle!!! Söin heti yhden leivän. Nam. Kyllä se on kuulkaa pientä, mistä sitä meikäläinenkin tulee onnelliseksi. Aatteleppa omalle kohalle.  Nyt kun on leivät kehuttu, niin kerronpa vielä hyvästä kirjasta jonka ahmaisin vuorokaudessa. (No en syönyt sitä, hahah-haa.....olipa hyvä juttu...)
Kirjailija oli minulle ennestään tuntematon Iivari ja nimikin oli tosi kökkö; "Tyttöministeri" mutta kirja oli aivan hulvattoman hauska ja nokkela. Kertoi eräästä keski-ikäisestä ruotsinmaikasta jonka elämä muuttui yhdessä illassa ja loppupeleissä hänestä leivottiin ministeri ja sitä rataa. Etsin oitis onko  tämä Iivari kirjoittanut muita kirjoja ja löysin yhden jota alan nyt pontevasti etsiä. Mikä löytö. Lähden tästä nyt pureskelemaan vähän iltapalaa jotta saan antibiootit kitusiin. Helevetin hyvää yötä!

Heikoin lenkki

Vähänkö on taas reilua!! Olen TAAS kamalan flunssan kynsissä. Eilen illalla alkoi tuntua lievää kurkkukipua ja nokkaakin nipisteli aivan kuten kunnon flunsassa kuuluukin. Yöllä  heräsin siihen, että joku oli tunkenut takiaisia kurkkuun, voi Luoja että oli kipeä kurkku! Kello kaksi keitin teetä ja lusikoin jälleen kerran ällö-hunajaa suoraan purkista eikä aamu ollut yhtään sen parempi. Puhua ei pystynyt ollenkaan, joten kirjoitin Larvannolle pikaviestejä ja kirosin kun se ei osaa viittoa vaikka minä osaan. Olisin päässyt paljon helpommalla.  Larvanto teki kaikkea ärsytävää kun en jaksanut käydä vastahyökkäykseen, se muunmuassa näytti minulle kuinka omena kiskaistaan paljain käsin kahteen osaan. Mitä ruuan tuhlausta!! Olisi edes syönyt sen, mutta ei, se sanoi säästävänsä sen minulle ja siellä se omena nyt ruskettuu hedelmäkorissa. Vihdoin muistin salaisen aseeni ja aloin hinkuttaa käsiä vastakkain, sitä Larvanto ei kestä. Vielä pahempaa on jos suhauttaa peukalolla kaikki sormet läpi, se tulee siitä hulluksi. Hah! Ja kun vauhtiin pääsin, niin raaputin ihan vasiten vielä vähän käsivartta, raaps,raaps. Johan lähti ja sain levätä rauhassa. Katsoin telkkarista ensin vähän kotimaista laatutuotantoa, se oli aika hauska. Siinä kokoontui ylempiluokkainen herraseura napostelemaan ruokia joiden raaka-aineen aina joku seurueen jäsenistä toi kokille valmistetavaksi ja muiden tehtävä oli arvata mitä se oli. Tietysti mukana oli rahapanos, jonka sitten sai joko se joka arvasi oikein tai sitten raaka-aineen toimittaja siinä tapauksessa ettei kukaan arvannut. Yksi niistä sitten syötti kavereille nielurisoja ja voi kuinka olikin maukasta. No siinä typistetty versio, tykkäsin kun oli kerrankin vähän erilainen Kotikatsomo. Sitten pläräsin digiboxista seuraavan ohjelman, murhamysteerion. Ei ollut kummonen, mutta kyllähän tuon katsoi. Tallentelen usein elokuvia sun muita nielurisoja juuri näitä toipilaspäiviä varten. Sitten alko telkkari tympiä ja siirryin kirjojen pariin. Sekin väsytti ja siinä sitten sängyssä retkottaessani aloin kytätä että mitä se Larvanto oikein koko ajan syö! Ja kuinka paljon! Herra mun jee, sehän mättää koko ajan lärviinsä jotakin. Mutta kun en voinut kommentoida ilman ääntä. Minulla olisi niin paljon hommaa ja tässä sitä vaan taas sairastetaan varmaan seuraavat kolme viikkoa. Talvitakit iskee minulle eteisestä silmää, nekin pitäis varmaan viedä jo pois. Aion sosiolisoida Larvannon Feelmax-tossut itselleni jos joskus vielä pääsen ulos. Katsos kun tuo mätävarvas ei tykkää kunnon kengistä niin hiihtelen sitten sellasilla tossuilla. Niissä on vaan pohjassa reikä, pitää ostaa jesaria ja vähän paikata. Meniskö yo-kekkereihin jesari-tossuissa?  Minä haluaisin että joku hoitaa minua. Nyt on metsuria ikävä. Olisi niin kiva mennä kainaloon räkimään ja syödä lohtupullaa jota ei nyt kukaan leivo minulle.Eihän se millekkään tässä kunnossa maistuisi, mutta sama se sille. Ele parantaa ainakin yhtä tehokkaasti kuin maku. Yhyy!!!! Tahtoo lohtupullaa!!!!!

Varpaasta vähäsen, kynnestä ei päivääkään

Nyt on sitten mennyt meitsillä parasta ennen päiväys umpeen, ei kai sitä muuten voi tulkita kun mätänemisprosessi on jo täydessä käynnissä. Minulta tippuu varpaat, sitten varmaan irtoaa jalkaterä ja lopuksi koko jalka.Tämä on niin tuttua. Viime kesänä, eräänä helteisenä päivänä huomasin ihan sattumalta, että ukkovarpaan kynnen alta tihkuu ällöttävää mätää. Kipeä varvas ei ollut missään vaiheessa, ei edes silloin kun kynsi sitten lopulta irtosi ihan kokonaan. Koskaan milloinkaan ei saatu syytä siihen, miksi näin tapahtui, lääkäri epäili jotain bakteeria (no älä ihmeessä, en olis arvannut...) mutta sen tarkempaa diagnoosia ei tullut. Maanantai iltana epäilykseni heräsivät horroksesta kun karvainen tohtori Pauli-Antero oli aivan liian kiinostunut varpaistani ja kuinka ollakkaan, näky oli sama kuin viime kesänä. Nyt se talven aikana uusiutunut kynsi taas tihkui mätää ja oli jo toiselta reunalta aika koholla. Ja eikun taas tohtorille hakemaan antibioottia. Tällä kertaa vastassa olikin tosi tehokas täti. Se otti näytteitä vähän sieltä ja täältä, tulehdusarvotkin mitattiin. Hänelle ei riittänyt se tieto, että kyseessä on bakteeri, vaan nyt tutkitaan mikä bakteeri ja onko se levinnyt jo muualle jalkaan. Voi kiitos, kiitos mielenkiinnosta, tahtoisin vielä pitää kehoni kokonaisena. Molemmille jaloille on vielä käyttöä. Sitä on nyt sitten aivan turha haaveilla korkokengillä sipsuttelusta tänäkään kesänä ja kaikki pitemmät kävelylenkitkin saa unohtaa. Olen aivan pakotettu istumaan terassilla koko kesän. Voi harmi. Ja tähänkin tapahtumaan ehti jo muuan työkaveri rakentaa draaman kaarta kun menin viemään työpaikalle s-loma lappua. Hän oitis kertoi minulle tarinan, jossa eräältä mieheltä oli oma koira kalunnut molemmat jalat kun ei sillä ukko-pololla ollut niissä tuntoa ja ne oli kans alkaneet märkimään. En kysynyt, että oliko se mies myös sokea, tyhmä  vai tykkäsikö muuten vaan katella kun jalat popsittiin parempaan talteen. Vai säästikö se Pedigreenissä?  Pitänee syöttää Pauli- Antero erityisen hyvin ja valvoa varmuuden vuoksi läpi vuorokaudet, ettei vaan herää varpaattomana. Olishan se karmeaa, vai mitä sanot?
On minulle ihan mukavaviakin tapahtunut; kävin pitkästä aikaa hierojalla. Sillä omalla, tutulla ja hyväksi havaitulla. Se oli aivan ihanaa. Hänellä oli nyt myös sellainen kiva pallopääpuikko jolla tuikki tuonne nikamien väliin. Ai jehna, että teki hyvää!! Me ollaan Larvannon kanssa sillälailla hulluja, että tykätään kovasti paljon jos meitä sörkitään ja tökitään. Mikään silittely ei ole meitä varten, täytyy tuntua että jotain on tehtykin.
Siinä työskentelyn lomassa tämä hieroja kertoi, että olikin taannoin ajatellut Larvantoa. Hän oli nääs ostanut sellaisen kivan vehkeen jolla saa räpsiä ihmisiin sähköiskuja, mutta kun hän oli sitä eräälle asiakkaalle kokeillut niin se oli tömähtänyt lattialle ja lakannut toimimasta. Minä luulin, että se asiakas oli tömähtänyt lattialle ja heitti sääret suoraksi. Pelkäsin jo, että hieroja aikoo nyt testata laitetta Larvantoon joka on vielä nuori ja vahva. Apuva. Ei onneksi sentään. Se laite oli tippunut ja mennyt rikki ja nyt hieroja aikoi kysyä Larvannolta josko tämä korjaisi sen. Otin laitteen mukaan ja näytin kotona, selitin millaisesta värkistä on kyse. Larvanto kysyi silmät kiiluen, että saako se kokeilla sitten minuun toimiiko se. Onneksi jätin ne piuhat ja läpyskät hierojalle, joilla niitä iskuja annetaan. Larvanto olisi varmaan testannut laitetta minuun kun nukun, samalla kun koira jyrsii minun jalkoja poikki. Ei ole helppoa minullakaan.

Ylioppilas Larvanto

Larvannon lätsä

Meidän teini ei ole enää teini, se on ylioppilas Larvanto. Neljä vuotta sitten väännettiin kättä, minne se lähtee opiskelemaan. Minä olin sitä mieltä, että ammatti pitää opiskella ja hän taas tahtoi lukioon joten tehtiin sitten kompromissi; ammattilukio. Minä olin pessimisti ja arvelin ettei laiska poika jaksa kahta tutkintoa suorittaa, mutta sitten ajattelin jotta yrittäköön. Asianomainen itse ei sitä epäillyt hetkeäkään ja nyt hän on onnellinen kolmoistutkinnon suorittanut Larvanto ja minä tietysti ylpeä äiti!Mutta siitähän se rumba alkoikin, olen ihan öönä. Jotenkin en ole koskaan näin kauppakoulu pohjalta ymmärtänyt oikein miten ISO JUTTU se ylioppilaaksi tulo on. Minua (!) on onniteltu joka suunnalta, mitä ihmettä ne nyt minua onnittelee?!!! En minä ole puurtanut neljää vuotta!! Vähän herätti hämminkiä kun meillä on eri sukunimi, eikä kaikki muistaneet Larvannon sukunimeä. Ei siis voinut lehdestä ensin tarkastaa onko se kirjoittanut, vaan piti vähän ensin kuulostella ennen kuin kehtasi tulla kättelemään. Ja siten ne juhlat. Ajateltiin pitää ihan pienet joihin sankari saa itse kutsua ketä tahtoo ja näin myös toimitaan. Vähällä rahalla ja vähällä vaivalla, se on motto. Olen aina kammonnut kaikensorttisia juhlia joissa itse juhlakalu ei edes tunne kaikkia vieraita, pääasia on että lahjoja tulee mahdollisimman paljon. Ja nyt ihmiset kyselee minulta että mitä se tahtoo lahjaksi! No mitä siihen sanoo? Ei sitä kehtaa sanoa, että antakaakapas rahaa, sitä se tarvii. Kuulostaa mölöltä. Mutta kun ei se halua mitään tavaraa eikä se kerää mitään. Paitsi rahaa. Ihan kiva olisi vain vähän juhlia, vaikka sitten ihan ilman lahjoja, ettei ala ahdistaa. No sitten kysytään innoissaan, että mitä te tarjoatte, montako voileipäkakkua (nolla) ja mitä suolasta, onko lämminruoka, montako eri sorttista pikkuleipää? Herra jestas! Ei meillä ole semmosia. Ihan vaan jotain kaakkua ja ruisleipää. Joko olette varanneet studio ajan? Ai mitä varten? Jaa valokuvaa....no me otetaan se ihan ite. Oletko jo suunnitellut asun ja kampauksen? APUA! Kampaan tukan ja pesen hampaat, mitä se minun pukeutuminen tähän kuuluu? Kyllä, Larvanto saa pukeutua komeaksi ja käydä parturissa, sehän se tässä on tärkein. Ihan voin tässä tunnustaa, että kirpparilta on ostettu somistetta, kaikki vähäiset tarjottavat leivotaan itse ja skoolataan minun tekemällä simalla, koska sitä tahtoi Larvanto. Mummi on myös remmitetty somisteita väkertämään ja tyttis (eli Larvannon muru) hoitelee sitten esille laiton ja kakun koristelun. Taas mennään samalla konseptilla kuin aina ennenkin, jokainen tekee sitä mitä parhaiten osaa. Ja koska me ei edes hallita kaikenmaailman pönötyksiä, mitä noissa tuollaisissa juhlissa kuuluu olla, ne jätetään suosiolla pois. Eikä minulla ole hankittuna tiskaria (sitäkin joku tiedusteli), tiskaa kuka ehtii tai tiskataan sitten kun juhlat loppuu. Oi ja voi, jos tätä nyt yhtään enempää miettii niin tulee stressi ja päätä alkaa huimata. Parempi olla vaan ja pysyä alkuperäisessä suunitelmassa, muuten koko homma levähtää kätösiin eikä kellään ole kivaa. Mutta mulla on lyyra kaulassa ja sitä aion pitää ilolla ja ylpeydellä. Onhan se sentäs MINUN tekemä poika!

Liirum laarum

Sehän on niin, että asioilla tuppaa aina olemaan kaksi puolta, hyvä ja vielä parempi. Jos nyt vaikka sattuu tuttavapiirissä olemaan pariskunta jolla on jonkinasteista erimielisyyttä, jopa riitaa, niin kannattaa kuunnella kummankin osapuolen näkemys asiasta, mielellään eri aikaan. Ei ole ollenkaan sama. Lapset alkaa muksia toisiaan ja kun kysyt kenen syy, niin  takulla kukaan ei tunnusta olleensa syyllinen, mutta kuulet kyllä sata erilaista syytä miksi toinen on tyhmä ja sietää saada turpaansa. Poliiseille tämä on varmasti aivan arkipäivää. Eikä ole mitään syytä, miksi hyvää juorua ei laita kiertoon kun se ihan saletisti saa matkalla lisää hyviä ja värikkäitä lisukkeita. Sehän on vain yhdenlaista tarinankerrontaa, joku vain nimesi sen niin rumasti ettei kukaan kehtaa tunnustaa tekevänsä sitä vaikka ihan jokainen takulla joskus juoruaa. Siis tarinoi. Eikä sillä nyt niin monesti ole kauheasti väliäkään kuka oli oikeassa, jotku asiat vain ei ratkea ikinä. Otetaan nyt vaikka piispa Henrik ja Lalli, jolla palo käämit ja kolautti toista kirveellä päähän. Kuka siinäkään sitten loppujen lopuksi oli se lopullinen syypää. Jos Henrik olisi kyennyt kertomaan asiasta oman näkemyksensä, niin sehän olisi väittänyt että " No ihan pienestä suuttui, minä kun sitä nyt vähän körmyytin ja ojensin oikealle tielle, niin jätkä tulee pätkimään kirveellä. Kyllä ei ole mitään rotia!" ja Lallihan oli taas sitä mieltä että mitäs tuli litkimään ja latkimaan kaikki talon antimet ja ihan ilmatteeksi luuli saavansa. Pää poikki mokomalta. Lopputulos on kuitenkin sama, oli syy mikä tahansa. Siis aivan sama jos Eero menee vieraisiin, saa tippurin ja jää kiinni, mitä sillä on enää väliä miksi se sinne meni. Se on turha (ex)vaimon itkeä kollottaa ja etsiä syitä loputtomiin. Se meni jo. Joskushan sitä voi tietysti ottaa opikseen eikä esimerkiksi hauku pomoa enää varotuksen jälkeen toistamiseen, mutta siinäkin asiassa on kaksi puolta. Omasta mielestä saatat olla kovinkin oikeassa ja syy on tietysti pomon, hirvee Hitleri. Pomo taas muistelee miksi on oikeastaan sinut palkannut ja kuinka pian sinut voisi korvata, vai tarvitseeko sinua edes korvata?  Jaapa-jaa, kaksipuoliset asiat ne kuitenkin tekevät elämästä jännän ja mukavan muistella.

Pääasiaa

Jäätelölajeja on aika monta, kahvilajeja on niitäkin aika monta ja niin on monenmoista makua makkaramaailmakin pullollaan, mutta  myös päänsärkyä on useampaa lajiketta. Sitäpä et varmaan tullut ajatelleeksi. Päänsärky on siinä mielessä typerä kaveri, että iskipä kalloon lajikirjon laajasta valikoimasta mikä tahansa, niin  kivaa ei ole koskaan. Olo on kuin puuhevosella. Tässäpä näistä vammauttavista lajeista muutama;
1. Hormoonipäänsärky. Tavataan tietojeni mukaan vain ja ainoastaan naisten kupolissa, usein kerran kuussa, mutta voi esiintyä myös useammin. Ilmenemisen määrään vaikuttaa myös seksi tai pikemminkin sen puute.Tautia voi lääkitä myös särkylääkkeillä ja ennakoivasti liikunalla, sekä pysty- että vaakatasossa. Ja syö suklaata.
2. Ärsytyspäänsärky. Iskee ohimoon silloin kun oikein v-tuttaa ja kyrsii. Tätä ilmenee ihan kaikilla, ikään tai sukupuoleen katsomatta. Tähän auttaa burana ja noituminen. Kiroile niin että tuntuu ja haistattele päälle. Äläkä mene töihin tai mihinkään muualle missä voit törmätä puupäihin. Pysy kotona. Ainakin jos asut yksin.
3. Väsymyspäänsärky. Jos naapurit bailaa pitkän kaavan mukaan, lapsi ei ymmärrä että yö on nukkumista varten, teini oksentaa eteisen matolle, isäntä kuorsaa, työt tunkee uniin tai ei vaan tule uni. Silloin tulee päänsärky. Ota huikka ja yritä unta uudelleen. Jos ei auta, ota lisää ja oksenna siihen samalle matolle, eiköhän se uni kohta tule. Sitten kuorsaa niin kuin asiaan kuuluu. Herätessäsi voi olo olla jo rento tai sitten ei. Ota buranaa.
4. Lihasjumipäänsärky.Se tulee silloin kun muka kuntoilet ja teet kaiken ihan väärin ja lihakset jämähtää jumiin. Esiintyy myös silloin jos et kuntoile, mutta könötät pääsääntöisesti samassa asennossa alvariinsa. Tähän auttaa käynti hierojalla, saunakin auttaa ja muuten samat konstit kuin kohdassa yksi. Äläkä nuku pää kierossa.Ylenpalttista nukkumista ei tässä tapauksessa muutenkaan suuresti suositella.Voit myös lahjoa aika pienen lapsosen talaamaan kipeitä lihaksia, varo potkua päähän.
5. Silmistä johtuva päänsärky. Käynti optikolla auttaa. No et näytä vanhalta, lasit on nyt muotia.Tosin ilman laseja maailma on ehkä hivenen kauniinpi paikka asua ja elää.
6. Krapulapäänsärky. Mitäs läksit kulkemaan? Tähän auttaa jos kotiin kontatessa maltat oksentaa vatsan tyhjäksi ennen sammumista ja nappaat heti perään buranaa. Ei kannata odotella aamuun. Äläkä juo kaikkea moskaa sekaisin, pysy linjassa. Vältä teguilaa (tai tekilaa, kuten me sitä kutsutaan) ikuisesti. Jyskytyksen jäytäessä lohduttaudu sillä, että kaikella on hintansa, niin se vain on.
7. MIGREENI !!!! Kaikkien päänsärkyjen pelottavin kunkku, vihonviimeinen vihollinen, sarvipäinen paholainen. Aivan kamala. Särkysessio voi kestää monta, monta päivää, jollain jopa viikkoja. Buranalle se nauraa päin näköä, tähän tarvitaan ihan toisenlaiset myrkyt eikä nekään aina auta.Itseäsi voit lääkitä nielemällä, nuuskimalla, pistämällä ja pyllyyn tunkemalla.Kokeile kaikkea kunnes tuntuu hyvältä tai edes siedettävältä. Vältä ihan kaikkea; suklaata, viiniä juustoa, hajuja, makuja, valoja, vääriä ääniä ja stressiä. Yritä kuitenkin jotenkin elää ja tehdä töitä. Ja kun olet pahimmasta päässyt yli, niin älä missään nimessä heti tee mitään arveluttavaa, kuten riehu itseäsi hengästyksiin. Missään asennossa. Koska se kyttää vielä lähistöllä ja iskee uudelleen ellet ole varovainen. Ja sitten siihen ei auta mikään, pelisi on puhallettu poikki. Ole mielummin mies, sillä niin väärin  kuin se onkin niin tämä(kin) riesa on enimmäkseen naisten onglema ja taas syynä on ne hiton hormoonit.Ne kun lakkaa hyrräämästä, niin jopa on rauhallista. Joka suunnalla...
8. YHTEENVETO:  Et sitten ole tavannut sitä oikeaa, etkä edes väärää ja olet kituuttanut saharan erämaassa kauan ilman seuraa, sehän alkaa ärsyttää. Sitten alat nähdä unissasi villiä toimintaa ja nukut sen vuoksi levottomasti, mutta et uskalla vaihtaa asentoa ettei vaan uni karkaa kokonaan ja tästähän seuraa hirmuinen lihasjumi niskaan ja vaikka jos mihin. Sitten vihdoin tapaat jonkun, mutta kun laitat aamulla lasit päähän huomaat että sehän on aivan hirveä ja tästä sydämistyneenä juot itsesi änkyräkänniin josta seuraa tolkuton krapula. Seuraavaksi paikalle kirmaakin ikuinen ystäväsi migreeni joka ei jätä sinua yksin ainakaan viikkoon. The end.

Vaihtaminen kannattaa

Minähän en mielelläni mene vaihtamaan mitään hyväksi havaittua, en miestä enkä asuntoa, en mitään muutakaan. En ole sillä tavalla seikkailunhaluinen ja rohkea. Olen asunut samassa kerrostalossakin jo yli kaksikymmentävuotta kun en poiskaan ymmärrä muuttaa. Ja jos löydän hyvän kampaajan, en vaihda. Sitä voi jokupäivä peilistä katsoa kulipäärotta jos oikein huono tuuri käy. Paitsi että kampaajia olen kyllä joutunut vaihtamaan aika tiuhaa tahtia, koska kukaan ei ole ollut vielä se maailman paras. Nyt sitten koitti se aika, etten päässyt nypityttämään kulmakarvojani sille tutulle kosmetologitädille, joka on melkein mykkä, mutta muuten mukava ja taitava työssään. Niinhän minä olen luullut, mutta tänään hän kohtasi voittajansa. Koska en lukuisista yrityksistäni huolimatta saanut varattua aikaa mykälle (aina vaan vastaajaan meni puhelu!) niin otin sitten summassa samalta kadulta toisen kosmetologin numeron ja rimpautin sille. Pakko oli kun kulmakarvat esti jo näkyvyyden, oli hankala kävellä  kun karvat jäi kengän alle. Tällä uudella firmalla oli hieno nimi, jotenkin tehokaan oloinen oli ihminenkin siellä puhelimen toisessa päässäkin sinne soittaessani, joten tästä päättelin tulevan hintaa karvan nypyttämiselle. Antaa mennä, siksihän tässä kahta työtä tehdään, että edes joskus sais leveillä! No tänään minulla sitten oli se aika, kello puoli neljä. Siellä hienossa liikkeessä ei ollut kuin sellainen verkkapukuinen, nuori tyttö joka ihmeteli, että "Virpi on sairas, eikö sinun aikaa ole peruttu?". No ei ollut ja sitten hän soitti liiikkeen omistajalle (joka myöhemmin osottautui tytön äidiksi) joka oli tukka suorana juoksemassa palvelemaan minua sekä toista rouvaa joka häntä jo siellä odotteli. Aha, meillä on siis päälekkäiset ajat, onpa jännää, ajattelin. Meni niin mielenkiintoiseksi, että oli aivan pakko katsoa loppuun asti, miten tämä ilmeisen tehokas täti meidät hoitelee. Odottelin noin viisi minuuttia kun ovesta juoksi sisälle hyvin huolitellun oloinen rouva anteeksi pyydellen.Virpi (työntekijä) oli oksennustaudissa ja nyt sitten piti hoitaa kaikki ihan yksin! Hän oli ollut hoitelemassa vähän kiinteistökauppoja, eikä ollut huomannut kuinka aika rientää. Juu, niinhän niissä semmosissa jutuissa yleensä minullekin käy.....tuttua, tuttua. Ja hah! No sitten selvisi kupletin juoni; toiselle asiakkaalle laitettiin pikapikaa jotain puudutusainetta kulmiin ja sillä aikaa kun hän istui elmun-kelmu otsalla lukemassa uutta Annaa, niin minut temapaistiin toiseen huoneeseen nypittäväksi. Täytyy myöntää, että siinä vaiheessa kun se toinen asiakas kelmutettiin ja tämä kauneus-rouva syöksyi vaihtamaan valkoisen työ-asun päällensä, niin minulla jo vähän kiehui karvanaaman alimmassa kerroksessa. Siis kuinka kauan tässä nyt odotellaan ja miten se on noin tohelo,  ai tuolikin puuttuu! Ja nyt se menee hakemaan jotain lamppua, samalla sulloen paperia minun kenkien alle. Jahas, sitten hän toi huoneeseen cd-soittimen ja laittoin kieltämättä ihanaa rentoutus-musiikkia soimaan. Se oli hyvä juttu, jos olisi avannut radion ja olisin joutunut kuuntelemaan alueuutisia, olisin ollut kohta aika ikävä asiakas. Nyt oli kaikki aika kivasti, enää ei oikeastaan häirinnyt se odottelu ollenkaan, mikäs siinä oli pötkötellessä pehmeällä petillä. Psykologista silmää omasi hän, huomaan.
Vähän kyllä pilkahti mielen perukoilla, että kuinkahan sille kelmupäälle käy, jos tämä minun kulmien tuusaaminen kestää reilusti yli sille varatun ajan....lähteekö siltä tunto kuinka laajalta alueelta, mutta mitäpä se minulle kuuluu. Kun vihdoinkin päästiin itse asiaan, kävi ilmi, että kosmetologi oli todella nopea ja taitava. Eikä sitäpaitsi sattunutkaan niin paljoa kuin ennen, kerassaan upeaa. Hän myös jutteli, muttei kälättänyt ja se on NIIN TÄRKEÄÄ! Kulmista tuli juuri sellaiset kuin halusin, ei mitkään millin sänget ja hinta oli puolet halvempi kuin mykällä! Voi onnen ja ilon päivää!!!! Tuonne menen toistekkin, aivan varmasti menen.  Tämä päivä oli muutenkin iloinen. Kotimatkalla nimittäin huomasin, että naapurin tönkkökäsi oli löytänyt rakkauden, samanlaisen tököttäjän. Taustoista sen  verran, että kyseinen nainen asuu tuossa naapurikorttelissa ja hänellä on sellaiset hauskat sivuille viistosti sojottavat kädet, jotka ei kävellessä heilu mihinkään suuntaan, sojottavat ihan jäykkinä. Ja nyt hän oli löytänyt miehen, jolla oli myös sojottavat kädet! Samikset! Ai miten ihanaa!!! Miten todennäköistä on, että kaksi sojottajaa kohtaa toisensa, mietippä sitä ja iloitse kun näin kuitenkin on käynyt. Kaikkea hyvää heille. Paitsi jos se olikin sen veli......no ei kai nyt sentään. Sojottelimisiin!!!

Luovuutta luvassa

Ihan itte tein, kyllä vaan onki komiat!!

Moni muu on odottanut koko päivän illan lätkämatsia,  mutta minä en, ei kiinnosta. Minä olen sisustanut koko päivän apinan raivolla. Koko touhu alkoi kun löysin kirpparilta juuri sopivaa kangasta olohuoneen tauluiksi. Revin entiset -rumat- kankaat pois styroxi levyjen päältä ja metsurin avustuksella nitoa paukutimme uudet, upeat, kankaat paikoilleen. Mutta voi pökäle, nyt verhot ei sovi ollenkaan uusiin tauluihin joten piti kaivaa koko kämppä ylösalaisin, että löysin ne valkoiset verhot ikkunoihin. Eikä ne edes löytyneet asunnosta, vaan kellarista pahvilaatikkopinon alimmaisesta poksista.Metsuri meinasi siinä vaiheessa vähän kilahtaa, käynnisteli jotain semmosta ettenkö minä muka muista mihin tavarani laitan tai jotain. No mutta! En kai minä semmosia voi muistaa, ei voi kuule vaatia. Ja oli se sitten hiljaa.  No kun ne verhot oli vihdoinkin silitetty ja ripustettu niin ne näytti kamalan valjuilta, joten ei kun etsimään niitä punaisia helmiä joita viime kesänä pujottelin siimoihin somisteeksi. Ja taas etsittiin. Ja etsittiin. Kunnes metsuri löysi ne erään rojukorin pohjalta tuhannen mytystä. En kyllä yhtään jaksanut alkaa niitä selvittelemään kun niin ärsytti ja oli hiki, joten muru uhrautui. Eikä sillä siinä kauaa mennytkään kun se on totunut värkkäämään niiden kaikenmaailman suuttimien kanssa ja niin sain helyt ikkunaan killumaan. Siinä etsiessä olin löytänyt ohimennen pussilisen punaisia sydämiä ja visuaalinen silmäni vilkutti, että nehän sopivat hyvin siihen ikkkunan karmiin, parvekkeen oven viereen. Kaivoin taas sen siiman esille ja aloin pähkäillä kuinka ne siihen pujotan. Metsuri neuvoi, että tee solmuja ettei ne valu yhdeksi kasaksi kun nostan siiman pystyasentoon ja aioinkin totella, mutten muistanut. Tolkuttoman tuhertamisen jälkeen sain pallukat roikkumaan ja kun vilkaisin aikaansaannostani uudemman kerran, seinällä roikkui pelkkä siima, sydämet makasivat kasassa lattian rajassa kuin juopot juhannuskalliolla. Ärsytti. Piti alkaa solmimaan ja teippaamaan ja nyrkittämään sinitarralla niitä kiinni ennen kuin ne näytti hyvältä. Sitten etsin sopivan pöytäliinan, se oli helppoa ja selvisin siitä aivan yksin. Mutta matto oli kyllä nyt aivan liian ruma, ei natsannut yhtään. Se piti vaihtaa. Oli aika helppoa, löytyikin heti ja oli ihan pesun jäljiltä. Sitten soitti kaveri teatterilta ja kysyi haluanko vanhoja julisteita, no tottakai! Haettiin ne ja siirryin olohuoneesta eteisen somistamiseen. Tuli kuulkaa hieno ja omaperäinen vaatehuoneen ovi, ei ole muilla samanlaista. Siinä vaatehuoneen ovea näprätessäni tuli ajatelleeksi muuatta pussukkaa, jossa on kaikkea kivaa roinaa ja päätin tonkia sen esille hinnalla millä hyvänsä. Aika kalliisti sainkin maksaa, rintalasta on vieläkin kipeä. Huomasin nimittäin siellä vaatehuoneen perällä, taitettavan retkisängyn takana, olevan vaikka mitä kivaa. Paha vain, että ne oli siellä niin alhaalla piilossa, etten oikein yltänyt kurottelemalla niitä ottamaan ja sitä sänkyähän en kyllä rupea raahaamaan pois tieltä. Homman teki erittäin pimeäksi  se seikka että päänpäällä riippui satamiljoonaa mekkoa ja paitaa sun muuta rääsyä joten hain taskulampun jolla näytin valoa, samalla toisella kädellä kauhoen lattiaa ikään kuin koura-kalastellen  josko jotain vaikka sormiin tarttuisi. Kävi sitten niin, että jalat irtosi maasta (pää kai painaa liikaa) eikä kädet  yltäneet lattiaan ja siinä sitten sätkin retkisängyllä roikkuen, veri kohisi korvissa ja rintalastaa painoi sängyn reunaraudat. En voinut keikauttaa itseäni suuntaan enkä toiseen koska tilaa ei ollut ja vatsaan sattui. Huusin kuin hyeena mekonhelmat suussa eikä kukaan kuullut. Huusin lujempaa ja vihdoin teini kuuli emonsa kutsun, metsuri oli syventynyt internetin ihmeelliseen maailmaan tai sitten ei vain ollut kuulevinaan sen kellarikeikan jälkeen. Teini kiskoi minut sitten kuiville. Kannatti kestää nekin synnytystuskat, on siitä jotain hyötyä. Siinä vaiheessa metsurikin oli havahtunut huomaamaan, että tällähän tapahtuu taas jotain. Sitten se vaan nauroi ja tuumasi ettei voi ihmiselle sattua tuollasta. Kyllä voi. Siihen loppui tämänkertainen Inno, en jaksa enää mitään kun on niin paska olo. Tosin metsuri leipoi myöhemmin mustikkapiirakkaa ja se oli kelpo teko, hyvä ruoka parempi mieli..... on se niin totta.

Love is in the air

Sen on sitten niin kevät!! Pulut pussailee naapuritalon katolla päivästä toiseen ja koirakin on tullut hulluksi kaipuusta naapurin narttuun. Metsurihan se ei ole ymmärtänyt vieläkään kosia kontallaan minua, varsin verevää rotunaista, joten tämä seuraava juttu on kyllä erittäin ymmärrettävää. Näin nimittäin yksi yö unta, sormus-unta.
Marssin erittäin tehokkain askelin korukauppaan, näytin tiskillä olevia sormuksia ja sanoin myyjälle, että ostan tuosta tuon vihkisormuksen. Se oli hieno ja aika paksu. Muistan kuinka myyjä (mies) katsoi minua vähän hitaasti todeten, että "siis nämä sormukset" ja siihen minä taas ärsyyntyneenä; "Ei, vaan tuo SORMUS, toisella voit tehdä mitä haluat." Otin vielä sormukseen kaiverruksen, oman nimen, ja astelin sormus kauniisti nimettömässä kimmeltäen ulos liikkeestä. Menin siis itseni kanssa naimisiin, se olikin sitten varmaan todella ikuinen liitto.Heräsin ennen villiä ja alkukantaisia hääjuhlia, joten niistä en osaa kertoa mitään, mutta varmasti hauskaa oli ja ruokaa oli riittävästi. Aika epätoivoista sanoisin minä. Näinkö alas voi yksinäinen naisparka vajota? Sitäpaitsi työkaveri muistutti, että maailmanloppu tulee ihan näillä näppäimillä, vuoden 2012 lopussa, joten ei tässä nyt kovin kauaa aikaa ole hääsessioita järjestää ja kosimisia odotellaan. Milloin se on se karkausvuosi? Voisin sitten kietoutua siihen hamekankaaseen odottelemaan sitä lopullista jytinää. Onneksi lapset ei tiedä tuollaisia tympeitä vuosilukuja vaan antavat mennä täsyin palkein. Tunnenpa erään 5-vuotiaan tyttösen, joka ottaa kyllä kaiken irti keväthuumasta. Tämä neidon rinta on pakahtua rakkauden kuumista tuulista, mutta kun sopivaa kohdetta ei meinannut millään löytyä. Ei hän kranttu ole, ei ollenkaan, mutta kun kukaan poika ei sitten meinannut millään tajuta miten poskettoman ihanaa rakastuminen on. Hän sitten teki niin kuin useasti vähän isommatkin tytöt, hän vähän avitti asiaa. Valitsi kohteen, soman pellavapäisen Villen, ja totesi siinä ihan ujon Villen nenän edessä, että "Etkös olekin vähän rakastunut minuun?" ja heilutteli samalla sormen nokassa uutta Hello Kitty-laukkua, jonka sisältöä tiesi Villen kovasti himoavan. Siellä oli esimerkiksi muutama örkkipallo, jotka lattialle heitettyinä avautuivat. Kyllä siinä lujempikin ylkä on kiireen vilkkaa valmis myöntämään vaikka mitä ja niin teki myös Ville. Neidon silmiin syttyi lemmenpalo ja sen jälkeen ei Villellä ollut hetken rauhaa, koska kun on kerran rakkautensa myöntänyt niin se on sitten menoa. Sitten leikitään yhdessä, aina. Ja luetaan kiltisti neitosen lukuisat rakkauskirjeet, kuvia unohtamatta. Ja mikä tärkeintä; EI LEIKITÄ TOISTEN TYTTÖJEN KANSSA !!! Eikä ainakaan ilman lupaa.  Vielä ei ole Ville ottanut hatkoja, mutta luulenpa ettei tätä romanssia enää montaa päivää kestä ja olen siitäkin lähes varma, että lemmekäs daami kyllä löytää uuden uhrin melko pian. Yritystä tuskin ainakaan puuttuu. Minä taidakin ottaa ensi viikonloppuna samat, hyväksi havaitut keinot käyttöön ja heiluttelen moottorisahaa kysyen samalla, että "etkös vaan rakastakin minua aika paljon?" ja jos tähän tulee myötävä vastaus, otan seuraavaksi raivaus-sahan esille ja kysyä livautan että "etkös vaan haluakin  kosia minua ihan kamalasti?" . Ja kun se on naimisiin saatu, niin takulla ei leiki toisten tyttöjen kanssa! Siinä on ja pysyy.  Eikä se ehdi minuun kyllästyä ennen maailmanloppua, olen minä sen verran hyvä .........kokki....

Yököttävän ystävällistä

Ai herranjee, että minulla sitten ärsyttää nämä sosiaaliset ja seuralliset koiranulkoiluttajat! Eihän se nyt sitä tarkoita, että jos sinulla on koira, niin rakastat kaikkia koiria (vaikka niin teenkin...) ja haluat jutskata jokaikisen koiranomistajan kanssa. Minä en halua. Minua ei kiinnosta mitä niille muille kuuluu ja kuinka vanha niiden koira on, onko se tyttö vai poika, mistä se tykkää ja plaa,palaa,plaa. Haluan kävellä koirani kanssa rauhassa, nuuskia ilmaa ja kuunnella radiota. En halua puhua kenellekkään, en mistään enkä minkään vertaa. En ota katsekontaktia yhteenkään ihmiseen -varsinkaan toisiin koirantaluttajiin-, en mene edes lähelle ja tarvittaessa alan isoon ääneen jutella Pauli-Anterolle siitä kuinka hienosti se menee OHI, ai kun onkin meillä HYVÄ VAUHTI. Jos hetkeksi seisahdut johonkin rannalle ällistelemään niin eiköhän vaan siihen kohta hiilaa joku viereen lätisemään. Ja sitten sitä ollaankin jo satimessa, pakoot et pääse ainakaan puoleen tuntiin. Pakko vastata taas niihin samoihin kysymyksiin; "No onkos tämä poika vai tyttö, kuinka se on vanha, onpa se hauskan näköinen, ai-jai jopas se nyt haukkuu.." ja sitä rataa loputtomiin. Tämä on vasta alkulämmittelyä. Ihan ilman kysymättä he sitten alkavat kertomaan omasta koirastaan kaiken sen mitä en tahdo tietää, mutta kun en enää kehtaa poiskaan lähteä. Sitten siirrytään omistajan omiin asioihin, jotka kiinnostavat minua vieläkin vähemmän. Toivon kuumeisesti, että joku soittaa, on ihan pakko vastata.....
Tänä aamuna melkein paniikki iski kun jokapuolelta lähestyi joku sesse hihnassa se innokas "Heipä hei" -hymy kasvoillaan. Varsinkin muuan pariskunta on yrittänyt saartaa meitä useampana aamuna. Miten me osutaakin aina samoille seuduille?!  Minä rymistelin varvikko viuhuen pakoon. Hiki haisi ja ärsytti. Kiipesin sitten yhdelle kukkulalle josta näin hyvin joka suuntaan, kukaan ei päässyt yllättämään. Siinä oli hyvä istua kivellä ja hengähtää. Ja kappas vain, nämä hymy-tyypit olivat löytäneet toisensa. Siellä täällä jutteli muutama taluttaja keskenään, kunnes siirtyivät kuin shakkinappulat pelilaudalla ja taas muutamat löysivät uuden juttukumppanin. Kaikista pahimpia on nämä, joilla koirat hölkkää irrallaan eikä ne tottele ketään, ei ainakaan niitä omistajia. Siinä me sitten seistä jökötetään ja odotetaan, että joku hakee huohottavan koiransa pois. Sitten sieltä tullaan ja pyydetään anteeksi, kun ei se yleensä tee noin, mikä lie nyt tullut. Minä hymyilen kaulasuonet kireällä ja olen hiljaa, mutta silti se kysely alkaa taas! Ei kai pitäisi hymyillä. Edes sillee rumasti. Se on varmaan kutsu keskusteluun.  Yleensä välttelen suosittuja koiran ulkoiluttamispaikkoja ja sellaisia aikoja, joilloin kaikki on liikkellä, mutta aina ei onnistu. Nyt onneksi helpottaa kun metsästä sulaa lumet ja päästään sinne murjottamaan. Minä en vaan tahdo olla mukava ja Pauli-Anterolta ei edes kysytä. Koira vaietkoon seurakunnassa.Varmaan olen ihan laitoksesta karanneen näköinen kun pälyilen pipo silmillä ja juoksen karkuun, joten ihmettelen vaan että kukaan edes uskaltaa lähestyä.Minä en kyllä tulisi kuutta metriä lähemmäksi. Siis jos olet yksinäinen ja kaipaat juttuseuraa, niin hanki koira. Et ole enää koskaan yksin, halusitpa tai et.

Karvainen kuin Igor

Mistä lie mahtaa johtua, mutta tuo meikäläisen karvankasvu on jotain aivan omaa luokkaansa. Siinä jää naapurimaan kuulantyöntäjät toiseksi.  Olen alkanut hiljalleen taipua ajatukseen, että alun alkaen minusta piti tulla mies, mutta jossain kohtaa joku meni pieleen -ehkä materiaali loppui kesken- ja sitten sorvattiin kumminkin nainen. Karvanen kuin kerbiili. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sen pahemmaksi tilanne muuttuu. Ennen  riitti kun ajeli ne paikat, jotka naiset yleensäkin ajelee, mutta nyt pitää ajaa jo partakin. Se se vasta on kamalaa! Että ihan on kohta oma höylä ostettava, partavaahtoa voi varmaan lainata talon miesväeltä.Siinä me sitten jonain karmeana päivänä seistään kylppärin peilin edessä rivissä raakaamassa partaa. Olisi ihan reilua, että kun kerran parta jo kasvaa, niin riittäisi kun sen nyppii pois kerran kuussa. Vaan mitä vielä, ei riitä, se pitää nyppiä joka toinen päivä! Enkä minä edes näe enää kunnolla, pitää tunnustella tuliko kaikki nypittyä. Kulmakarvatkin rehottaa kuin Hannu Karpon susilakki jos ei  niitä jatkuvasti ole huoltamassa. Äläkä edes kuvittele, että minulla on hennon naiselliset, vaaleat karavat. Ei ole. On mustaa teräsvillaa, jos sitä jää leukaan sojottamaan niin takulla kaikki huomaa. En tunne ollenkaan omakseni näitä naisellisia mainoslauseita jolla jotain Venus-merkkisiä karvankatkojia mainostetaan; "Paljasta sisäinen jumalattaresi". Ja pah!! Siinä ehtii mennä tukkoon terä jos toinenkin, ennen kuin minun sisäinen jumalatar löytyy. Enpä usko että on kotona ollenkaan.
Hiuksia on pitänyt värjätä jo pitkästi yli kymmenen vuotta, ei siksi että "koska olet sen arvoinen" vaan siksi,että olen sen värinen. Siis harmaa. Tästä voimme taas tehdä yhteenvedon, ettei ole reilua mikään. Hiukset on harmaantuneet jo alle kaksikymppisenä, mutta nämä muut karvat vaan törröttää pikimustina. Täytyy varmaan alkaa keräämään talteen kaikki karvat ja kehräyttää ne langoiksi. Teen sitten vaikka turkin itselleni. Ja lapaset. Ja sukat. Ja pipon. Ja viltin.Ja autoon penkinpäälliset. Ja kaverille kans. Sitähän riittää.......
Joskus vielä muutun luomu-ihmiseksi ja annan rehottaa ja pään jätän värjäämättä. Minusta tulee musta-harmaa peikko. Menen kannon nokkaan istumaan ja alan irvistellä turisteille. Minusta tulee matkailuvaltti, aito lappilainen turjake.

Posketonta palturia

Muuan tuttu kävi tänään työpaikkahaastattelussa, oli yksi kolmestakymmenestä haastateltavasta. Häneltä oli kysytty kaikenmaailman turhanpäiväsyyksiä joiden merkitystä en kyllä ymmärrä. "Millainen työkaveri olet?" oli kysytty, no mitäpä luulet hänen siihen vastanneen? Hankala olen ja syön kynsiä, en ole mistään samaa mieltä ja tykkään juoruta. "Oletko valmis vuorotyöhön?" En ole, tykkään tehdä vain päivävuoroja ja mielellään joka päivä lyhennettyä työaikaa, nukun pitkään ja tahdon aikaisin kotiin. "Kykenetkö joustamaan?" Mistään en anna periksi ja aina vänkään vastaan viimeiseen hengenvetoon, itken ääneen ja haen sairaslomaa jos en saa tahtoani läpi. "Mitä harrastat?" Karaokea tykkään laulaa lähiöpubissa joka ilta aamuun saakka ja jos aikaa jää, metsästän irtosuhteita ja nukun loppuajan. Näinhän ystäväni ei tietysti ollut vastannut, vaan tasan samalla tavalla kuin ihan kaikki muutkin. Siinä sitä pitääkin olla näppärä, että osaat samat viisut esittää eri sanakääntein ja mieleenpainuvasti, mutta silti positiivisesti viestien. Ja mitä merkitystä näillä haastateluilla sitten on, kysyn vaan. Aivan hyvin voitaisiin arpoa vaikka tikkaaheittämällä kuka saa paikan. Sinne vaan hakijoitten kuvat takaseinälle ja tikat esiin ja jonka pärstään eniten reikiä napsahtaa, se saa paikan. Olisi paljon hauskempaa eikä tuhlattais kenenkään työaikaa moisella lätinällä. Jäisi ainakin naama mieleen, muistaa pomokin kenelle tuli paikka luvattua, sekin hyväpuoli vielä tässä on.
Minullapa sitä oli taas jännitystä elämässä, ihan olin kuin rikosjännärissä. Tuhnuttelin Mazdallani töistä kun eteeni pamahti puhallusratsia, puhallutettiin molempiin suuntiin menijät. Puhalisin niin tärkenä, että ylähuuli meni vähän rullalle ja juuri kun poliisi toivotti hyvää matkaa se toisella kaistalla ratsaava karjaisi, että "kääntyi karkuun!" ja sitten tuli vipinää. Poliisit ryntäsivät autoihinsa ja kaasuttivat pillit ulvoen karkulaisen perään. Minä tuhnutin perässä ja näin kuinka he kääntyivät eräällä pikkukadulle ja toinen auto kiersi toista katua samaan suuntaan. Voi kun teki mieli mennä perässä, mutta en kehdannut eikä ne sieltä varmaan mitään löytäneetkään koska kun tulin kirjastosta, niin siellä ne haravoi edelleen sitä samaista kaupungin osaa. Ovela oli rattijuoppo tai joku muu ryökäle. Kirjatossa minua sitten tuijotteli joku avohoitopotilas.Se hymyili  minulle erään hyllyn takaa jo silloin kun menin sisälle, mutta arvelin sen erehtyneen henkilöstä. Ei näyttänyt ensi vilkaisulla hullulta. Unohdin koko häiskän, mutta kun palasin kirjat kainalossa lainaustiskille se oli hiippaillut tiskin toiselle puolelle kytikselle ja hymyili sieltä minulle. Kammottavaa hymyä. Apua. Lähdin äkkiä kotiin ja kiitin taas luojaani, että olin autolla. Eipä pysynyt perässä. Ja jottei ihan tylsää olisi, löysin teinin vuosi sitten varastetun pyörän. Se varastettiin tästä meidän pihalta ja löytyi tien toiselta puolelta. Siinä on sellainen tyhjä tontti johon vieraat usein parkkeeraa autonsa ja siellä se rötkötti joutomaalla. Tulin nimittäin kotiin ja laiska kun olen, päätin ensihätään pissattaa Pauli-Anteron siihen tontille. Menin onneksi vähän syvemmälle varvikkoon ja hokasin, että tuollahan on pyörä. Teinin pyörä. Ilman eturengasta ja penkkiä. Siellä se oli talven maannut lumen alla, eikä me oltu huomattu mitään vaikka noin tsiljoona kertaa on siitä ohi kävelty ja tapahtuman aikaa jopa etsittiin pyörää lähistöltä. Kyllä rosvo on ovela tai me ei sitten olla mitään Sherlockeja, ei siis kannata missään asiassa luottaa meidän huomiointi kykyyn. Ruosteessahan se on (niin huomiointikyky kun pyöräkin)  ja nyt pitäsi jostain löytää uusi rengas, penkkejä saa helposti. Kyllä nyt kohta alan miettiä kostoa pyörävarkaille. Junttaan hajupommin pyörän runkoon ja jätän sen jonnekin oikein hyvälle paikalle. Vaikka meidän pihalle.Väripanoskin käy, sellainen joka tussauttaa naaman vihreäksi loppuiäksi, sitähän voi sitten olla reilusti kade ihmisten hienoille pyörille.....kun ei kumminkaan omaksi saa muuta kuin renkaan.

Vessa, vesiposti, keittokomero ja huone

Minulla on jo kynä valmiina.....

Hippeli hei ja hyvää vappua vaan! Näin ehtoopuolen ihmisenä meni vappu ihan vaan kölliessä ja munkkeja ahmiessa eikä kukaan tullut simasta känniin. Hyväkö tuo lie vai huono, tiiä häntä. Kylmähän nyt oli, pohjoistuuli puhalsi kulmakarvat huurteeseen, ei paljoa huvittanut ulkoilla vaikka näin kyllä joidenkin rohkeitten kävelevän jäätelötötteröt lapasen mutkassa. Pakko vissiin ostaa kun kerran kioski on auki laitettu.
On sentäs vähän jotain tapahtunutkin; meinasin  muuttaa, mutta tulin sitten katumapäälle. Meillä kun on sitä hometta edelleen tuolla kylppärissä (minnekkä se sieltä oliskaan kadonnut) niin olen sitten aloittanut ihan tosissani uuden lukaalin etsimisen. Tämä mitä kävin katsomassa ei todellakaan ollut lukaali, mutta ei sitä ole kyllä tämä nykyinenkään korsu. Se asunto olisi ollut halpa, siisti ja kivenheiton päässä työpaikasta. Vuokraemäntä oli mukava, palvelut oli lähellä ja Pauli-Anterokin oli tervetullut, mutta kun se oli niin PIENI. Minä ja koira sinne oltaisiin mahduttu ihan hyvin, mutta siinä se sitten olikin. Teinin osoite on kuitenkin vielä armeija-ajan minun kanssa sama ja  entäs sitten nämä kultamuruset. Mihin ne oltaisiin laitettu? Niin mukavaa kun päällekkäin nukkuminen onkin, niin ei sitä ehkä jaksa koko aikaa tehdä, saati sitten kun joutuu istumaankin samalla tuolilla. Ja kamalan paljosta olisi pitänyt hennota luopua, niin kuin nyt sohvasta, toisesta sängystä, kirjahyllystä, toisesta kirjahyllystä ja ainakin puolet vaatteista olisi pitänyt antaa pois. Täti, joka siitä asunnosta on pois muuttamassa oli juuri sellainen kadehdittavan pedantti ja siisti rouva joilla ei ole turhaa krääsää ja sokerikulhokin vetää kättä lippaa kun sitä edes vilkasee. Sellaistahan minusta ei tule ikinä, ei sitten mitenkään. Tulin kotiin ja katselin kaikkia ihania kirjoja, joita olen kerännyt vuosien mittaan ja sitä sinistä sohvaa jossa kaikki tyynyt on jo ihan lintallaan, mutta joka on niin ihanan pehemeä. Ja vaatehuoneessa melkein jo itkinkatsellessani kattoon saakka ylettyvää tavarapaljoutta. Saavutettuja etuja ei voi menettää.Teinin naamakin kurtistui kun luettelin mitä ei voi ottaa mukaan. Ei edes niitä 30 tuiki tärkeää pahvilaatikkoa ja rasiaa jotka lisäävät eri pelien ja pelikonsoleiden myyntiarvoa sitten joskus sadan vuoden päästä kun ne ovat harvinaisuukisiksi muuttuneet.
Ei se asunto ollut meitä varten, ennen sitten vaikka hometta huuleen. Kyllä se joku paikka meillekin järjestyy kun ei hoppuilla. Katellaan. Laitoin juuri sähköpostia yhdelle rivarikaksion vuokraajalle.Kovin vaan on  vaativia  vuokranantajat nykyään; pitää olla kotivakuutus ja säännölliset tulot, mielellään pitkäaikainen asukas, jotku jopa vaativat vähintään vuoden pestiä. Miten sellaista voi kukaan luvata?! Mistä sitä tietää missä sitä on vuoden kuluttua.Sitähän voi kokea valaistumisen ja muuttaa savimajaan lehmänkakkaa dreijaamaan. Lemmikit on yleensä kielletty, vaikka meidän Pate on kyllä tosi kelpo vuokralainen. Tupakointikin on kielletty. No halloota halloo, kuka enää sisällä kessuttelee? En tunne yhtään. Kohta varmaan pitää olla lääkärintodistus ja geenikartta, luottotiedothan tarkastetaan jo nyt, tottakai. Miten tämäkin on niin vaikeaa vaikka kaupunki on tulvillaan kerrostaloja ja uusia tulee koko ajan. Joku vielä kehtasi väittää, että nyt on vuokaralaisen markkinat, no missä, kertokaa minullekin. Eilen telkkarissa Jaakko matkusti taas ympäri maailmaa ja vieraili Pariisissa josta tämän kertainen vieras oli ostanut itselleen 20 neliön asunnon. Maksoi 100 000 euroa. Huusin ja mesusin metsurille, että jopa olikin arvokas koppero kunnes metsuri luki tämän päivän hesarista n. 30 neliön asunnon  Etelä-Haagassa maksavan 147 000 euroa. Jotta silleen, revi siitä sitten. Jos joskus voita lotossa, tiedän kyllä mihin rahani sijoitan, ilmansuuntakin on selvillä.